HOMOJEN AVIOLIITTOLAKI, VENÄJÄ JA EU

ASIAA HOMOJEN AVIOLIITTOLAISTA, VENÄJÄSTÄ JA EUROOPAN UNIOONISTA.

Liberalismin nimissä on aikojen kuluessa saatu aikaan monenlaisia möläyksiä.  On poliittisia, taloudellisia, uskonnollisia ja ties mitä, mutta kyseisen otsikon alle saa tarvittaessa mahtumaan määrättömän määrän  aiheita, joilla kansalaisia voi liberalismin nimessä vapaasti härnätä.
Kun nappulapoikien hallitus vaihtui pololvihousupoikiin vaihtuivat tavat ja tyylikin, ovathan polvihousupojat edeltäjiänsä vielä piirun verran vapaamielisempiä ja samaan suuntaan ollaan vauhtia lisäämässä.

Koko kuluvan vuoden ajan on Eurooppaa hallinnut Ukrainan kriisi kaikkine mutkineen ja vaikka asia ei sinänsä kuulu meille olemme saaneet nauttia niin sen syistä kuin seurauksistakin.  Vapaamielisyydessään vapaamieliset unohtivat ettei maailman politiikka ole vapaamielistä.  Että on hallituksia, jotka tekevät seurauksista välittämättä sitä mitä aikovat.  Että suomalaisten vikinä ei erotu suurvaltojen välisissä äänenpainoissa paljoakaan, mutta merkkaa niille mustan aukon, johon voi varuilta suunnata muutaman ohjuksen sikäli mikäli kurinpalautusta tarvitaan.  Olisi syytä muistaa yli kuusikymmentä vuotta sitten poliittisilla suunsoitoilla aikaansaatu aggressio  jonka kohtasi meitä  hyvän- ja pahantahdon tuolta puolen ja vaikka naapuriLtakin revittiin housut rikki ja kynsitiin silmät verille ei ole syytä unohtaa presidenttimme J.K. Paasikiven toteamusta, että kun meillä on Venäjän kanssa pitkä raja ja olosuhteiden pakosta joudumme niillä ehdoilla elämään olisi se hyvä pitää mielessä ettei samaa asiaa tarvitsisi opetella uudelleen. Kysymyksenä toistuu, voitaisiinko asiat korjata liitymällä varmuuden vuoksi Natoon, eihän itänaapurilla meidän taholtamme olisi kuitenkaan mitään aggressioita pelättävissä. Eipä niin, mutta missä määrin me ansaitsemme luottamusta ellemme voi sitä itsekään osoittaa ja vallan hyvin me tiedämme sen, mutta kuinka saada idea ja ajatukset markkinoitua ulkoministeri Lavroville ja sikäläiseen hallintokoneistoon olisikin sitten jo toinen juttu, etenkin kun lehdet ja mielipidepalstat ovat täynnä russofobiaa, mitä meikäläisen ikään ehtinyt ja monta kriisiä kokenut voi vain ihmetellä.  Ukrainan kriisin syventämisessä lienee EU:n jäsenvaltioillakin syytä katsoa peiliin ja mm. nato-joukkojen sijoittaminen Baltiaan on mielestäni jo enemmän kuin mitä Venäjän sietokyvyltä voisi odottaa.  Kun naapuri ei halua vieraita rajoilleen se ei niitä halua, niin että vaikka liiittyisimmekin Natoon se tuskin voisi suojella meitä itänaapurimme ohjuksilta, mutta siihen liityttyämme olisimme varmasti sen ohjuskohde, niin että jos jotakin kahinaa syntyisi niin varmimmin olisimme siitä sivussa olemalla puolueeton ja kuulumatta mihinkään sotilasliittoon.  Olen koko ikäni ollut ehdottoman valkoinen suomalainen, mutta kun tosiasiat on tunnustettava haluaisin rauhallisten olojen täällä pohjan perillä edelleenkin jatkuvan.   

En hyväksy venäläisten aluevaatimuksia Ukrainalle, mutta siihen kohdistetut pakotteet ovat maallemme rakas taakka, silti niihin osallistutaan - totta kai, vaikka joka päivä saamme omasta taloudestamme negatiivisia uutisia.  Eikö pakoteita olisi EU;n sisällä voinut suhteuttaa maame erityisaseman vuoksi, elinkeinorakenteemmehan on varsin suppea ekä meillä ole erityisempiä puskurirahastoja ja esimerkikisi kun Baltian maat saivat minimaallisen vähän maidon tuotantotukea Välimeren maille annetavaan hedelmänviljely tukeen verraten, Suomi EU:n pohjoisimpana maana jäi kokonaan sitä ilman.  Maatalousministerimme luopasi asiaan korjausta, mutta tähän mennessä ei mitään ole kuulut.  Tiettäväti Junker on luvannut ottaa asian käsiteltäväksi kuitenkaan hän ei sano milloin se tulee ajankohtaiseksi.

Erilaisista valtiollisista yhteenliittymistä puheenollen: Natossakaan voisimme tuskin olla ilmaiseksi, jäsenmaksuthan siitäkin olisi maksettava kaikkien muiden jäsenmaksujen lisäksi ja kun Euroopan Unionikin on alkanut muistuttaa tavallisen ihmisen kannalta turhaketta, jonka byrokratia yhä vain paisuu. Suomalaisten rahat ja identiteetti ovat menneet ja politiikkomme varmistelevat jokainen kohdalleen Brysselistä varmaa, jatkuvaa leipäpuuta, joten heille ei ole väliä sillä miten maassa taviksilla menee.  Ja maksut vaan jatkavat nousuaan taloudellisten olosuhteiden taantuuessa ja kun Ukrainan pakotteet lisävät taakkaa, alamme jo nyt heti aluksi olla täydellisessä talouskriisissä. Tehtaita ajetaan alas ja työttömyys lisääntyy. Ulkomaalaiset ostavat ne firmat, joissa on vähänkin pilkettä jatkoon (Supercell ja Rovio). Suomalainen terveydenhoito alkaa olla vieraiden käsissä ja rahat ohjattu Luxenburgiin...  

EU:n jäsenvaltioissa mielletään veroparatiisit moraalittomiksi ja lakien vastaisiksikin, siksipä kysynkin:  Miksi ne saavat toimia EU yhteisön sisällä.  Miksi ei rahan siirtoja kyseisiin valtioihin voida kriminaalisoida, etenkin kun nämä enimmäkseen ovat jonkin isomman valtion vasalleja.  Monaco Ranskan, Andorra Espanjan, Jersey,  Guernsey ja Man saaret Englannin, Ahvenanmaa Suomen.  Luxenburg lienee niinikään ainakin jossakin määrin Ranskasta ja Belgiasta riippuvainen.  Mandaatit on myönnetty niille EU-maiden yhteisillä päätäksillä ja selvä tarkoitus on myös käyttää niitä hyväkseen ja siksi niitä ei kerta kaikkiaan torpata, mikä merkitsee sitä, että kyseinen käytäntö on tieten tahtoen tehty porsaanreiäksi ja nimen omaan on tarkoitettu hyväksikäyttämistä varten.  EU;n Luxenburgilainen puheejohtaja tarjoaa firmoille apuaan verotus ja veronkiertoasioissa. Eletään käsitteessä "Säännöt on rikkomista varten".  Henkilökohtaiseksi  käsityksekseni EU:sta onkin vakiintunut ajatus, että olisi kiireesti alettava tekemään siihen pesäeroa ja vaikka se tuleekin meille kipeäksi häviämme vähemmän mitä pikemmin saisimme sen aikaan.

Sitten toinen ajankohtainen asia..?

Onnittelut päämisteri A.Stubb, arkkipiispa K.Mäkinen ym.  Ja kaikki te, jotka Kodin, uskonnon ja isänmaan nimissä uudistatte Raamattua ja kansalaisten moraalikäitteitä. Tulos tulee varmasti olemaan joskus edessänne ja onko se hyvä vai huono sen arvostelee tulevaisuus, alku ainakin näyttää kovin samealta. Vaikka päministeri ottaakin puheistaan pakkia voi jokainen todeta hänen alkuperäisen mielipitensä: koti, uskonto ja isänmaa olevan hänen lausumanaan fraasi, jossa ainoastaan ja-sana esiintyy oikeassa merkityksessään.  Länsimaiset moraalikäsitykset ja käyttäytymissäännöt ovat muodostuneet vuosisatojen kuluessa nimen omaan Raamatun ja kristillisen uskontomme perustalta.  Tämän toteaa myös mm. Friedrich Nietzsche aikalaistensa  paljon käsittelemästä  kysymyksestä "onko Jumala kuollut"  ja hän asettaa vastakysymyksen olisiko ihmiskunta kykenevä luomaan yhteiskunnalleen yhteiset ja kestävät moraalisäännöt ilman Raamatua ja myöntää ettei se kyseisessä  tapauksessa olisi mahdollista vaikka yleisesti ottaen hänen ajatuksensa ilmentävätkin paikoin voimakastakin uskontokielteisyttä ja kirkon vastaisuutta.  

Tammikuussa 2012 olen tässä blogissani kirjoittanut sedästäni, joka ollessani 7-8 vuotias käytti minua hyväkseen ja sen perusteella tioedän mikä homo on. Koska aikuisen kumppanin löytyminen kyseiseen maailman aikaan - etenkin maaseudulla oli vaikeaa - hän kohdisti viettinsä lapseen - minun ja se teki hänestä pedofilin, niin kuin homoista yleensä vastaavassa tilanteessa ja niinpä onkin selvää, että jos sekaiset isä- ja äitiroolit vakaissa homosuhteissa ehkä jotenkin luontuisivatkin, niin siinä tapauksessa, että adoptio-oikeus hyväksytäisiin mielisivät naisparit tyttöjä ja miesparit poikia sekä mieltymyksensä vuoksi että turvatakseen mahdollisen puutostilanteen luoman tyhjiön. 

Suomen hallitus luo uutta. A. Stubb' in komennossa väännetään koko yhteiskunnan kenttää nurin uuden nuorison uljaan tasavallan rakentamiseksi niin rajulla tahdilla, että vauhtin aiheuttaa sydämentykytystä kokoomuskonkareillekin.  Itseasiassa asiallisia uudistuksia ei liene kovinkaan paljon, vaan myllättävänä ovat nyt konservatiiviset henkiset ja moraaliset arvomme ja kun edellä mainittuun viitaten tiedämme yhteiskuntamme perusrakenteiden nojaavan länsimaisin uskonnollis-moraalisiin perusteisiin sopinee kysyä mihin näiden uudistusten myötä olemme joutumassa?  

Yleisenä pointtina näissä asioissa ja etenkin vähemmistön suojalakeja säädettäessä on hyvä pitää mielessä, että ne merkitsevä aina rajoituksia enemmistön oikeuksiin.

Homojen avioliittokysymyksessä Stubb suositteli tehtyä päätöstä jonka synnyttyä hän iloitsi siitä lämpimästi unohtaen, että kyseinen asenne lienee  pohjimmiltaan puolueen linjan vastainen.  Koti, uskonto ja isänmaa ei näytä enää liityvän kokoomuksen puoluekentällä yhteen.  Samaan kuoppaan kompastui arkkipiispa Kari Mäkinenkin kirkon suhteen sahatessaan lausunnoillaan omaa oksaansa, mikä Keskisuomalaisen lyhyissä olikin ytimekkäästi tiivistetty lauseeseen, että "joka kerta kun arkkipiipa avaa suunsa alkaa kirkon ovilla veto käydä" ja tällä kertaa tuo toteamus osui naulankantaan. (Saksassa, Reinin varrella Bingenissä sijaitsee Rottatorni, jossa rotat tarinan mukaan söivät harhaoppisen Mainzin arkkipiispa Haton)  Erityisen suurta mielipahaa aiheutti pääministeri Kokoomuspuolueessa, sen jäsenistöllä kun on periaatteita eivätkä suinkaan kaikki ole valmiita hyväksymään turhanpäiväisiä ylilyöntejä. Jos siis jotakin uudistetaan on muistettava, että tulevaisuus rakentuu entisen pohjalle ja siitä johtuen ei sovi repiä kaikea vanhaa vaan siitä on syytä säilyttää aina paras osa uudelle perustaksi.

Mielipiteeni vuoksi julkaisen tämän blogin, mutta kun en ole vielä saanut tarkistettua Nietzsche-osuuttani, varaudun tekemään siihen tarvittaessa mahdolliset korjaukset.

PARI LÄPIHUUTOJUTTUA JA VÄHÄN VILLOJA

PARI  LÄPIHUUTOJUTTUA  JA  VÄHÄN VILLOJA

Viime aikoina olen pyrkinyt ottamaan käsiteltäväkseni vain harmittomia asioita, mutta nyt tuli jälleen vedettyä pari hernettä nenään.  Kaksi asiaa joita ei voi kommentoimatta nielaista. Molemmat eri aloilta ja vielä samana päivänä.  Mietin pitäisikö laistaa, mutta jos sen tekisin ei hengitys tasaantuisi.  Toinen on ruotsalaisten terrorismin suosiminen ja toinen  Suomessa jo jokapäiväinen, pelkkä

läpihuutojuttu - uutinen  siitä, että meikäläiset kaivavat  jatkuvasti taloudellisesa mielessä omaa hautaansa.  Sen mukaan suomalainen robotteja rakentava automaatiofirma on myyty japanilaisille. Näin maamme aivovuoto jatkuu ja kansan elinehdot kutistuvat.  Korkea teknolaogia lähtee.  Työpaikat katoavat.  Elämä taantuu. Henkilökohtaisesti olen tosin jo monasti todennut ettei  minulle itselleni tätä enää sataa vuotta kestä, mutta miten tulevat suomalaiset tämän päivän nuoret elämään?

Pentti soitti minulle muutama päivä sitten.  Hän lähti 1960-luvulla Ruotsiin ja jäi sinne.  En ole tavannut häntä kolmeenkymmeneen vuoteen vaikka hän kuuluu parhaisiin ystäviini.  Molemmin puolin olemme etsiskelleet yhteyttä ja nyt se löytyi kun sain hänen lähettämänsä kortin.  Oikea osoite siinä oli ja aikaisemmin netistä löytämäni puhelinnumerokin osoittautui oikeaksi, vaikka aina kun yritin soittaa se ilmoitti ettei numero ole käytössä.  Samoin oli Pentti yrittänyt soittaa minulle kertaakaan läpi pääsemättä vaikka hänenkin saamansa numero oli oikea.  Postitse se yhteys löytyi, että ei mollata postia.  Sattui nimittäin niinkin, että kymmenkunta vuotta sitten, ainakin tuolloin jatkuvasti maapalloa kiertävä IBM:n tietokoneguru Harri Levänen oli lähettänyt minulle Brasiliasta kortin osoitteella: Antero Mehto, Muurame, Siellä jossakin papinkanslian takana Suomi Finland - ja se tuli perille.  Kiitokset Brasilian ja Suomen posteille, lähettäjää olen jo kiittänyt. Vaan lähettihän Harri Interrail matkaltaan 1980-luvulla konjakkipullonkin postipakettina kotiin ja perille oli sekin tullut, tosin pullo oli matkalla särkynyt. 

Ruotsalaiset ovat muuten jälleen kunnostuneet pohjoismaisessa yhteisössämme.  Valtaan noussut vasemmistohallitus  tunnusti palestiinaisen terroristijärjetö Hamasin hallitseman virtuoosi-valtion. Kyseinen valtio on todella virtuaalinen.  Ei ole maata, ei järjestäytynyttä hallintokoneistoa, on vain kaksi keskenään nahistelevaa  ryhmää, joista toinen - Hamas - on kansainvälinen terroristijärjestö.  

Ruotsi ei tosin ole ainoa kyseisen virtuaalivaltion tunnustanut maa, mutta normaalin mittapuun mukaan ei voi muuta kuin ihmetellä eräiden länsimaiden omituista asennoitumista kysymyksessä Israel kontra palestiinalainen Hamas.  Sivistysvaltio Israel terroristien kiusaamana.  Rauha Gazzassa olisi vallan mahdollinen, jos Hamas ei pyrkisi toteuttamaan valaansa tuhota Israel. Jos Hamas lopettaisi raketeilla leikkiminen ei juutalaisilla olisi mitään syytä pommittaa Gazzaa, tuskin haluakaan ja kun varmaa on, että joka kerta kun Hamas hankkii israelilaiset kimppuunsa on gazzalaisilla edessään täystuho.  Vaikka sinne annettaisiin kuinka paljon kehitysapua, tai mitä tahaansa apua se käytetään aseostoihin ja tunnelien kaivamiseen ja vähän väliä Gazzassa jatkuva Hamasin rakettileikki saa Isralin,  maailman kolmanneksi voimakkaimman asemahdin,  tekemään uuden puhdistuksen. Voimme asettaa itsemme ajatusleikillä samanlaiseen tilanteeseen: eihän meidän tarvitsisi laukaista yhtä tai kahta rakettia enempää itään päin, kun jo saisimme maailman toiseksi mahtavimman sotakoneiston lopetamaan rakettitouhumme voimakeinoin.  Niin kauan kun palestiinalaista Hamasia tuetaan taloudellisesti, tai sympatialla konflikti jatkuu.  On yleisesti tiedossa, että Hamas on vannonut tuhoavansa Israelin, Lähi-Idän demokraattisimman ja kehittyneimmän valtion ja informaatiosodan vuoksi terroristit haluavat marttyyrejä - naisia ja lapsia - joita kootaan teuraiksi isralilaisten ennalta varoitukseksi ilmoittamiin pommituskohteisiin, jotta kuolleiden määriä voidaan ilmoittaa jälleen maailmalle, Hamasin taistelijathan itse asuvat rottina kaivamiensa tunneleiden suojissa.

Palestiinalaisen virtuaalivaltion tunnustaminen tuntuu  olevan vasemmistolaisten hallitusten  ja yksilöiden höyryjä.  Tulkoon valittaen mainituksi, että näihin tunnustamismyönteisiin kuuluu mm. entinen presidentti Tarja Halonen.

Tässä hiemen omia ulospäästöjäni,

KISSAT JA KOIRAT

ELÄINYSTÄVIÄMME.

Juniori ja vaimonsa Kirsi olivat hankkineet koiran pennun ja niinpä lähdimme Ainon kanssa varpajaisiin, katsomaan kesäkuulta lähtien odotettua tulokasta.  Tyttöhän se oli.  Nimenkin olivat jo ennen luovutusta antaneet ja Elli se oli.  Äärettömän vilkas ja nätti bodercollie.  Rodulleen ominaisella tavalla - matalana, maatapitkin hiipen se lähetyi uteliaan näköisenä ja valitsi ensiksi meistä Ainon alkaessaan tehdä tuttavuutta.  Se oli vähän rajumpaa hommaa .  Välittömästi se nuoli vaimon naaman ja sitten oli minun vuoroni.  Ja älykäältäkin Ellli vaikutti.  Tuomamme vinkuvan teddy-ketun se omi heti ja juoksutti sitä pitkin pihaa, koko lapsuutensa innolla.  

Korien ystäviähän me Ainon kanssa olemme kumpikin.  Ellin tapaaminen jäi lyhyeksi, niinpä lienee paras odotella ajan kuluvan, jotta saamme enemmän kuvaa koiraneitosen edesottamuksista, sen sijan edesmenneissä omissa koirissaame on kyllä kerrottavaa.  

Hän on Elli

Aikoinaan 1980-luvulla tapasimme nilsiäläisessä kultasepänliikkeessä Nipan, liikeenomistajan whippetin, joka teki meihin niin lähtemättömän vaikutuksen, että kypsyimmme välittömästi kyseisen koirarodun ihailijoiksi ja melko pian sen jälkeen otimmekin sitten Aksan, kauniin sini-hopean sävyisen  whippetin ottopojaksemme.  Sanoin - otimme, vaan ei se niin käy.  Se on koira, joka valitsee itse isäntänsä.  Jos kysymyksessä pentu se tietää mitä varten tulit pentuetta katsomaan ja tekee selväksi, että se on juuri hän, joka on päättänyt lähteä mukaan eivätkä sisaruksen enempää lähtijän kanssa kilpailekaan, vaan hyväksyvät asian kaikessa hiljaisuudessa.  Niin teki Aksakin.  Se iskostui meihin kuin täi tervaan.  Nousi Ainon syliin ja nuoli posket.  Osoitti haluavansa meidät isännikseen eikä asiassa ollut enempää puhumista.  Vain puolitoista vuotta Aksa eli.  Ensimmäisenä suvena se näytti kehityskelpoiselta juoksijalta, mutta talven tullessa sen kehitys näytti pysähtyneen.  Kylmässä ilmassa se hengästyi ja pelkäsimme pahaa, seuraavan sysksynä se lähti. Se kuoli kuuden aikaan aamulla koppaansa voimakkaasti korahtaen.  Aortan repeämä arveli elänlääkäri-ystäväni Tuomas Kärkkäinen.  Hautasimme sen Konnevedelle Mehtolan kotikoivikkoon.

Aino ja Elli tekevät tuttavuutta...

 Elli isäntänsä Jounin kanssa

Olimme muutaman vuoden ilman koiraa, sitten jyväskyläläiset eläinsuojeluihmiset kysyivät yllättäen olisimmeko halukkaita ottamaan nelivuotiaan whippet-tytön ja niin pieni harmaa Haiku tuli meille. Muuramelainen Anne jotui murheekseen luopumaan siitä, saatuaan naimisiin mentyään melkein kaikelle allergisen vauvan.  Tiedän, että luopuminen oli hänelle tuskallista, mutta Haiku sai meiltä uskoakseni hyvän kodin, ainakin siitä kehittyi verraton vaatija.  Kaiken kaikkiaan vaatimaton ja vähään tyytyvä ensisijainen saamamies.  Uskollinen, mutta ovela silmänpalvelija.  Kaiken kaikkiaan rakastettu lurjus.  Aamu- ja iltalenkitkin saattoi usein laistaa, omatoiminen kun oli.  Sen kun laski ovesta ulos, se juoksi pitkin kadun vartta pari- kolmesataa metriä edestakaisin ja saatuaan asiansa toimitettua palasi ovelle pyytämään sisällepääsyä.  Tielle se ei mennyt.  Tutut saivat silittää, mutta kaikkea epävarmaa kuten mm. lapsia se vältti.  Oloilleen se oli kuin ihmisen mieli.  Poistumaan ei sitä tarvinnut käskeä, se ymmärsi kun napsatuitti sormilla ja osotti tiettyyn suuntan ja se lähti. Liikkui hitaasti kuin hidastetussa elokuvassa, jokaisella askeleella vilkaisten oliko vaatimus edelleen voimassa ja hiljaa kuin aave oli se kohta vaivihaa ilmestynyt korvat rusetilla kurkkimaan ovelle: - Jos kuitenkin..? Usen se pääsi yllättämään ruuanlaittajan seisomalla takana niin lähellä jalkoja, että katsoipa kummalta puolen hyviinsä ei sitä näkynyt, mutta siellä se odotti.  Ja jutella se osasi ja valittaa, filmatakin.

Oli muuan vapunaatto.  Odotimme Ainon veljeä vaimoineen viraaksemme.  Olin tunnetulla taidollani tehnyt mahtavan pizzan ja jättänyt sen paistopellillä hellan päälle lähdettyäni hakemaan Ainoa kylältä.   Palattuamme takaisin kotona vallitsi pahaenteinen hiljaisuus.  Tapansa vastaisesti ei Haiku tullutkaan ovelle tervehtimään.  Makuukamarin perällä olevan koppansa laidan yli se katseli pelokkaana ja syyllisen näköisenä.  Keittiössä asia selvisi.  Koira oli nousuust hellaa vasten, järsinyt pitsaa pellin laidasta niin paljon kuin oli yltänyt ja sitten kun pelti oli pudonnut lattialle alaspäin oli koko pitsa kaluttu reunoiltaan - aika rumaksi ja pilallahan se oli jo muutenkin.
Seurasi pikatuomio. Otin sanomalehden ja mätkäisin koiraa tamuksille ja tiesin sen koskevan enemmän henkisesti, kuin fyysisesti.  Lopuksi se juoksi parvekkeen ovelle, jonka työnsin auki ja survaisin sen parvekkeelle ja läppäsin vielä sanomalehdellä varmuudeksi takapuoleen, jolloin siltä pääsi hätäpissa.  Parvekkeeeme ei tuolloin ollut vielä lasitettu.  Selkä ikkunaan päin se istui ja vapsi.  Oli kylmä vappu, satoi räntää.
- Päästä se jo sisälle, pyyteli Aino.
- En päästä!  Siperia opettaa... 
Olihan se sitten päästettävä. ja sentään ehdin hakea kaupasta vielä uudet aineksetkin ja tehdä korvaavan pizzan, tosin mielestäni se ei tullut niin hyvä, kuin minkä Haiku söi.  Onni muuten että paistinpelti oli pudonnut alaspäim, koira-tyttömme ruokahalut tuntien - jos pitsa olisi ollut kuin tarjottimella olisi se syönyt itsensä hengiltä.

Kun tämä juttuni kiorista ja kissoista tulee todennäköisesti niin pitkäksi, niin ajattelin jakaa sen useamman blogin osalle, asiaa kun on. Jatkan Haikustakin vielä seuraavalla kerralla.













.

KAARLE SUUREN TARINA + LISÄYS

KAARLE SUURI - jättiläinen historian hämärästä

Kalpea auringonsäde siivilöityy lasimaalauksin kirjotun ikkunan läpi Aacenin tuomiokirkon kuoriin sekoittuen nyt - niinkuin tuhansia kertoja ennen tuhannen vuoden aikana - kynttilöiden värisevään valoon jääden häälymäänlevollisesti hiljaisessa, juhlavassa hämärässä. Täällä nykyisyys katoaa ja menneet vuosisadaat nousevat esiin.  Tiiviissä tunnelmassa voi asitia tuhannen vuoden tuijotuksen - menneiden sukuolvien katseen - ympäröivän ajattomuuden kepeän kosketuksen, jonka katoavaisuuden voi nykyihminenkin kokea ohikiitävänä hetkenä sammuvien auringonsäteisen välädyksien lailla. 

Kävelkää hiljaa!  Puhukaa kuiskaten!  Täällä Aachenin tuomiokirkossa, keskelle kuoria aidatussa kappelissa nukkuu kuningas. Kullasta ja alabasterista tehdyssä arkussa lepäävät kuninkaan ja keisarin Kaarle Suuren maalliset jäännökset. Miehen, joka omana aikanaan loi kirkkaan häivähdyksen keskelle pimeintä keskiaikaa. Hallitsijan, joka henkisesti eli satoja vuosia aikaansa edellä, mutta joka silti  oli täydellisesti aikansa lapsi.   
Arkku on korkealla jalustalla.  Se on eristetty aitioonsa silkistä punotulla köydellä ja sen edessä palavat kynttilät.  Aition edessä olevasta lattialaatasta erottuu toisen kuninkaan Otto III:nen nimi, joka kuoli vain kadenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä ja joka halusi viimeisen leposijansa samaan kirkkoon suuresti ihailemansa Kaarlen kanssa.

Kaarle Suuri oli syntynyt huhtikuun toisena päivänä vuonna 742.  Hänen sukujuurensa nousevat esiin seitsämännen vuosisadan hämärästä, Merovinki-kuninkaiden aikakaudelta.  Ensimmäisenä hänen esi-isistään mainitaan Pippin Landelainen, kuitenkin kuva alkaa selkiintyä vasta Kaarlen isoisän, Kaarle Martell´in noustessa Merovinki-kuninkaan Teoderik IV majordomukseksi - hovimestariksi.  Heikkojen ja julmien Merovinki-kuninkaiden taustavoimana Kaarle Martell sai lisää ominaispainoa voitettuaan Espanjasta Ranskaan tunkeutuneet islaminuskoa levittävät arabit Tours´in ja Poitiersi´n välisellä kentällä vuonna 732.   Hänen poikansa Pippin, lisänimeltään Pieni ei tyytynytkään enää pelkkään majordomuksen asemaan, vaan saatuaan paavin muodollisen suostumuksen, sulki viimeisen Merovingin Kilderik III:nnen luoostariin ja otti  kuninkaan valtaoikeudet kokonaan itselleen. Näin tuli heikkojen ja epäluuloisten nukkehallitsijain hirmuvalta korvatuksi lujalla valtikalla, jota Pippin määrätitoiseti alkoi käyttää.  Määrätietoissti hän kasvaatti myös poikiaan Kaarlea ja Karlmania heidän tulevan asemansa edellyttämiä tehtäviä varten ja kun Pippin vuonna 768 kuoli perivät  pojat valtakunnan, johon kuuuluivat osapuilleen nykyisen Ranskan alueet, Alankomaaat ja osa Saksaa.  Pitkään ei tätä kahden veljeksen yhteishallitusta kuitenkaan kestänyt, vaan kolmisen vuotta myöhemmin tapahtuneen Karlmanin kuoleman jälkeen vastuu valtion asioista jäi yksinomaan Kaarlen harteille.  

Alusta alkaen Kaarle järjesti hallintonsa selkeiden linjojen mukaan.  Vakiinnuttaakseen olot ja lujittaakseen valtaansa solmi hän liiton Pohjois-Italiaan asettuneiden langobardien kanssa ja vahvisti sen, paavin kivaasta vastustuksesta huolimatta ottamalle heidän kuninkaansa Desideriuksen tyttären puollisokseen.  Tämä liitto Desideratan kanssa kesti kuitenkin vain vuoden verran, minkä jälkeen se päättyi eroon ja aiheutti välirikon ja sen seurauksena sodan, jonka päätteksi -  langobardien jouduttua tappiolle - Kaarle sulki Desideriuksen perheineen luostariin.  Uuteen avioon Kaarle sitten astuikin vähemmän poliitista syistä kauniin ja lempeän Hildegardin kanssa.  Tämä liitto puolestaan päättyi aikanaan vasta puolison kuolemaan.  Kaiken kaikkiaan Kaarle oli naimissa neljä kertaa ja hänelle syntyi seitsemän lasta, joista kolme oli poikia ja neljä tytärtä.
Voitettuaan langobardit ja painettuaan päähänsä heidän tarunhohtoisen rautakruununsa kukisti Kaarle levottomuudet Etelä-Ranskassa ja suuntasi katseensa itään..  Kun saksit kuninkaansa Witukindin johdolla olivaat jo vuosikausia ahdistelleet frankkien alueieta ja vaikeuttaneet Westfalenissa, Hessenissä ja Friisien maassa tehtävää pyhän Wilibordin ja Bonifatiuksen aloittamaa lähetystyötä, Kaarle päätti vihdoin puuttua asioiden kulkuun. Hävittävät taistelut riehuivat verisinä ja julmina parisenkymmentä vuotta, kunnes vihdoin vuonna 772 hänen joukkonsa tunkeutivat Westfalenissa, Paderbornin lähellä sijainneeseen pyhään lehtoon, polttivat sen, sekä siellä sijainneen Wodan-jumalalle pyhitetyn temppelin, sekä - germaanien uskomuksen mukaan - taivaankantta kannattavan Irmisul-patsaan. Taistelut raivosivat useita päiviä, niin että palon aiheuttama hirvittävä kuumuus kuivasi kaikki lähistöllä sijainneet lähteet ja jaoenuomat.  Germaanit lyötiin, mutta voittajat olivat janoon nääntymäsillään.  Silloin tapahtui ihme.  Eräs puro täyttyi äkkiä voimakkaasti kohisten vedellä ja frankit pitivät tätä Jumalan antamana merkkinä saavutetun voiton oikeutuksesta.  Mutta ihmeelle on luonnollinen selitys.  Vielä keski- ja uudenajan vaihteessa oli Bad Lipperspringissä lähde - Bullerborn, joka oli merkilllinen siitä, että joka kuudes tunti se täyttyi vedellä ja täytti hetkeksi myös siitä lähtevän joenuoman, mutta kuivui heti kohta uudelleen.  Sodassa saksilaisten kanssa kosto seurasi kostoa, kunnes vihdoin vuonna 785 Witukind saatiin vangiksi ja taivutettiin ottamaan kristillinen kaste.  Jos taistelut vielä silloin tällöin leimativatkin liekkeihin, ne vähitellen laantuivat, niin että saksien käännytystyö katsottiin loppuunsaatetuksi  vuoteen 805 mennessä.

Kaatrle Suuren nimeen liittyy myös paljon tarinoita ja uskomuksia, jotka ovat omiaan lisäämään hänen mainettaan.  Yksi tunnetuimmista on nelisensataa vuotta hänen kuolemasa jälkeen  - minnelaulajana tunnettun pappi Konradin´in Braunschweigin herttuan Henrik Leijonan toimeksiannosta kirjoittama runoelma "Rolandin laulu", josta tuli myös Ranskan kansallisepos. Se kuvaa sotaretkeä, jonka Kaarle teki Espanjaan - Cordoban Umaijadi-kalifeja vastaan - Barcelonan arabialaisen käskynhaltijan pyynnöstä.  Paluumatkalla Pyreneillä Roncesvallesin solassa baskilaiset rosvot, jotka tarinassa ovat muuttuneet saraseeneiksi hyökkäsivät Kaarlen jälkijoukon kimppuun ja tuhosivat sen viimeiseen mieheen.  Tämän jälkijoukon johtajana oli Roland, Bretagnen rajakreivi, Kaarlen sisaren poika, jonka urhoollisesta taistelusta taianomaisella Durandal miekallan tarina kertoo.  Mukanaan hänellä oli myös ihmeellinen Olifant-torvi, jonka ääni kantoi peninkulmien päähän ja jolla hänen oli märä tarvittaessa kutsua apua.  Sankarillisesti taistellen hän kuitenkin kieltäytyi käyttämästä tätä mahdollisuutta, vasta kun soturit hänen ympäriltään olivat kaatuneet ja hän itse kuolettavati haavoittunut suostui hän puhaltamaan torveen.  Mahtava kutsuääni tavoitti jo päivien matkan päähän ehtineen etujoukon, joka kääntyi kiireesti takasin ehtimättä kuitenkaan auttamaan, mutta ajan tavan mukaan kuitenkin - rosvot tavoitettuaan - kostamaan julmasti Rolandin ja hänen kumppaneidensa kuoleman.  
Toinen tarina, joka ansaitseee tulla kerrotuksi, liittyy Hollger Danskeen, jonka Aachenin hovissa tunnettiin nimellä Oigier le Danois.  Holger Danske oli Tanskan kuninkaan Gutfredin poika, joka oli joutunut - Kaarlen voitettua hänen isänsä joukot - panttivangiksi Aachenin hoviin ja saanut kasvatuksensa sikälläisessä uusroomalaisessa ilmapiirissä.  Hän osallistui Kaarlen sotiin ja hänet mainitaan mm. Rolandin laulussa pääjoukon johtajana. Kuitenkin hänen välinsä Kaarlen kanssa tulehtuivat, kun heidän poikiensa pelatessa shakkia Kaarlen poika löi shakkinappulalla Holger Dansken pojan kuoliaaksi.  Holger Danske vaati hyvitystä, henkeä hengestä, mutta kuningas ei suostunut ja Holger Danske pakeni hovista omaan linnaansa, jossa hän piti pitkät ajat puoliaan, mutta joutui loppujen lopuksi antautumaan ja tuotiin kahlittuna takaisin Aacheniin, jossa hän jotui virumaan useita vuosia vankina, kunnes tilanne muuttui.  Kun Espanjan saraseenit saivat tietää maineikkaan ja pelätyn Holger Dansken olevan vankina ja kuninkaan epäsuosiossa he alkoivat valmistella sotaa Kaarlea vastaan, jolloin tämä - tietäen Holger Dansken maineen korvaamattomana sotapäällikönä - taipui alkuperäisen hyvitysvaatimuksen mukaiseen sovintooon.
Koko hovi li kokontunut katsomaan oikeuden täyttymistä.  Kuka Kaarlen pojjista oli kysymyksessä Ludwig, Lothar, vai Kaarle, sitä ei kerrota, mutta juuri samalla kun Holger Danske kohotti miekkansa surmatakseen prinssin, laskeutui legendan mukaan taivaasta enkeli ja esti koston täyttönpanon.  Nyt Holger Danske vakuuttui vaatimuksensa epäoikeudenmukaisuudesta ja sovinto jäi voimaan.  Aseet ja yhteinen voima käännettiin Espanjasta vyörviä saraseenejä vastaan ja valtakuntaa uhkaava vaara torjuttiin.  Tämän jälkeen Holger Danske palasi synnyinmaahansa Tanskaan noustakseen isänsä kuoleman tyhjäksi jättämälle valtaistuimelle. Hänen hallitusaikansa oli Tanskassa rauhallista aikaa ja vaikka tiedot hänen myöhemmistä vaiheistaan ovatkin niukkoja, hänet kerrotaan haudatun jonnekin Helsingörissä sijaitsevan Kronborgin linnan salaiseen holviin, jossa hän nukkuu - nukkuu vain siihen saakka kun Tanska on suuressa vaarassa ja tarvitsee häntä.  Silloin Holger Danske herää ja nousee pelastamaan kansansa.

Sotiin Kaarle Suuri turvautui vain mikäli se oli välttämätöntä, mutta taitavalla politiikalla hän vakiinnutti niiden tulokset.  Hän solmi diplomaattiset suhteet mm. Bagdadin tarumaiseen kalifin Harun al Radshidin kanssa, vaihtoi lähettiläitä ja lähetteli ja sai lahjoja. Aachenin tuomiokirkon aarrekammiossa säilytetään mm.tuolloin lahjaksi saamaansa damaskolaista miekkaa.  Arvokkain lahja hänen omasta mielestään oli kuitenkin Harun al Radshidin hänelle lähettäämä elefantti, joka eli Aachenissa kahdeksan vuotta hyvän huolenpidon kohteena.  Kaarlen suhteet  Itä-Roomaan oliat vakiintuneet ja hyvät ja hänen tyttärensä Rothrude oli kihlattu leskikeisarinna Ireenen pojalle Konstantinos VI Poryforogennetokselle, mutta kun kihlaus pitkittyi, asia mutkistui.  Vallantahtoinen keisarinna ei ollut halukas antamaan Kaarlen haluamia takeita prinssin vallanperimyksestä ja kun samoihin aikoihin Kaarlen puoliso kuoli, alkoi hän itse suunnitella avioliittoa Ireenen kanssa yhdistääkseen tällä tavalla Bysantin keisarikunnan muuhun Eurooppaan.  Mutta niin tämäkin asia mutkistui kun paavi Leo III:s yllättäen kruunasi hänet kirkolle tekemistään palveluista Rooman keisariksi.  Ireene katkaisi kaikki neuvottelut.  Hän katsoi Rooman kuuluvan Bysantin valtapiiriin ja piti Kaarlea vallananstajana.  Rothruden avioliitto Konstantinoksen kanssa kariutui niinikään. Kuitenkin Ireene joutui  yllättäen ylimysten painostuksesta luovuttamaan vallan pojalleen, jonka hän kuusi vuotta myömemmin anasti takaisin ja turvatakseen valtansa sokaisutti poikansa - nuoren keisarin.

Kaarle Suuren kullasta tehty kuolinnaamio Aachenin tuomiokirkossa, alla hänen samassa paikassa oleva valtaistuimensa.

Kaarlella oli luontainen kyky löytää parhaat mahdolliset neuvoantajat.  Hovissaan hän seurusteli aikansa etevimpien oppineiden kanssa, joista maiinittakooon munkki Alkuin, runoilija Agilbert ja historioitsija Einhard, joista viimeiksimainittu on kirjoittanut mm. hänen elämänkertansa.  Näin Kaarle keräsi itselleen melkoisen henkisen pääoman.  Lukutaidon hän li omaksunut jo varhaisessa nuoruudessaan, mutta kirjoittamaan hän oppi pahaisesti vasta vanhoilla päivillään.

Valtakuntansa asioihin Kaarle paneutui koko tarmollaan.  Hallintoa hoidettiin joka kevät kokoontuvaksi säädetyllä valtakunnankokouksella, johon sekä hengelliset että maalliset ylimykset kokoontuivat keskustelemaan ja päättämään maan asioista ja ne toimivat myös tuomioistuimina tärkeimpien riita-asioiden rakaisemisessa.  Asioden mahdollisimman perusteellista käsittelyä varten muodostettiin valiokuntia valmistelemaan niitä valtakunnankokouksen  hyväksyttäväksi ja kun tämä elin oli päättänyt asiasta jäi kuninkaan harkintaan sen lopullinen hyväksyminen, tai hylkääminen.  Näin syntyivät Kaarle Suuren lakiasetukset, nk. kapitulaariot.
Kapitulaarioista muodostuikin melkoinen lakikokoelma.  Niillä sädettiin yleisen hallinnon toiminnat ja tehtävät.  Verotus ja kirkolle maksettavat kymmenykset.  Niillä kiellettiin hengellisten säätyjen aseenkanto-oikeus.  Annettiin säänökset köyhäinhoidosta, määrättiinpä näillä asetuksilla elintarvikkeiden ylimmät hinnatkin.  Vuosittain kuninkaan lähettiläät kulkivat ympäri maata valvomassa, että asetuksia noudatettiin.  Samalla tiellä heidän tehtävänään oli saattaa uudet säädökset kansan tietoisuuteen ja tarvittaessa kutua asemiehet sotapalvelukseen.  Myöhemmissä tapauksissa katsottiin tarpeelliseksi jakaa valtakunta piireihin, jotka lähettiläiden tuli kiertää neljästi vuodeessa.  Samalla tarkastajien toimiin liitettin velvollisuus kutsua koolle alueelliset maapäivät, joilla käsiteltiin mm. riitakysymykset ja joille kaikkkien vapaiden miesten oli pakko kokoontua.  Myöhemmin tätä sääntöä muutettiin siten, että määrättiin joukko lautamiehiä, niin ettei kaikkien tarvinnut kerääntyä näiden lähinnä oikeudenistunnoiksi muodostuneiden maapäivien viettoon.
Alunperin oli säädetty, että kaiki asekuntoiset miehet olivat velvollisia saapumaan kutsuttaessa asepalvelukseen, mutta kun varusteiden hankinta osoittautui monille kohtuuttoman suureksi rasitukseksi, muutettiin sääntöä siten, että vain suurimpien maanomistajien tuli kustantaa asemies, pienemmät maanomistajat tekivät sen yhteisesti tiluksiensa suuruuden suhteessa. Paitsi henkilökohtaisesti, myös lähettiläidensä välityksellä kuningas valvoi, ettei sotaväkeä otettaessa enempää kuin muissakaan yksilöön kohdistuvien velvoitteiden soveltamisessa käytetty vääryyttä.
Niin hyvä, kuin Kaarle Suuren tarkoitus kansan etujen valvomisessa olikin, ilmeni sille enen pikää oma negatiivinen vaikutuksensa, joka myöhemmin antoi sysäyksen läänityslaitoksen syntymiseen.  Alempi teki ylempänsä kanssa suojeluliiton, mikä aikaa myöten johti siihen, että säätyerot kärjistyivät ja alunperin hyvä ajatus muuttui riiston ja sorron välikappaleeksi. Kaarle Suuren aikana oikeuslaitos valvoi kuninkaan johdolla kaikkien etua talonpojista ja käsiityöläisistä lähtien eikä feodaalilaitokseen sentään vielä edetty, vaikka sen perusta olkin jo luotu.  

Omaa talouttaan Kaarle hoiti tunnollisesti ja erityisen perehtynyt hänen sanotaan olleen maanviljelykseen.  Virkamiehilleen hän asetti tiukat vaatimukset ja pani hengellisen säädyn jäsenet kuriin ja herrannuhteeseen.  Kaikessa toiminnassaan heidän tulli noudattaa oikeudentuntoa, hyviä tapoja ja kristillisiä hyveitä. Kaarle suosi roomalaista sivistystä.  Hän kopiotti antiikin kirjailijoiden teoksia, teetti kokoelman myös vanhoista pakanallisista germaanista sankarilauluista, joita hänen omat - ehkä jo vähän liiankin puritaaniset - aikalaisansa eivät kuitenkaan vielä osanneet arvostaa.  Itse hän oli oivaltanut, että joskin kristinuskon tuli saattaa koko ihmiskunta yleisen sivistyksen piiriin, oli kaikki menneisyyttä koskevat, hajanaiset ainekset koottava talteen ja kerättävä yleisesti omaksuttavaan muotoon. Tulkoon mainituksi, että hän jo tuolloin 1300 vuotta sitten suunnitteli yleisen oppivelvollisuuden aikaansaattamista.
Hallituskaupunkinaaan hän piti Aachenia, vaikka hänellä olli kuninkaankartanoita muillakin tahoilla maata.  Vanhoilla päivillään hän nautti seudun lämpimien lähteiden antamasta hoidosta.  Perheeseensä hänellä oli lämpimät ja kiinteät suhteen ja pojilleen hän halusi siirtää kaiken mahdollisen kokemuksensa antaman tiedon, niin että he myöhemmin voisivat palvella maataan mahdollisimman tehokkaasti ja oikeudenmukaisesti.  Tyttärilleen hän oli hyvä isä ja piti heistä hellää huolta ja siksipä hänen viimeiset elinvuotensa muodostuivattkin leppoisiksi ja miellyttäviksi.  Hänen viimeisinä hallitusaikoinaan oli elämä tasaista ja maassa vallitsi rauha, hyvinvointi ja vakiintuneet olot.
Hallittuaan maata 47 vuotta, hän tammikuun 28. päivämä vuonna 814 kuoli 70-vuotiaana äkillien sairauskohtauksen murtamana.
Täällä hän nukkuu ikiuntaaan - Aachenin tuomiokirkossa, jonka rakennuttamisen hän aikanaan itse aloitti.  Sargofagissa tosin ovat vain hänen luunsa.  Pääkallo on sijoitettu kultaiseen pyhäinjäännöslippaaseen. jota säilytettän tuomiokirkon aarekammiosssa ja jonka kanteen kultasseppä on muotoillut hänen kasvojensa piirteeet.
Kauniit piirteet - mutte komea mies hän jälkeenjääneiden kuvauksen mukaan oli muutenkin. Myöhemmät tutkimukset ovat osoittaneet hänen pituudekseen192 senttiä, mikä nykyäänkin on miehen mitaksi paljon; tuon ajan keskipituus kun oli vain noin 160 senttiä. Päätänsä pitempi hän oli muita, eikä ainostaan fyysisesti, vaan myös henkisesti.
Kynttilöiden liekit luovat häälyviä varjoja.  Auringon säde on sammunut, aika on rientänyt ohi...kuningas nukkuu!

Kirjoitus on historian esseeni Jkl. lyseon iltalinjalta v. 1989

Lähdekirjallisuus:
Tietosanakirja OY:  Maailmanhistoria v.1917
Karolingien osuus -  toimitanut S.Ivalo
Carl Grimberg: Kansojen Historia
Walter Hutchinson: Kansakuntien vaiheet
Verlag Das Beste:  Aus der Steinzeit in der Weltraum
Georg Weber:  Ihmiskunnan Historia

LISÄYS  17.helmikuuta  2015

TIIVISTELMÄ 

KAARLE SUURI syntyi 2.4.742, isä: Pippin Pieni, äiti: Bertrade
veli: Karlman, jonka kanssa Kaarle hallitsi isänsä kuoleman jälkeen kolmen vuoden ajan ja joka kuoli v. 771, mistä lähtien Kaarle hallitsi yksi kuninkaana. 

Hallituskaupunki:  Aachen

Irminsulin hävitys vuonna 782
Voitto Witukindistä vuonna 785
Kruunattiin paavi Leo III:nnen toimesta Rooman keisariksi joulupäivänä 800

Naimissa neljä kertaa.  Ensimmäinen puoliso langobardien pinssessa Desiderata, hänen jälkeensä lämmin ja lempeä Hildegard.   Kolmas puoliso oli kylmäksi ja kovaksi mainittu Fastrata ja viimeiseksi iloinen ja hilpeä Liutgard

Lapset, pojat:  Lothar, Ludwig ja Kaarle
Tytöt: Rothrude, Gisela, Bertrade ja Teodorade

Kaarle Suuri kuoli Aahenissa 28.1.814  - 70 vuoden ikäisenä ja lepää Aachenin tuomiokirkkooon sijoitetussa sargofagissa, pääkallo erikseen tallennettuna kultaiseen    pyhäinjäännöslippaaseen, jota säilytetään kyseisen kirkon aarrekammiossa.  Samassa kammiossa säilytetään myös  hänen kruunuaan sekä langobardien rautakruunua, lisäksi hänen Bagdadin kalifi Harun-al-Rashidilta saamaansa upeaa damaskolaista miekkaa. 

Käytetty yllämainittua lähdeainestoa/AM 

 

SIIKAKOSKEN KUVIA

KESKI-SUOMEN KOSKIA

SIIKAKOSKI - KONNEVESI

Kotiseudullani Konnevedellä on runsaasti vesistöjä, niin kuin Keski-Suomen alueella,yleensä.  Kolme paikallista pääreittiä, Rautalammin reitti, Viitasaaren reitti ja Saarijärven reitti yhdistyvät lukuisten lasku-uomien ja niissä sijatsevien koskien välityksellä. Päijänteeseen, mistä ne jatkavat edelleen Kymijoen vesistönä Eteläisen Suomen halki ja laskevat  Suomenlahteen.  Olen valokuvainnut Siikakoskella useampaankin otteeseen, viimeiksi nyt keväällä ja vaikka en kuviin kovin tyytyväinen olekkaan. panen pienen sarjan ehdollisesti näytille taka-ajatuksena, että jos löydän mielestäni kivempia kuvia vaihdan niihin.

Ensimmäiset kuvat seuraavat alas Siikakoskeen putoavia, virraksi muuttuvia vesimassoja ja niiden pyörteitä, alimmaisina vihdoin hetken ajaksi suvannoksi rauhoittuvaa koskea, jossa vedet valmistautuvat seuraavan pyrähdykseen Karinkoskessa.

Kyseinen koskireitti on kauneinta Keski-Suomea, ja se alkaa nimenomaan Siikakoskesta ja laskee sen jälkeen vielä kolmena koskena, Karinkoskena, Taikinaisena ja Kellankoskena Liesveteen.

Kaikki kosket tunnetaan hyvinä lohikoskina. Siikakoski oli aikanaan presidentti Kekkosen kalastusseurueelle vuokrattu, mutta nykyään tietääkseni kaikkiin voi ostaa kalastuslupia.  

    

    Näkymä kosken ylittävältä sillalta koskenniskalle.

    Siikakosken maisemantekijä

    Kiviä ja pyörteitä...

    Vanha Myllynränni

Vesimyllyt olivat ennen aikaan koskien varsilla yleisiä, niin myös Siikakoskessa oli mylly, joka hoiti laajan maaseutualueen jauhatukset ja siihen liityen kerrottakoon vielä seuraava juttu:  Siikakosken myllärillä oli suuri perhe ja kun elämä korpikylillä ei 1900-luvun alkupuoliskolla ollut kehuttavaa, yritti hän muiden tavoin pientä maatilkkua viljelemällä saada lisäsärvintä perheensä kapealle leivälle.  Maatilkku anotoi myllärille mahdollisuuden niin muodoin sian pitoon.  Keväisin otettiin porsas, mikä syksyn tullessa teurastettiin.  Sian ruokinntaan saatiin lisää myllyn lattialle "tuhnunneista" jauhoista, niinpä kerrotaankin kerran myllyn pyöriessä myllärin nuorimmaisen tulleen ja "kuiskanneen"  isälleen, että: "Paneppas isä se mylly tuas tuhnuttammaa, ku porsaalta loppu jaahot.

    Suvantoon tyyntyvät vedet...   

    Vain kosken ääni...

    Presidentti UK Kekkosen puistopaasi.

    Virta jatkaa koti Karinkoskea.

Kummanko muuten arvelisit olevan korkeamman Tammerkosken vai Imatran?
Vastaus tietääkseni on, että kumpikin on noin kuusitoista metria. Niistä Tammerkoski on kuusi senttiä korkeampi, mutta siinä on kaksi putousta, kun taas Imatra on yhtenäinen putous verrattain lyhyellä matkalla.



    

SUOLAHDEN YHTEISKOULU 11.8.2014

TAPASIMME TAAS 11.8.2014  
SUMIAISISSA,  MATILANVIRRALLA
RAVINTOLA  ANKKURISSA

Riitta sytytti kynttilän.  Pidimme hiljaisen hetken.  Yksi toveristamme oli poistunut. Jouko oli menehtynyt muutamaa päivää aikaisemmin vaikean sairauden murtamana.   Pastorimme Juhani piti pienen, koruttoman muistopuheen ja me kaikki kohdallamme jouduimme ajattelemaan elämän katoavaisuutta.  Jokainen meistä koki Riitan uutisen tyrmistyttävänä, vaikka tapahtuma oli ollut jo pitkään odotettavissa.  Nyt oli vain muistot jäljellä. Jokainen meistä tukee Tuulaa lämpimin ajatuksin tietoisena siitä, että suru on yhteinen ja matkan määrä kaikille sama. Jokainen sukupolvi poistuu vuorollaan ja tekee uudelle polvelle tilaa.  Hetkemme koittaessa on armo olemassa ja kun muistamme Jeesuksen sanat: "Minä olen tie, totuus ja elämä!"  niin silloin voimme tyynemmin sopeutua tapahtuneeseen, sehän merkitsee sitä, että me tapaamme jälleen ja vähän mukaillen:  "Jumala on pyyhkivä kaikki kyyneleet meidän silmistämme eikä kuolemaa enää ole.." Tässä yhteydessä esitän Joukon Tuulalle ja pojille surunvalitteluni.  Otamme Ainon kanssa osaa suruunne.  

Siinä istuimme Ankkurin terassilla.  Polttava hellejakso oli päättynyt ja kokoontumistamme suosi kaunis ja leppeä suvisää. Tällä kertaa istuimme kuitenkin tavallista tummemmissa tunnelmissa ja varjotkin näyttivät pitemmiltä, kuin tavallisesti.  Monet eletyn elämän vaiheet liikkuivat mielessä joista monet sivusivat edesmennyttä toveriamme.  

Jouko oli eräs parhaista ystävistäni.  Suolahdessahan me tutustuimme juuri kyseisen luokan puitteissa. Syyspuolen lukukauden kuljin linja-autolla kotoani Konnevedeltä, kevätpuoleksi sain vuokrattua saunakamarin.  Asunto ei ollut häävi, mutta ei vuokrakaan juuri rasittanut. Kevättalvi 1956 oli tavattoman kylmä.  Asuntoni oli hatara.  Oli niin kylmä, että vaikka emäntäni toi lisäpeitettä ja lämmitti saunankivet punahekuisiksi olin paleltumispisteessä jo alta aikayksikön, niiin että viimeinen, mitä saatoin tehdä oli, että nostin lattialta matot lisäpeitteikseni.  Kun tuona talvena 30 - 40 asteen pakkaset kestivät pari kuukautta yhteen menoon, niin oli siinä kyllä kestämistä, mutta hyvin se meni.  Kaiken kylmyyden keskellä oli Jouko vakituinen vieraani.  Yhteiset harrastuksemme, joista mainittakoon valokuvaus, loivat vahvat siteet. Kuvasimme ja valmistimme yhdessä valokuvamme, meillä kummallakin kun oli tuolloin jo kohtuullisen hyvät kameratkin.   Noiden pakkasten vallitessa tehtiin Kekkosesta Presidentti, mistä Jouko ei ollut erikoisemmin hyvillään.  Minä olin, en vaan sanottavammin sitä julki tuonut.

Tuohon aikaan rakentui ystävyytemme ja  mieleeni muistuu tuolta ajalta pieni juttukin. Merkonomin paperit saatuani tulin Suolahteen Rauma.Repolan vaneritehtaan vientikonttoriin töihin.  Jouko kävi samaan aikaan - ylioppilaaksi tultuaan - samoin kauppaopistoa Jyväskylässä, mutta iltaisin olimme jälleen melko paljon keskenämme tekemisissä.  Sattui sitten niin, että seniorin ollessa vasta muutaman kuukauden ikäinen minulle ja vaimolleni tuli eräänä kevätiltana kiireinen vierailukutsu ja kun Jouko parhaiksi tuli käymään suostui hän pariksi tunniksi katsomaan vauvaa.  Kun sitten tulimme kotiin hän kertoi , että Seniori oli alkanut kovasti huutaa ja hän, nostaessan sen syliinsä totesi kapaloissa olevan jotakin hirveän suurta ja kovaa, mutta - juuri kun hän aikoi yrittää vaippojen vaihtamista - helpotuksekseen huomasi, että se olikin seniorin toinen jalka.  

Jouko hankki töyöelämän käytännön kokemusta ja kielitaitoa mm. Ruotsissa, eräässä tukolmalaisessa huolintaliikkeessä, josta hän sittemmin muutti Schenkerille Hampuriin.  Jollakin ensimmäisistä Eurooppaan suuntautuneilla matkoillani vietin pari päivää vapun 1966 tienoilla Tuulan ja Joukon luona Fuhlsbüttelin lentokentän laidalla ja yhteistä vappua juhlimme käynnillä Planten und Blumen-puistossa.  Sikäli kun tiedän, hän viimeisten vuosikymmenten aikana toimi Kymi-Yhtiön Kuusankosken tehtailla logistiikka puolen osastopäällikkönä ja nyt eläkeaikanaan  usean vuoden aikana - Tuula ja hän viettivät talviajan Espanjassa.  Niinpä eri tekijöistä johtuen olin  hyvin vähän Joukon kanssa tekemisissä, niin että vasta näiden luokkatapaamisten yhteydessä vanha tuttavuutemme virkistyi uudelleen.

Uskon muillakin luokkatovereillamme olevan omakohtaisia  muistoja Joukosta, ystävästämme, jonka muistamme luonteeltaan - ulkoisen, ehkä hieman kyynisen olemuksensa vastakohtana - vilkkaksi, seuralliseksi ja huumorintajuiseksi.  Kaikki me kaipaamme häntä ja ainakin henkilökohtaisesti toivon Tuulan edellen pitävän yhteyttä joukkoomme. 

Tämän kertainen tapaamisemme oli kaikin puolin muuten onnistunut ja ainakin itse jäin odottamaan seuraava kertaa 

Juhani - Ilpo - Raija - Ilkka - Ritva-Liisa - Pekka - Salme - Riitta - Leena - Antero

Tukiessani paikkoja huomasin kuvauksellisen kohteen.  Ei ihan virsu, mutta ei vettä pidä. Tunnistaneeko Tuhkimo kaiturille jääneen kenkänsä?


Tutkin kuvat vielä ja 
lisään niistä joitakin,

SEURUSTELUA NAVAJO-INTIAANIEN KANSSA

SEURUSTELUA NAVAJO-INTIAANIEN KANSSA

Matkustaessani  joskus USA:ssa osui Salt Lake City matkani varrelle enkä voi kieltää etteikö kaupunki omalaatuine leimoineen olisi tehnyt minuun voimakasta vaikutusta. Minneapolisin helmikuun pakkasista tulin Suuren Suolajärven laakson leppeään rauhaan. Neljän tunnin lennolla North-Westen Airlinesin koneella, yli preerioden ja niitä halkovien suurten jokien ja massiivisten Kalliovuorten, kolmenkymmenen asteen hyytävästä pakkasesta viidentoista asteen lämpöön oli vaikuttava ja mieleenpainiuva kokemus.  Niin oli itse kaupunkikin.  Omalaatuinen, vieraanvarainen tuttavuus ystävällisine asukkaineen.
Saapvuin kaupunkiin perjantaina ja viikoloppu oli edessä, joten aikaa jäi myös itse kaupunkiin tutustumiseen.

Olin varannut huoneen Tempple´s Squre Hotell´ista, joka oli kohtuullisen hintainen, siisti majapaikka keskellä kaupunkia, aivan temppeliaukion laidalla.
Olin matkasta väsynyt ja ilmoittautuduttuani pyysin vastaanottovirkailijalta muutamaa pulloa olutta mukaani huoneeseeni, mutta tämä pudisti päätään.  Ei ole.  Kysyin mitä muuta juonaa olisi tajolla, jolloin nainen osoitti nauraen aulan keskellä olevaa vesisuihkua.  Siinä oli juomista - muuta ei ollut.  Kysymykseeni oliko kaupungissa ylipäänsä olutta lainkaan saatavissa nainen selitti, että jossakin laitakaupungin pikkubaareista sitä saattaisi löytyä...

Tässä kohden on syytä mainita, että mormoonit eivät käytä tupakka, kahvia, teetä eikä alkoholia missään muodossa.  Kaupungissa ei juurikaan näe neekeritä, mormoonit kun eivät hyväksyneet orjuutta ja kun he aikoinaan saavuttuaan ostivat maat navajo-intiaaneilta (cheyneiltä) ja sitoutuivat huoltamaan alueen intiaanit - missä määrin, sitä en tiedä, mutta sen mukaan intiaaneilla on paljon vapauksia.  Niinpä sunnuntai aamuna oli hotellin ravintolaan kokoontunut koko joukko lähiseudun alkuperäisväestöä aamiaiselle ja heille puolestaan näytti kelpaavan niin kahvi, kuin myös alkoholi, sen olin tulopäiväni iltana saanut kokoea palatessani iltamyöhällä laitakaupungin pubista takaisin hotelliini. 
Olin löytänyt baarin, jossa olin ottanut muutaman oluen paikanpäällä ja lähtiessäni puolentusinaa pulloa muovikassissa mukaani.  Palaillessani takaisin hotellille kohtasin kadulla kaksi vanteraa, humalaista navajoa, jotka iskostuivat seuraani, vaalea tukkani kun kun oli heistä erikoisen kiinnostava.  Selityksistäni huolimatta he tuskin tajusivat mistä olin kotoisin,eikä sillä niin väliä ollutkaan, suurin hupi kun lienee ollut silitellä tukkaani samalla nauraen, leikillisesti töniä toisiaan ja minua, ja vaikka vähän arvelluttikin, katsoin viisaimmaksi ottaa osaa ja siinä autiolla kadulla me sitten huojuimme, nauroimme ja tönimme toisiamme.  Nauroin, olin epävarma, pelkäsinkin hiukan. Niinikään koko ajan pelkäsin miesten kiinnittävän huomionsa kaljakassiini, koska siinä tapauksessa, päättelyni mukaan, eroon olisin päässyt vain sisällön luovuttamalla. Onnistuin kuitenkin pitelemään kantamukseni kilisemättä kädessäni ja vapaalla kädelläni tönien erosin heistä mielestäni ikuisuudelta tuntuneen seurustelutuokion päätteeksi.

Tähän aiheeseen ajattelin liittää muutakin tekstiä, mutta kun alku pääsi karkaamaan julkisuuteen, ajatusteni juoksu katkesi enkä tältä pohjalta saa enää otetta varsinaiseen aiheeseeni, joten aloitan kokonaisuudessaan uudelleen.  

Näistä kirjoitelmistani yleensä; Sairastuttuani kolme vuotta sitten parkinsonin tautiin, huomasin, että minusta on tullut vanha. Vaikka viimeiset kolmenkymmentä vuotta tuntuvat kuluneen aivan huomaamatta on minun uskottava, että olen tänä aikana vanhentunut ihan yhtä monta vuotta ja että ikäni alkaa olla jo kohtalaisen korkea. Kuitenkin, kun minun on huolehdittava ajatuksistani ja muististani on mielestäni kirjoittaminen hyvä tapa pitää niitä yllä, siitäkin huolimatta, että oikeinkirjoituksessa, lauseenrakenteissa ja välimerkkien käytössä esiintyy virheellisyyksiä, pääasia ja mihin pyrin on varmistaa esittämieni asioiden todenperäisyys ja ainakin se, että voin tarvittaessa viitata luotettavaan asialähteeseen.  Minulle on myönnetty bloginpito-oikeus ensi syyskuulle saakka ja se saanko jatkaa vai en riippuu blogspotin pitäjästä. Mikäli lupani päättyy on minun etsittävä uusi kirjoitusareena, tai sitten lopetettava.   





TÄMÄ JUTTU ON NÄKÖJÄÄN KARKASI KESKENERÄISENÄ, MUTTA OLKOON.  JATKAN TÄTÄ SITTEN PÄTKISSÄ.

VALKOINEN KUNINGATAR

VALKOINEN KUNIGATAR

Televisossa pyörivä englantilaissarja Valkoinen kuningatar sai jälleen kerran historian harrastukseni hetkeksi viriämään, niin että tulin tutkineeksi  1300 - 1500-lukujen Englannin kuninkaiden historian pääpiirteet kertauksena läpi.
Vaikka sarjan alku oli mielestäni laahaava eikä esitys kovin yhtenäisenä edennytkään, on siinä kuitenkin tietty mielenkiintoinen runko - punainen lanka - joka yhdistää kyseisten vuosisatojen hallitsijat helposti miellettäväksi kokonaisuudeksi, teoiltaan, suvuiltaan ja kohtaloiltaan. Sarja muodostuu mielenkiintoiseksi englantilaisen varhaisrenesanssin yhteenvedoksi - renesanssin, joka kulkeutui Italiasta Ranskan kautta Englantiin kiihkeänä taiteita ja romatiikkaa pursuavina pyörteinä seuranaan kuoleman musta varjo myrkyn, tikarin ja mestauskirveen muodossa.

Kuvaus vaikuttaa aluksi epäyhtenäiseltä, mutta vakiintuu ja selvenee jo kerronnan edistyessä, mutta vasta sitten, kun ottaa kirjan alkavat historiaan kuvat elää ja kokemus on todella hieno.  Sukujen ja ihmisten vaiheita on helppo seurata. Henkilöt ja heidän luonteenominaisuutensa tulevat hyvin esille ja erikoisen hyvänä pidän sitä, että kerronta seuraa melko tarkasti historiallista todellisuutta. Sarja asettuu varsinaisesti Edward IV:n  hallitusaikaan 1461 - 1483 ja se antaa hyvän kuvan kyseisestä Lancaster ja York-sukujen välisen - ruusujen sodan - luonteesta ja vaiheista.  Englannin kunigasvallan kasvusta ja aateliston murtumisesta.  Kyseisestä ajasta voidaan olla monta mieltä. Jotkut näkevät sen edistyksellisenä jaksona, mutta mm. englantilainen historioitsija Oman sanoo, että "Englannissa on ollut monta huonoa kuningasta, mutta sitä tuskin koskaan on hallinnut kehnompi ihminen, kuin tuo itsekäs, häkäilemätön ja kiero Edward IV". Kuitenkin pidän henkilökohtaisesti häntä kohtuullisen hyvänä hallitsijana, mutta jos nähdään toisin oli hänellä mielestäni myönteisetkin puolensa. Vakiinnutettuaan York´ien vallan, välillä edellisen Lancasterien Henrik VI:nnen kanssa hallitsijana ja maanpakolaisena vuoroteltuaan - hän kaikin tavoin yritti rauhoittaa kuohuvaa Britanniaa vihdoin siinä onnistuenkin. Tosin mestauskirveskin oli ahkerassa käytössä, vaan niinhän se oli ollut koko ruusujen sodan ajan, josta muuan oppinut aikalainen totesikin, että "Englannin kuningas- ja aatelisperheiden jäseniä alkoi kerääntyä suurin joukoin Styx-virran toiselle rannalle". 
Ei kauhulla hallitseminen Edwardin aloittamaa ollut, vaan hänen hallintonsa kymmenen viimeistä vuotta olivat tasapainoisia ja onnellisiakin.  Peruutettuaan tappiolle joutuneiden Lacasterien läänityksia, saadessaan Ranskan kuninkaalta jatkuvat rauhanlunnaat ja kun hän vielä oli etevä kauppamies, lisäsi hän Hansakauppiaiden kanssa asioidessaan runsaasti myös henkilökohtaista varallisuuttaan, niin että hänen ei tarvinnut kerätä veroja, mikä miellytti kansaa ja teki hänen hallintonsa samalla parlamentista riipppumaattomaksi.

Aika oli tyypillistä renesanssia. Mitä erilaismpia paradoksaalisia hahmoja nousee esille historian hämärästä. Hyvä esimerkki on Worcesterin jarli John Tiptoft, joka käytti niin kaunista latinaa, että paavinkin sanotaan siitä liikuttuneen.  Tiptoft oli  opiskellut Italiassa ja oli erittäin oppinut mies.  Hän toimi Towerin linnan päälikkönä, lisänimeltään "teurastaja" ja humanistisena sivutoimenaan hän mm. käänsi vanhaa roomalaista kirjallisuutta englanniksi. Ammattinsa puolesta hän taas koko ikänsä kehitteli uusia, mahdollisimman julmia ja tehokkaita mestausmenetelmiä ja kun sitten aikanaan hänen oma päänsä hakattiin pois, sanoi Caxton - Englannin ensimmäinen kirjanpainaja, joka oli työskennellyt Tiptoft´in kanssa kirjallisuuden alalla, että  "hakattiin samalla pois myös suurempi määrä tietoa, kuin mitä mahtuu kaikkien muiden ylimysten päihin  valtakunnassa".

Edwardin veljen - Richard III:nnen noustua valtaan, kuningas Edward IV:nnen - (veljensä pojan) holhoojana, epämääräisyys jatkui.  Juonittelut ja erehdykset johtivat vihdoin siihen, että Richard syrjäytti holhokkinsa leimaten tämän äpäräksi ja julistautui itse kuninkaaksi, mikä teko ei ollut kansan mieleen.  Kun sitten kaiken lisäksi nuori prinssi, joka oli eritetty Toweriin - murhattiin, pidettiin Richardia syyllisenä ja tilanne paheni entisestään.  Hän ehti hallita kahden vuoden ajan, kunnes Henrik Tudor, joka oli kihlautunut Edward IV:nnen ja hänen valkoisen kuningattarensa tyttären Elisabeth´in kanssa saapui Ranskasta ja voitti hänet Bosworthin kentällä 1485.  Rickhardin tappio johtui paljolti siitä, että suuri osa hänen miehistään vaihtoi taistelun alkaessa puolta, tai vetäytyi syrjään.  Kun tappio näytti selvältä muuan hänen uskollistaan toi hänelle hevosen ja kehotti pakenemaan, mutta ratsaille noustuaan painoi Richard kruunun päähänsä ja syöksyi taisteluun, sanoen haluavansa kuolla kuninkaana. Shakespeare kuvaa synkkäsävyisessä draamassaan - Richard III - kyseisen kohtauksen upeasti: "Hevonen, hevonen.  Valtakunta hevosesta!" 
Kruunu löydettiin taistelun tauottua kentältä ja lordi Stanley, joka oli miehineen juuri luopunut Richrdista,  painoi sen Henrik Tudorin päähän, josta halitsijana tuli Henrik VII.  
Kaiken tämän jälkeen ilmaan jää kysymys:  Kenen käskystä prinssi surmattiin?  Kuka oli murhan takana?   Richard vakuutti syyttömyyttään ja silläkin on perusteensa.  Koko ikänsä hän oli ollut veljelleen lojaali, vasta hovijuonittelut nimesivät hänet tyranniksi, mitä hän ei todellisuudessa liene kuitenkaan ollut.  Hän oli aikansa uhri ja uskon, että suotuisissa olosuhteissa hänestä olisi hyvinkin voinut kehittyä veljensä veroinen kuningas, mutta nyt hän oli tuhoon tuomittu hallitsija, joka turhaan yritti vakiinnuttaa asemansa ja joutui petettynä ja ahtaalle ajettuna puolustautumaan. Kuten mainittu, ilman huonoja neuvonantajia ja panettelijoita hän olisi ollut nähtävästi järkevä ja maltillinen - luotettavakin, sitähän osoittaa kuolevan kuningas Edwardin hänelle testamenttaama sijaishallitsijan asemakin.   

Televisosarjaa Valkoinen Kuningatar jatkuu vielä ja on mielenkiintoista seurata miten tämän version mukaan tarina päättyy ja kuitenkin: päättyypä se miten tahansa ruusujen sota päättyy. Rauhalliset olot vakiintuvat vähitellen, Henrik VII:nnessähän yhtyvät molemmat suvut, Lancasterit ja Yorkit.  Seuraavana Englannin historiassa nousevat näyttämölle Henrik VIII, joka tunnetaan ritari sinipartana ja hänen jälkeensä Elisabeth I, kaksi hallitsijaa, jotka olivat sisaruksia, Henrik VII:nnen ja Valkoisen kuningattaren tyttären Elisabeth´in lapsia.

Ketä kiinnostaa?
- No!  Minä kyllä olin innostunut.  
Hetken aikaa luullakseni elin keskiajassa, sitten tuli mieleeni hiljattain tehty esitys, että historian opetus kouluissa lopetettaisiin?  
Ajatus on mieletön.   Ihmisiltä riistettäisiin ajantaju.  Kaiki oleva olisi yhdellä kertaa esillä laakella, tummalla lautasella,  Kaikki tapahtuisi ja eläisi yksinomaan tässä hetkessä ilman aikaa luotaavaa syvyyttä.  Historian opetuksen tarpeellisuus on itsestään selvää, mutta on paljolti asennekysymys koetaanko se kuivana ja yksitoikkoisena, vai herkullisen helmäisenä, se kun voi olla perin kiinnostavaakin.  Jos se kertookin sodista, nälästä, kurjuudesta - kuolemastakin, kertoo se myös onnesta, kehityksestä, hyvyydestä ja rakkaudesta. Ja jos lukiessamme haluamme lisätä sen kiinnostavuutta voimme kokeilla sovittaa  kertomusten alkuun lauseen, sen saman miten sadut alkavat:  Olipa kerran...

Lähteet: TV-Vakoinen Kuningatar
Grimberg:  Kansojenhistoria -1981
Weber:  Maailman Historia - 1884
J.W. Ruuth: Maailmanhistoria - 1920
T.W.Rolleston: Kansakuntien vaiheet - 1952