Suolahden yhteiskoulu

MUISTOJA 56 VUODEN TAKAA

Tänään teen siirän päiväkirjojeni kirjoittamista ja muistelen tässä välillä yhden lukuvuoden jaksoa Suolahden Yhteiskoulussa, missä suoritin keskikoulun viidennen luokkan ja sain siitä päästötodistuksen.  Olin aloittanut sen Rautalammin kolmivuotisessa keskikoulussa ja se osottautui kyllä verrattain rankaksi oppilaitokseksi minulle, olihan minulla vain 30%:a kuulostani  jäljellä.  Sairaudestani ja kuuloni menetyksestä olen kertonut aikaisemmin, mutta nyt tuo seikka tuli vaikeuttavana tekijänä eteeni - pitkänä kantona kaskessa.  Kävin Rautalammilla  huonolla menestyksellä kaksi luokkaa koulua.  Ensimmäisen selvitin ehdoilla, toiselta luokalta sain niin ikään ehdot ja suoritettuani ne kuitenkin jättäydyin kotiin - viideksi vuodeksi.  Minua masensi enhän uskonut selviäväni kyseistä koulua loppuun, kun toiseten oppilaiden välityksllä sain tietää, että opettajat pitivät huonokuuloisuuttani tyhmän oppilaan keppihevosena.  Erityisen vaikeiksi minulle muodostuivat kielet, koska esim. tehtäviä tarkastettaessa en etupenkissä istuvana kuullut korjauksia ja sitä mikä oli oikein.  Minulle siis oli oikein se mitä olin itse kirjoittanut.  Jos mahdollista matematiikka oli vielä vaikeampaa ja jos kielistä jotenkin sevisin, oli minulla aina ehdot matematiikassa. Jäin siis pois ja kun kotini oli maatalo jouduin osallistumaan kaikkiin esille tuleviin maataloustöihin, joissa hankinkin sitten rautaisen ruumiillisen kunnon.  Kuitenkin mieleni paloi yhä kouluun ja saatuani veljeni vaihto-oppilaana kotoname kesäisin oleskeleen saksalaisen ystävämme (Fritz-Günter Möhler) käytännöllistä apua saksan kielen opiskelussa, joka samalla auttoi ruotsin kielessäkin, pyrin Suolahden Yhteiskoulun viidennelle luokalle suorittamaan sitä tenttimällä saksan, siellä luettavan englannin asemesta.  Tämän edesauttoi tuolloin kauppoihin tulleet painavat ja raskaat, taskussa kahisevat kuulokojeet, mutta kun sen luokassa nosti pulpetille, aukesi äänien maailma.  Lukuaineet olivat minulla oleet aina hyvät, muistissanihan ei olut vikaa ja luokka meni, tosin saksan tentittyäni opettaja Niilo Pakarinen oli todennut aulassa sen päätyttyä, että: eihän tuo nyt niin häävisti mennyt, mutta seiskan saat..! (Olin unohtanut jo koko kommentin, mutta tuolloinen koulutoverini Ilpo Pellinen muistutti siitä).  Eteenpäin menoahan se kuitenkin oli.

Olin päätynyt Suolahden Yhteiskouluun, joka jatkoi Karjalaan jääneen Elisenvaaran Yhteiskoulun perinteitä.  Syyslukukauden kävin koulussa kotoa käsin linja-autolla, isä kun ei olisi päästänyt minua kouluun ja epäsi tarvitsemani rahallisen tuen, kuitenkin kun syyskausi meni hyvin, sain äidin avulla vuokrattua kevättalvelle 1956 asunnokseni Schauman´in piiriesimies Teittisen saunakamarin.  Teittisen Adele-rouva lämmitti pikkuhuonettani saunan kiukaalla ja vaikka uuni oli iltaisin ihan lämmin, jäähtyi se yöllä, niin että helmikuun ankarilla pakkasilla jouduin vetämään lattiamatotkin peitteekseni. Olin tuolloin 21 vuotias ja tupakoin.  Erääksi parhaista yhtävyysuhteistani kehittyi kanssakäymiseni Jouko Lipposen kanssa, meitä kun yhdistivät yhteiset sukulaiset, valokuvausharrastus ja tupakointi.  Joukon isä oli Serlachius-yhtiön piiriesimies ja monet illat Jouko viettikin seuranani asunnollani.  Meillä riitti puhumista ja tupakatkin jaoimme,  en muuten ole polttanut enää 37 vuoteen ja Joukokin on lopettanut jo kymmenkunta vuotta sitten.

Kevättalvella olin kuuntelemassa radiostaUrho Kekkonen valintaa presidentiksi Lipposilla ja olin tulokseen tyytyväinen, toisin oli sen sijaan Joukon laita, mutta siitähän tuo Kekkosen kausi   jatkuikin sitten melkein kolmeksikymmeneksi vuodeksi.

Suhteet luokkatovereihini muodostuivat hyviksi, vaikka olinkin heitä puolenkymmentä vuotta vanhempi ja niin ollen tunsin joskus olevani kuin pukki lammaslaumassa ja tuo tunne lienee vaikuttanut sen etten jatkanut enää lukiolle.  

 Luokkatoverini ovat, käsitykseni mukaan, kokoontuneet jo useamman vuoden ajan, mutta koska en ole ollut käytännöstä tietoinen yllätyin, kun Ilpo  pari vuotta sitten soitti minulle erään lehtijutun tiimoilta ja niin tulin jälleen kosketuksiin entisten luokkalaisteni kanssa.  Me kaikki olemme luonnollisesti jo eläkkeellä, joskaan ikäero ei enää tunnu niin merkittävältä kuin kouluaikanamme, merkittävältä tuntuu vain se, että olin päässyt jälleen piiriin missä vallitsi lämmin yhteenkuuluvaisuus ja ystävyys yli viidenkymmenen vuoden takaa.  Parin vuoden ajan olen nyt olla mukana näillä luokkalounailla, jotka järjestetään Suolahdessa, tähän saakka hotelli Keiteleessä, nyt viimeinen 30.5. Suolahden vanhalla asemalla avatussa, vanhan tyyliseksi sisutetussa viihtyisässä Ravintola Gallen´issa.  Koollekutsujana on ollut sekä Riitta (Sipilälä os.Peura) joka tietääkseni on serkkuni kolmannessa polvessa ja Ritva-Liisa Helasterä, (os. Hytönen).  Koska tiedän vain harvoista mitä heistä "isoina" oli tullut, täytyy minun jättää siitä kertominen toiseen kertaan.  Vaikka ystävämme ovat hajaantuneet ympäri maata, tulee heitä uskollisesti aina Mäntyharjulta, Kouvolasta ja Vantaalta saakka.  Tiedän, että toisia yhdistää pitempi kouluaika, mutta siitä että minut on otettu vastaan näin avosylin ja varauksetta, tunnen mielessäni hiljaista iloa ja lämmintä kiitollisuutta ystäviin, jotka löysin uudelleen kymmenien vuosien eron jälkeen.  
Kokoontumisissa on mukana lukuvuosien 1955-56 ja 1956-57 oppilaita.