VOITONPÄIVÄ osa 2
Barbarossa suunnitelma, joka oli käynnistynyt Saksan ja Venäjän väliseksi sotatilaksi oli huolellisesti hiottu suunnitelma, joka eteni asteettain kohti kaukana siintävää päämäärää. Saksalaisten tarkoituksena oli luoda elintilaa ja Venäjän suhteen suunnitelmana oli luoda siitä suuri vilja-aitta, maatalous alue, joka voisi ruokkia koko muun Eurooppan. Tietyt alueet oli korvamerkitty palkkioikisi liittolaisille, kuten esimerkiksi Vienankarjala oli määrä liittää Suomeen.
Mutta se mutta.
Sota oli ajateltu lyhytkestoiseksi. Muutama kuukausi, ehkä vuosi. Salamasota oli tehokasta ja tuotti nopeasti tulosta. Laskelmat ehkä pitivät paikkansa, mutta se mitä ei oltu otettu huomioon riittävässä määrin oli sää ja sen vaihtelut vuodenaikojen ja alueiden mukaan. Talvi oli kerran aikaisemmin pelastanut Moskovan - sillä kertaa Napoleonilta, nyt sen olisi pitänyt olla varoittava esimerkki ja niinpä se puutuikin nyt sodan kulkuun. Saksan armeija oli pysähtynyt talvehtimaan, mutta venäläiset lisäsivät painostustaan kaikilla raintamilla. Kenraalieversti von Pauluksen kuudes armeija oli saavuttanut vaikeiden taistelujen kautta päätepisteensä Stalingradin, jonka ympärille venäläisten voimistunut vastarinta oli alkanut rakentaa laajaa saartorengasta. Talven kynnyksellä ei motti ollut vielä luja ja päästäkseen muun armeijan yhteyteen von Paulus pyysi syksyllä 1942 lupaa murtautua siitä ulos vetäytymällä, mutta siihen Hitler ei ylimpänä sodanjohtajana antanut suostumustaan. Saavutetut asemat oli pidettävä ja tätä jatkui pitkin syystalvea, yli joulun ja koko ajan venäläiseet vahvistivat saartorengastaan ja niinpä varsinaiset taistelut alkoivatkin sitten tammikuun alussa kuudennen armeijan annettua hylkäävän vastauksen saamaansa antautumiskehoituksen. Seurasi saksalaisten kannalta perin toivoton taistelu, jonka kestäessä von Mannstein sai vihdoin luvan lähteä Romaniasta liikkeelle panssariarmeijallaan auttaakseen saarroksiin joutuneita, mutta talvi kääntyi yhä enemmän vastaiseksi ja panssarit tukehtuivat lumeen 60 kilometriä ennen Stalingradia. Tammikuun 31. päivä 1943, Hitlerin edellisenä päivänä marsalkaksi korottama von Paulus antautui. Saksan kuudes armeija lakkasi väliaikaisesti olemasta. 127.000 miestä oli kaatunut ja 92000 lähti sotavankeuteen, heidään joukossaan komentajan lisäksi 26 kenraalia. Seuraavana keväänä heidän piti marssia Moskovassa pidetyssä paraatissa. Yksityiskohtana tulkoon mainituksi, että kolme päivää vankeja pidettiin vähällä ravinnolla ja juuri ennen paraatia heille annettiin vahvaa ja hyvää hernekeittoa, mistä johtui, että marssijoiden vatsat menivät sekasin ja paraati muodostui heille likaiseksi ja haisevaksi kärsimykseksi. Sitten vangit lähetettiin loppusijoitukseensa Siperiaan, missä lavantautiepidemia vähensi heitä, niin että vain 5-6000 miestä palasi kotiin, heistä viimeinen vuonna 1955.
Stalingradissa murtui saksalaisten selkäranka, jonka myös Suomen sodanjohto huomioi, koska se aloitti vakavat ja vihdoin sodasta irtautumiseen johtaneet neuvottelut.
Toinen saksalaisten itärintamalla kärsimä tappio, joka varmisti Saksan sodanjohdon aavistelut lopputukoksesta oli Kurskin maataistelu, maailman suurin panssaritaistelu, johon otti osaa 1500 saksalaista 3500 venäläistä panssarivaunua. Afrikan sota oli päättynyt tappioon, samoin idässä onni kääntyi vähitellen ja kun kesäkuun 4 päivä 1944 liittoutuneet nouisvat Normandiessa maihin, alkoin tilanne luisua yhä kiihtyvällä vauhdilla loppua kohden. Kaikesta edellämainitusta aiheista olisi enemmän, kuin tarpeeksi kirjoittamista, mutta jätän sen tältä osin tähän käännekohtaan, sen sijan jatkan nyt siitä lyhyestä välivaiheesta, kun liittolaiset tulivat Saksan maaperälle.
1944 tapahtuneen maihinnnausun jälkeen joutuivat saksalaiset kahden rintaman välisiin taisteluihin. Amerikkalaiset ja englantilaiset etenivat nopeasti Eisenhowerin ja Montgonmeryn johdolla. Aikaisemmin Italiassa maihin nousseet joukot yhtyivät Ranskassa amerikkalaisten pääjoukkojen koukatessa etelästä Baijerin kautta sekä osan englantilaisten kanssa Belgian ja Hollannin läpi kohden Keski-Saksaa ja Berliiniä, jälkimmäiset Pohjanmeren rantaa seuraten Breemeniin ja Hampuriin. Venäläiset puolestaan tulivat idästä kolmena rintamana. Pohjoista armeijaa, joka seurasi Itämeren pohjoista rantakaistaa komensi kenraali Tsuikov, keskistä armeijaa Stalinin suosikki kenraalisotamarsalkka, Grigori Zukov ja eteläistä armeijaa niin ikään kenraalisotamarslkka Ivan Konev. Stalin oli luvannut Zukoville kunnian Berliinin valloittamisesta, mutta yllättäen hänen armeijansa kohtasikin Oder-joen ylitettyään, Seelowin kukkuloilla 60 kilometriä ennen Berliiniä odottamattoman voimakkaan vastuksen ja eteneminen pysähtyi lähes pariksi kuukautta. Tällävälin olivat länsiliittoutuneet ehtiineet niin ikään jo Saksan alueelle ja Baijeriin tulleilla amerikkalaisilla oli tie Berliiniin käytännössä jo auki, mutta Eisenhower viivytteli tehdyn sopimuksen mukaan ja odotti venäläisten etenemistä, sensijaan englantilaiset kiirehtivät kenraali Montgomeryn johdolla täyttä vauhtia, olihan Churchill antanut täydet valtuudet nopeaan etenemiseen, hän kun oli sitä mieltä, että venäläiset pitivät minkä saivat ja sen vuoksi englantilaiseten tuli ededä Pohjois-Saksassa mahdollisimman nopeasti, päämääränään Hampuri ja Lyypekki, Flensburg - maayhteys Tanskaan, mikä oli ollut Tanskan salmien valvonnan kannalta Stalininkin suunnitelmissa.
Lyypekkiläinen ystäväni kertoi tuosta ajata miten ihmiset seurasivat venäläisten etenemistä ja olivat jo varmoja heidä ehtimisestään ensimmäisinä, kun englantilaiset panssarit eräänä aamuna ajoivat yllättäen sisään kaupunkiin ja tunnelma rauhoittui. Englantilaiset ja venäläiset joukot kohtasivat Pohjois-Saksassa Lyypekin ja Warnemünden välillä ja itä- ja länsivyöhykkeiden raja asettui siten vain vajaat viisi kilometriä itään Lyypekistä.
On vaikea käsittää miksi Stalin halusi Zukovin valloittavan Berliinin vaikka hänen etenemisensä viivästyi Seelowin kukkuiden ankaralla vastarinnalla, mistä aiheutui venäläisille muutakin harmia, olihan venäläisten ensisijainen päämäärä ollut ehtiä ensimmäisenä ottamaan haltuunsa Berliinissä sijatseva Keisari Wilhelm-Instituutti ja siellä olevat saksalaisten siihen astiset atomintutkimustulokset. Sitä ajatellen Thüringenistä tulevalla marsalkka Konevilla olisi ollut esteettömämpi tie - nopeampikin, mutta lupaa kaupungin valtaamiseen ei annettu, vaan hänkin joutui viivyttelemään, olihan Berliini luvattu Zukoville ja kun venäläiset vihdoin pääsivät voittajina perille, oli instituutti tyhjä, tutkijat paenneet tutkimustulosten kanssa ja antautuneet amerikkalaisille. Yleisestihän tiedetään, että saksalaisilla oli jo tuolloin atomiase valmiina, mutta tiedemiehet eivät antaeneet sitä Hitlerin Wehmachtin käyttöön, koska se sisälsi arvaamattoman suuren riskin, koska on melkoisen varmaa, että sitä ensimmäisen kerran olisi seurauksista välittämättä käytetty Saksan omalla maaperällä. Sanomattakin on selvää, että kun amerikkalaiset saattoivat kolmisen kuukautta myöhemmin lannistaa Japanin ja saattaa Kaukoidän sota päätökseen, niin siitä erittäin suuri ansio lankeaa saksalaisille tiedemiehille ja heidän atomintutkimustyölleen.
Kun useampikin nuori henkilö on kysynyt minulta kyseisen - sota-ajan tunnelmia, yritin palauttaa niitä näin mieleeni, mutta kun tämä vaikutti tulevan liian laajaksi ja kun siitä aiheutui hirveän paljon asioiden taustojen tarkaistamista päätin kirjoittaessani rajoittaa varsinaisen selostuksen sodan ratkaisevin käännekohtiin ja sen loppuvaiheisiin..
Lähdeteoksina olen käyttänyt:
Kirjoja:
Toinen Maailmansota
Maailma Palaa
Berliini 1944
Kuohuva vuosisata
Barbarossa suunnitelma, joka oli käynnistynyt Saksan ja Venäjän väliseksi sotatilaksi oli huolellisesti hiottu suunnitelma, joka eteni asteettain kohti kaukana siintävää päämäärää. Saksalaisten tarkoituksena oli luoda elintilaa ja Venäjän suhteen suunnitelmana oli luoda siitä suuri vilja-aitta, maatalous alue, joka voisi ruokkia koko muun Eurooppan. Tietyt alueet oli korvamerkitty palkkioikisi liittolaisille, kuten esimerkiksi Vienankarjala oli määrä liittää Suomeen.
Mutta se mutta.
Sota oli ajateltu lyhytkestoiseksi. Muutama kuukausi, ehkä vuosi. Salamasota oli tehokasta ja tuotti nopeasti tulosta. Laskelmat ehkä pitivät paikkansa, mutta se mitä ei oltu otettu huomioon riittävässä määrin oli sää ja sen vaihtelut vuodenaikojen ja alueiden mukaan. Talvi oli kerran aikaisemmin pelastanut Moskovan - sillä kertaa Napoleonilta, nyt sen olisi pitänyt olla varoittava esimerkki ja niinpä se puutuikin nyt sodan kulkuun. Saksan armeija oli pysähtynyt talvehtimaan, mutta venäläiset lisäsivät painostustaan kaikilla raintamilla. Kenraalieversti von Pauluksen kuudes armeija oli saavuttanut vaikeiden taistelujen kautta päätepisteensä Stalingradin, jonka ympärille venäläisten voimistunut vastarinta oli alkanut rakentaa laajaa saartorengasta. Talven kynnyksellä ei motti ollut vielä luja ja päästäkseen muun armeijan yhteyteen von Paulus pyysi syksyllä 1942 lupaa murtautua siitä ulos vetäytymällä, mutta siihen Hitler ei ylimpänä sodanjohtajana antanut suostumustaan. Saavutetut asemat oli pidettävä ja tätä jatkui pitkin syystalvea, yli joulun ja koko ajan venäläiseet vahvistivat saartorengastaan ja niinpä varsinaiset taistelut alkoivatkin sitten tammikuun alussa kuudennen armeijan annettua hylkäävän vastauksen saamaansa antautumiskehoituksen. Seurasi saksalaisten kannalta perin toivoton taistelu, jonka kestäessä von Mannstein sai vihdoin luvan lähteä Romaniasta liikkeelle panssariarmeijallaan auttaakseen saarroksiin joutuneita, mutta talvi kääntyi yhä enemmän vastaiseksi ja panssarit tukehtuivat lumeen 60 kilometriä ennen Stalingradia. Tammikuun 31. päivä 1943, Hitlerin edellisenä päivänä marsalkaksi korottama von Paulus antautui. Saksan kuudes armeija lakkasi väliaikaisesti olemasta. 127.000 miestä oli kaatunut ja 92000 lähti sotavankeuteen, heidään joukossaan komentajan lisäksi 26 kenraalia. Seuraavana keväänä heidän piti marssia Moskovassa pidetyssä paraatissa. Yksityiskohtana tulkoon mainituksi, että kolme päivää vankeja pidettiin vähällä ravinnolla ja juuri ennen paraatia heille annettiin vahvaa ja hyvää hernekeittoa, mistä johtui, että marssijoiden vatsat menivät sekasin ja paraati muodostui heille likaiseksi ja haisevaksi kärsimykseksi. Sitten vangit lähetettiin loppusijoitukseensa Siperiaan, missä lavantautiepidemia vähensi heitä, niin että vain 5-6000 miestä palasi kotiin, heistä viimeinen vuonna 1955.
Stalingradissa murtui saksalaisten selkäranka, jonka myös Suomen sodanjohto huomioi, koska se aloitti vakavat ja vihdoin sodasta irtautumiseen johtaneet neuvottelut.
Toinen saksalaisten itärintamalla kärsimä tappio, joka varmisti Saksan sodanjohdon aavistelut lopputukoksesta oli Kurskin maataistelu, maailman suurin panssaritaistelu, johon otti osaa 1500 saksalaista 3500 venäläistä panssarivaunua. Afrikan sota oli päättynyt tappioon, samoin idässä onni kääntyi vähitellen ja kun kesäkuun 4 päivä 1944 liittoutuneet nouisvat Normandiessa maihin, alkoin tilanne luisua yhä kiihtyvällä vauhdilla loppua kohden. Kaikesta edellämainitusta aiheista olisi enemmän, kuin tarpeeksi kirjoittamista, mutta jätän sen tältä osin tähän käännekohtaan, sen sijan jatkan nyt siitä lyhyestä välivaiheesta, kun liittolaiset tulivat Saksan maaperälle.
1944 tapahtuneen maihinnnausun jälkeen joutuivat saksalaiset kahden rintaman välisiin taisteluihin. Amerikkalaiset ja englantilaiset etenivat nopeasti Eisenhowerin ja Montgonmeryn johdolla. Aikaisemmin Italiassa maihin nousseet joukot yhtyivät Ranskassa amerikkalaisten pääjoukkojen koukatessa etelästä Baijerin kautta sekä osan englantilaisten kanssa Belgian ja Hollannin läpi kohden Keski-Saksaa ja Berliiniä, jälkimmäiset Pohjanmeren rantaa seuraten Breemeniin ja Hampuriin. Venäläiset puolestaan tulivat idästä kolmena rintamana. Pohjoista armeijaa, joka seurasi Itämeren pohjoista rantakaistaa komensi kenraali Tsuikov, keskistä armeijaa Stalinin suosikki kenraalisotamarsalkka, Grigori Zukov ja eteläistä armeijaa niin ikään kenraalisotamarslkka Ivan Konev. Stalin oli luvannut Zukoville kunnian Berliinin valloittamisesta, mutta yllättäen hänen armeijansa kohtasikin Oder-joen ylitettyään, Seelowin kukkuloilla 60 kilometriä ennen Berliiniä odottamattoman voimakkaan vastuksen ja eteneminen pysähtyi lähes pariksi kuukautta. Tällävälin olivat länsiliittoutuneet ehtiineet niin ikään jo Saksan alueelle ja Baijeriin tulleilla amerikkalaisilla oli tie Berliiniin käytännössä jo auki, mutta Eisenhower viivytteli tehdyn sopimuksen mukaan ja odotti venäläisten etenemistä, sensijaan englantilaiset kiirehtivät kenraali Montgomeryn johdolla täyttä vauhtia, olihan Churchill antanut täydet valtuudet nopeaan etenemiseen, hän kun oli sitä mieltä, että venäläiset pitivät minkä saivat ja sen vuoksi englantilaiseten tuli ededä Pohjois-Saksassa mahdollisimman nopeasti, päämääränään Hampuri ja Lyypekki, Flensburg - maayhteys Tanskaan, mikä oli ollut Tanskan salmien valvonnan kannalta Stalininkin suunnitelmissa.
Lyypekkiläinen ystäväni kertoi tuosta ajata miten ihmiset seurasivat venäläisten etenemistä ja olivat jo varmoja heidä ehtimisestään ensimmäisinä, kun englantilaiset panssarit eräänä aamuna ajoivat yllättäen sisään kaupunkiin ja tunnelma rauhoittui. Englantilaiset ja venäläiset joukot kohtasivat Pohjois-Saksassa Lyypekin ja Warnemünden välillä ja itä- ja länsivyöhykkeiden raja asettui siten vain vajaat viisi kilometriä itään Lyypekistä.
On vaikea käsittää miksi Stalin halusi Zukovin valloittavan Berliinin vaikka hänen etenemisensä viivästyi Seelowin kukkuiden ankaralla vastarinnalla, mistä aiheutui venäläisille muutakin harmia, olihan venäläisten ensisijainen päämäärä ollut ehtiä ensimmäisenä ottamaan haltuunsa Berliinissä sijatseva Keisari Wilhelm-Instituutti ja siellä olevat saksalaisten siihen astiset atomintutkimustulokset. Sitä ajatellen Thüringenistä tulevalla marsalkka Konevilla olisi ollut esteettömämpi tie - nopeampikin, mutta lupaa kaupungin valtaamiseen ei annettu, vaan hänkin joutui viivyttelemään, olihan Berliini luvattu Zukoville ja kun venäläiset vihdoin pääsivät voittajina perille, oli instituutti tyhjä, tutkijat paenneet tutkimustulosten kanssa ja antautuneet amerikkalaisille. Yleisestihän tiedetään, että saksalaisilla oli jo tuolloin atomiase valmiina, mutta tiedemiehet eivät antaeneet sitä Hitlerin Wehmachtin käyttöön, koska se sisälsi arvaamattoman suuren riskin, koska on melkoisen varmaa, että sitä ensimmäisen kerran olisi seurauksista välittämättä käytetty Saksan omalla maaperällä. Sanomattakin on selvää, että kun amerikkalaiset saattoivat kolmisen kuukautta myöhemmin lannistaa Japanin ja saattaa Kaukoidän sota päätökseen, niin siitä erittäin suuri ansio lankeaa saksalaisille tiedemiehille ja heidän atomintutkimustyölleen.
Kun useampikin nuori henkilö on kysynyt minulta kyseisen - sota-ajan tunnelmia, yritin palauttaa niitä näin mieleeni, mutta kun tämä vaikutti tulevan liian laajaksi ja kun siitä aiheutui hirveän paljon asioiden taustojen tarkaistamista päätin kirjoittaessani rajoittaa varsinaisen selostuksen sodan ratkaisevin käännekohtiin ja sen loppuvaiheisiin..
Lähdeteoksina olen käyttänyt:
Kirjoja:
Toinen Maailmansota
Maailma Palaa
Berliini 1944
Kuohuva vuosisata
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti