VALKOINEN KUNIGATAR
Televisossa pyörivä englantilaissarja Valkoinen kuningatar sai jälleen kerran historian harrastukseni hetkeksi viriämään, niin että tulin tutkineeksi 1300 - 1500-lukujen Englannin kuninkaiden historian pääpiirteet kertauksena läpi.
Vaikka sarjan alku oli mielestäni laahaava eikä esitys kovin yhtenäisenä edennytkään, on siinä kuitenkin tietty mielenkiintoinen runko - punainen lanka - joka yhdistää kyseisten vuosisatojen hallitsijat helposti miellettäväksi kokonaisuudeksi, teoiltaan, suvuiltaan ja kohtaloiltaan. Sarja muodostuu mielenkiintoiseksi englantilaisen varhaisrenesanssin yhteenvedoksi - renesanssin, joka kulkeutui Italiasta Ranskan kautta Englantiin kiihkeänä taiteita ja romatiikkaa pursuavina pyörteinä seuranaan kuoleman musta varjo myrkyn, tikarin ja mestauskirveen muodossa.
Kuvaus vaikuttaa aluksi epäyhtenäiseltä, mutta vakiintuu ja selvenee jo kerronnan edistyessä, mutta vasta sitten, kun ottaa kirjan alkavat historiaan kuvat elää ja kokemus on todella hieno. Sukujen ja ihmisten vaiheita on helppo seurata. Henkilöt ja heidän luonteenominaisuutensa tulevat hyvin esille ja erikoisen hyvänä pidän sitä, että kerronta seuraa melko tarkasti historiallista todellisuutta. Sarja asettuu varsinaisesti Edward IV:n hallitusaikaan 1461 - 1483 ja se antaa hyvän kuvan kyseisestä Lancaster ja York-sukujen välisen - ruusujen sodan - luonteesta ja vaiheista. Englannin kunigasvallan kasvusta ja aateliston murtumisesta. Kyseisestä ajasta voidaan olla monta mieltä. Jotkut näkevät sen edistyksellisenä jaksona, mutta mm. englantilainen historioitsija Oman sanoo, että "Englannissa on ollut monta huonoa kuningasta, mutta sitä tuskin koskaan on hallinnut kehnompi ihminen, kuin tuo itsekäs, häkäilemätön ja kiero Edward IV". Kuitenkin pidän henkilökohtaisesti häntä kohtuullisen hyvänä hallitsijana, mutta jos nähdään toisin oli hänellä mielestäni myönteisetkin puolensa. Vakiinnutettuaan York´ien vallan, välillä edellisen Lancasterien Henrik VI:nnen kanssa hallitsijana ja maanpakolaisena vuoroteltuaan - hän kaikin tavoin yritti rauhoittaa kuohuvaa Britanniaa vihdoin siinä onnistuenkin. Tosin mestauskirveskin oli ahkerassa käytössä, vaan niinhän se oli ollut koko ruusujen sodan ajan, josta muuan oppinut aikalainen totesikin, että "Englannin kuningas- ja aatelisperheiden jäseniä alkoi kerääntyä suurin joukoin Styx-virran toiselle rannalle".
Ei kauhulla hallitseminen Edwardin aloittamaa ollut, vaan hänen hallintonsa kymmenen viimeistä vuotta olivat tasapainoisia ja onnellisiakin. Peruutettuaan tappiolle joutuneiden Lacasterien läänityksia, saadessaan Ranskan kuninkaalta jatkuvat rauhanlunnaat ja kun hän vielä oli etevä kauppamies, lisäsi hän Hansakauppiaiden kanssa asioidessaan runsaasti myös henkilökohtaista varallisuuttaan, niin että hänen ei tarvinnut kerätä veroja, mikä miellytti kansaa ja teki hänen hallintonsa samalla parlamentista riipppumaattomaksi.
Aika oli tyypillistä renesanssia. Mitä erilaismpia paradoksaalisia hahmoja nousee esille historian hämärästä. Hyvä esimerkki on Worcesterin jarli John Tiptoft, joka käytti niin kaunista latinaa, että paavinkin sanotaan siitä liikuttuneen. Tiptoft oli opiskellut Italiassa ja oli erittäin oppinut mies. Hän toimi Towerin linnan päälikkönä, lisänimeltään "teurastaja" ja humanistisena sivutoimenaan hän mm. käänsi vanhaa roomalaista kirjallisuutta englanniksi. Ammattinsa puolesta hän taas koko ikänsä kehitteli uusia, mahdollisimman julmia ja tehokkaita mestausmenetelmiä ja kun sitten aikanaan hänen oma päänsä hakattiin pois, sanoi Caxton - Englannin ensimmäinen kirjanpainaja, joka oli työskennellyt Tiptoft´in kanssa kirjallisuuden alalla, että "hakattiin samalla pois myös suurempi määrä tietoa, kuin mitä mahtuu kaikkien muiden ylimysten päihin valtakunnassa".
Edwardin veljen - Richard III:nnen noustua valtaan, kuningas Edward IV:nnen - (veljensä pojan) holhoojana, epämääräisyys jatkui. Juonittelut ja erehdykset johtivat vihdoin siihen, että Richard syrjäytti holhokkinsa leimaten tämän äpäräksi ja julistautui itse kuninkaaksi, mikä teko ei ollut kansan mieleen. Kun sitten kaiken lisäksi nuori prinssi, joka oli eritetty Toweriin - murhattiin, pidettiin Richardia syyllisenä ja tilanne paheni entisestään. Hän ehti hallita kahden vuoden ajan, kunnes Henrik Tudor, joka oli kihlautunut Edward IV:nnen ja hänen valkoisen kuningattarensa tyttären Elisabeth´in kanssa saapui Ranskasta ja voitti hänet Bosworthin kentällä 1485. Rickhardin tappio johtui paljolti siitä, että suuri osa hänen miehistään vaihtoi taistelun alkaessa puolta, tai vetäytyi syrjään. Kun tappio näytti selvältä muuan hänen uskollistaan toi hänelle hevosen ja kehotti pakenemaan, mutta ratsaille noustuaan painoi Richard kruunun päähänsä ja syöksyi taisteluun, sanoen haluavansa kuolla kuninkaana. Shakespeare kuvaa synkkäsävyisessä draamassaan - Richard III - kyseisen kohtauksen upeasti: "Hevonen, hevonen. Valtakunta hevosesta!"
Kruunu löydettiin taistelun tauottua kentältä ja lordi Stanley, joka oli miehineen juuri luopunut Richrdista, painoi sen Henrik Tudorin päähän, josta halitsijana tuli Henrik VII.
Kaiken tämän jälkeen ilmaan jää kysymys: Kenen käskystä prinssi surmattiin? Kuka oli murhan takana? Richard vakuutti syyttömyyttään ja silläkin on perusteensa. Koko ikänsä hän oli ollut veljelleen lojaali, vasta hovijuonittelut nimesivät hänet tyranniksi, mitä hän ei todellisuudessa liene kuitenkaan ollut. Hän oli aikansa uhri ja uskon, että suotuisissa olosuhteissa hänestä olisi hyvinkin voinut kehittyä veljensä veroinen kuningas, mutta nyt hän oli tuhoon tuomittu hallitsija, joka turhaan yritti vakiinnuttaa asemansa ja joutui petettynä ja ahtaalle ajettuna puolustautumaan. Kuten mainittu, ilman huonoja neuvonantajia ja panettelijoita hän olisi ollut nähtävästi järkevä ja maltillinen - luotettavakin, sitähän osoittaa kuolevan kuningas Edwardin hänelle testamenttaama sijaishallitsijan asemakin.
Televisosarjaa Valkoinen Kuningatar jatkuu vielä ja on mielenkiintoista seurata miten tämän version mukaan tarina päättyy ja kuitenkin: päättyypä se miten tahansa ruusujen sota päättyy. Rauhalliset olot vakiintuvat vähitellen, Henrik VII:nnessähän yhtyvät molemmat suvut, Lancasterit ja Yorkit. Seuraavana Englannin historiassa nousevat näyttämölle Henrik VIII, joka tunnetaan ritari sinipartana ja hänen jälkeensä Elisabeth I, kaksi hallitsijaa, jotka olivat sisaruksia, Henrik VII:nnen ja Valkoisen kuningattaren tyttären Elisabeth´in lapsia.
Ketä kiinnostaa?
- No! Minä kyllä olin innostunut.
Hetken aikaa luullakseni elin keskiajassa, sitten tuli mieleeni hiljattain tehty esitys, että historian opetus kouluissa lopetettaisiin?
Ajatus on mieletön. Ihmisiltä riistettäisiin ajantaju. Kaiki oleva olisi yhdellä kertaa esillä laakella, tummalla lautasella, Kaikki tapahtuisi ja eläisi yksinomaan tässä hetkessä ilman aikaa luotaavaa syvyyttä. Historian opetuksen tarpeellisuus on itsestään selvää, mutta on paljolti asennekysymys koetaanko se kuivana ja yksitoikkoisena, vai herkullisen helmäisenä, se kun voi olla perin kiinnostavaakin. Jos se kertookin sodista, nälästä, kurjuudesta - kuolemastakin, kertoo se myös onnesta, kehityksestä, hyvyydestä ja rakkaudesta. Ja jos lukiessamme haluamme lisätä sen kiinnostavuutta voimme kokeilla sovittaa kertomusten alkuun lauseen, sen saman miten sadut alkavat: Olipa kerran...
Lähteet: TV-Vakoinen Kuningatar
Grimberg: Kansojenhistoria -1981
Weber: Maailman Historia - 1884
J.W. Ruuth: Maailmanhistoria - 1920
T.W.Rolleston: Kansakuntien vaiheet - 1952
Televisossa pyörivä englantilaissarja Valkoinen kuningatar sai jälleen kerran historian harrastukseni hetkeksi viriämään, niin että tulin tutkineeksi 1300 - 1500-lukujen Englannin kuninkaiden historian pääpiirteet kertauksena läpi.
Vaikka sarjan alku oli mielestäni laahaava eikä esitys kovin yhtenäisenä edennytkään, on siinä kuitenkin tietty mielenkiintoinen runko - punainen lanka - joka yhdistää kyseisten vuosisatojen hallitsijat helposti miellettäväksi kokonaisuudeksi, teoiltaan, suvuiltaan ja kohtaloiltaan. Sarja muodostuu mielenkiintoiseksi englantilaisen varhaisrenesanssin yhteenvedoksi - renesanssin, joka kulkeutui Italiasta Ranskan kautta Englantiin kiihkeänä taiteita ja romatiikkaa pursuavina pyörteinä seuranaan kuoleman musta varjo myrkyn, tikarin ja mestauskirveen muodossa.
Kuvaus vaikuttaa aluksi epäyhtenäiseltä, mutta vakiintuu ja selvenee jo kerronnan edistyessä, mutta vasta sitten, kun ottaa kirjan alkavat historiaan kuvat elää ja kokemus on todella hieno. Sukujen ja ihmisten vaiheita on helppo seurata. Henkilöt ja heidän luonteenominaisuutensa tulevat hyvin esille ja erikoisen hyvänä pidän sitä, että kerronta seuraa melko tarkasti historiallista todellisuutta. Sarja asettuu varsinaisesti Edward IV:n hallitusaikaan 1461 - 1483 ja se antaa hyvän kuvan kyseisestä Lancaster ja York-sukujen välisen - ruusujen sodan - luonteesta ja vaiheista. Englannin kunigasvallan kasvusta ja aateliston murtumisesta. Kyseisestä ajasta voidaan olla monta mieltä. Jotkut näkevät sen edistyksellisenä jaksona, mutta mm. englantilainen historioitsija Oman sanoo, että "Englannissa on ollut monta huonoa kuningasta, mutta sitä tuskin koskaan on hallinnut kehnompi ihminen, kuin tuo itsekäs, häkäilemätön ja kiero Edward IV". Kuitenkin pidän henkilökohtaisesti häntä kohtuullisen hyvänä hallitsijana, mutta jos nähdään toisin oli hänellä mielestäni myönteisetkin puolensa. Vakiinnutettuaan York´ien vallan, välillä edellisen Lancasterien Henrik VI:nnen kanssa hallitsijana ja maanpakolaisena vuoroteltuaan - hän kaikin tavoin yritti rauhoittaa kuohuvaa Britanniaa vihdoin siinä onnistuenkin. Tosin mestauskirveskin oli ahkerassa käytössä, vaan niinhän se oli ollut koko ruusujen sodan ajan, josta muuan oppinut aikalainen totesikin, että "Englannin kuningas- ja aatelisperheiden jäseniä alkoi kerääntyä suurin joukoin Styx-virran toiselle rannalle".
Ei kauhulla hallitseminen Edwardin aloittamaa ollut, vaan hänen hallintonsa kymmenen viimeistä vuotta olivat tasapainoisia ja onnellisiakin. Peruutettuaan tappiolle joutuneiden Lacasterien läänityksia, saadessaan Ranskan kuninkaalta jatkuvat rauhanlunnaat ja kun hän vielä oli etevä kauppamies, lisäsi hän Hansakauppiaiden kanssa asioidessaan runsaasti myös henkilökohtaista varallisuuttaan, niin että hänen ei tarvinnut kerätä veroja, mikä miellytti kansaa ja teki hänen hallintonsa samalla parlamentista riipppumaattomaksi.
Aika oli tyypillistä renesanssia. Mitä erilaismpia paradoksaalisia hahmoja nousee esille historian hämärästä. Hyvä esimerkki on Worcesterin jarli John Tiptoft, joka käytti niin kaunista latinaa, että paavinkin sanotaan siitä liikuttuneen. Tiptoft oli opiskellut Italiassa ja oli erittäin oppinut mies. Hän toimi Towerin linnan päälikkönä, lisänimeltään "teurastaja" ja humanistisena sivutoimenaan hän mm. käänsi vanhaa roomalaista kirjallisuutta englanniksi. Ammattinsa puolesta hän taas koko ikänsä kehitteli uusia, mahdollisimman julmia ja tehokkaita mestausmenetelmiä ja kun sitten aikanaan hänen oma päänsä hakattiin pois, sanoi Caxton - Englannin ensimmäinen kirjanpainaja, joka oli työskennellyt Tiptoft´in kanssa kirjallisuuden alalla, että "hakattiin samalla pois myös suurempi määrä tietoa, kuin mitä mahtuu kaikkien muiden ylimysten päihin valtakunnassa".
Edwardin veljen - Richard III:nnen noustua valtaan, kuningas Edward IV:nnen - (veljensä pojan) holhoojana, epämääräisyys jatkui. Juonittelut ja erehdykset johtivat vihdoin siihen, että Richard syrjäytti holhokkinsa leimaten tämän äpäräksi ja julistautui itse kuninkaaksi, mikä teko ei ollut kansan mieleen. Kun sitten kaiken lisäksi nuori prinssi, joka oli eritetty Toweriin - murhattiin, pidettiin Richardia syyllisenä ja tilanne paheni entisestään. Hän ehti hallita kahden vuoden ajan, kunnes Henrik Tudor, joka oli kihlautunut Edward IV:nnen ja hänen valkoisen kuningattarensa tyttären Elisabeth´in kanssa saapui Ranskasta ja voitti hänet Bosworthin kentällä 1485. Rickhardin tappio johtui paljolti siitä, että suuri osa hänen miehistään vaihtoi taistelun alkaessa puolta, tai vetäytyi syrjään. Kun tappio näytti selvältä muuan hänen uskollistaan toi hänelle hevosen ja kehotti pakenemaan, mutta ratsaille noustuaan painoi Richard kruunun päähänsä ja syöksyi taisteluun, sanoen haluavansa kuolla kuninkaana. Shakespeare kuvaa synkkäsävyisessä draamassaan - Richard III - kyseisen kohtauksen upeasti: "Hevonen, hevonen. Valtakunta hevosesta!"
Kruunu löydettiin taistelun tauottua kentältä ja lordi Stanley, joka oli miehineen juuri luopunut Richrdista, painoi sen Henrik Tudorin päähän, josta halitsijana tuli Henrik VII.
Kaiken tämän jälkeen ilmaan jää kysymys: Kenen käskystä prinssi surmattiin? Kuka oli murhan takana? Richard vakuutti syyttömyyttään ja silläkin on perusteensa. Koko ikänsä hän oli ollut veljelleen lojaali, vasta hovijuonittelut nimesivät hänet tyranniksi, mitä hän ei todellisuudessa liene kuitenkaan ollut. Hän oli aikansa uhri ja uskon, että suotuisissa olosuhteissa hänestä olisi hyvinkin voinut kehittyä veljensä veroinen kuningas, mutta nyt hän oli tuhoon tuomittu hallitsija, joka turhaan yritti vakiinnuttaa asemansa ja joutui petettynä ja ahtaalle ajettuna puolustautumaan. Kuten mainittu, ilman huonoja neuvonantajia ja panettelijoita hän olisi ollut nähtävästi järkevä ja maltillinen - luotettavakin, sitähän osoittaa kuolevan kuningas Edwardin hänelle testamenttaama sijaishallitsijan asemakin.
Televisosarjaa Valkoinen Kuningatar jatkuu vielä ja on mielenkiintoista seurata miten tämän version mukaan tarina päättyy ja kuitenkin: päättyypä se miten tahansa ruusujen sota päättyy. Rauhalliset olot vakiintuvat vähitellen, Henrik VII:nnessähän yhtyvät molemmat suvut, Lancasterit ja Yorkit. Seuraavana Englannin historiassa nousevat näyttämölle Henrik VIII, joka tunnetaan ritari sinipartana ja hänen jälkeensä Elisabeth I, kaksi hallitsijaa, jotka olivat sisaruksia, Henrik VII:nnen ja Valkoisen kuningattaren tyttären Elisabeth´in lapsia.
Ketä kiinnostaa?
- No! Minä kyllä olin innostunut.
Hetken aikaa luullakseni elin keskiajassa, sitten tuli mieleeni hiljattain tehty esitys, että historian opetus kouluissa lopetettaisiin?
Ajatus on mieletön. Ihmisiltä riistettäisiin ajantaju. Kaiki oleva olisi yhdellä kertaa esillä laakella, tummalla lautasella, Kaikki tapahtuisi ja eläisi yksinomaan tässä hetkessä ilman aikaa luotaavaa syvyyttä. Historian opetuksen tarpeellisuus on itsestään selvää, mutta on paljolti asennekysymys koetaanko se kuivana ja yksitoikkoisena, vai herkullisen helmäisenä, se kun voi olla perin kiinnostavaakin. Jos se kertookin sodista, nälästä, kurjuudesta - kuolemastakin, kertoo se myös onnesta, kehityksestä, hyvyydestä ja rakkaudesta. Ja jos lukiessamme haluamme lisätä sen kiinnostavuutta voimme kokeilla sovittaa kertomusten alkuun lauseen, sen saman miten sadut alkavat: Olipa kerran...
Lähteet: TV-Vakoinen Kuningatar
Grimberg: Kansojenhistoria -1981
Weber: Maailman Historia - 1884
J.W. Ruuth: Maailmanhistoria - 1920
T.W.Rolleston: Kansakuntien vaiheet - 1952
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti