Oi niitä aikoja...
ALKUAJATUKSIA:
Näin vanhemmalla iällä alkavat ajatukset kummasti hakeutua takaisin eletyn elämän vaiheisiin ja jonkin tapahtuman tai tilanteen yhteydessä aikanaan esiintullut tunnelma palaa mieleen kuin dejavu-ilmiöinä, hetkittäisenä ja voimakkaana ajatuskuvana jostakin alitajunnan etäisestä komerosta. Monenlaista polkua ja polunmutkaa on tullut kuljettua ja kuvat toistuvat aina uudelleen ja uudelleen niin iloisina kuin ikävinäkin ailahduksina. Mieleeni tulee erään naispuolisen serkkuni maininta lapsistaan, että hän on iloinen kun heillä menee hyvin, mutta heidän nuoruutensa on asia, mistä hän on heille joskus kateellinen. Voihan se olla niinkin, mutta kuitenkaan omakohtaisesti: "en päivääkään antaisi pois", mitä ne sitten lienevät sisältäneetkään. Jokainen hetki on ollut ainoa ja ainutkertainen, niin ollen se mikä on tullut tehtyä, on elettyä eikä siinä ole korjaamista. Aikaisemmin mainitsemani kuulon menetys on ollut tehokas olosuhdeitten muovaaja. Sen ansiosta olen saanut aikaan yhtä ja toista. Se on ollut niin alemuuskompleksia aiheeuttava kuin toisaalta kannustavakin tekijä, nimen omaan sitten kun huomasin, että elämässä täytyy päästä heikommillakin edellyksillä eteenpäin.
PIENTÄ YHTEENVETOA:
Tulihan noita urotöitä tehtyä ja palailen niihin kirjoitelmissani pikkuhiljaa: Jos en ruudinkeksijä ollutkaan, niin ainakin sen tekijä - sitä nimittäin tein jo kansakouluikäisenä. Ruutia ja raketteja. Myöhemmin, vähäan varttuneempana tein pekalokyytimatkan Ruotsin läpi Saksaan ja vihdoin 1958 Ruotsin läpi mopedilla Ranskaan, jolloin tulomatkalla ajaessani Belgian ja Hollannin läpi, käväisin katsomassa avoinna olleen Brysselin maailmannäyttelyn. Silläkin matkalla oli myötä- vastamäkeä ja kokemuksia ja elämyksiä kertyi roppakaupalla. Opiskeluaikanani nostalgiset matkat laivalla Tukholmaan ja sieltä rautateitse joko "Lentävällä Hollantilaisella", "Alpen Express´llä" tai Tukholma-Pariisi pikajunalla Hampuriin. Matkat noilla legendaarisilla transeuropa-pikajunilla ovat muistelemisen arvoisia. Kyseisillä matkoillani kohtasin monnelaisia matkustajajia, koin unohtumattomia elämyksiä, sivusin ihmisiä ja ihmiskohtaloita. Oman lukunsa muodostavat työvuodet omassa ulkomaankauppa-alan yrityksessäni. Matkat Eurooppaan, Amerikkaan Kanadaan. Rautaesiripun takainen Itä-Saksa - Leipzigin messut 1970, kun vain osaisin kaiken kertoa... Palataan niihin myöhemmin.
KOULUAIKAANI:
Kansakouluaikani sattui rajuimpien sotavuosien aikana. Miehet olivat rintamalla ja lomilla kotona käydessään heillä oli aina mukanaan paitsi aseena, myös niiden ammukset, joita jäi suuria määriä kotiin ja joita pojat sitten pöhnivät taskut täyteen. Eniten oli 9 mm. konepistoolin panoksia, jotka sopivat myös Ukko-Mauseriin, samoin sotilaskiväärinammuksia, joita liikkui koululla tietyissä vaihtokaupoissa, niin että niitä oli loppujen lopuksi meillä kaikilla. Oli kumma ettei mitään pahempaa sattunut, hirvein näkemäni urotyö oli, kun Kumpulaisen Urho pani kivärinpanoksen pystyyn koulua ympätöivän metsänrajassa olevaan tuoreeseen kuusen kantoon ja naputteli sen sitten kirveen hamaralla varovaisesti kantaa myöten sen sisään. Lopuksi hän pani pienen kiven nallin päälle ja seuraavaa lyöntiä seurasi valtava pamaus. Hylsy jäi kantoon, mutta miten syvälle luoti meni sitä tuskin kukaan tietää. Myös kaikenlaiset tussarit olivat vakiovaruste jokaisella pojalla, joista yksi tyyppi oli nk. pinnapyssy, jonka rakennetta en ryhdy kuvailemaan, mutta jossa räjähteenä käytettiin tulitikun rikkiä ja panoksena haulikon haulia ja ainoa tapaturma, mikä kouluaikanani sattui, oli kun Kohosen Matti sai haulin pohkeeseensa, mikä kuitenkaan ei mennyt pintaa syvemmälle.
Ruutia valmistin ammoniumnitraatista, joka oli hitaasti palavaa ja aina sytyttämisen jälkeen se vaati aikansa ennen paineen muodostumista. Parannus tuli, kun serkkuni huomasivat kotonaan uudisrakennuksen pohjaa tehtäessä räjähdysainaaena käytety triniitin - kaliumkloraatin soveltuvan erinomaisesti ruudin valmistukseen.
Lähteenmäellä, isäni kotitalossa oli suvulla tapana kokoontua aina vuoden kahtena suurimpana juhlapäivänä päätaloon Lähteenmäelle ja niinpä tuonakin juhannuksena ollessamme siellä oli pojilla mukanaan kyseistä ainetta. Kun aikuiset vielä päivällisen jälkeen kahvittelivat päätimme lähteä vajaan kilometrin päässä sijatsevaan kotiin kokeita tekemään. Nousimme avovinttiin, missä veljeksistä vanhempi hienonsi triniitin punuksella, rikkalapion päällä ja sekoitti sitten muut ainekset siihen. Kokeilimme sitten valmistamamme ruudin tehoa tekemällä kovan panoksen vanhaan polkupyörän pumppun putkeen, jonka joku meistä sitten sytytti tietyllä tavalla saunan ovella, varovaisesti kurkoittaen vähän etäämpää hehkuvalla rautalangalla, toisten ottaessa suojaetäisyyttä.
Kuului hirveä jysäys, kun koko putki lähti. Oven yläkarmiin jäi painauma. Etsiskellessämme sitten sitä, löysimme sen viidenkymmenen metrin päässä pellolta suorakulmaksi vääntyneenä. Hyväksi havaitusta tehosta innostuimme ja päätimme tehdä lisää. Tälläkertaa valmistimme aineen tuvassa. Kaikki ainekset olivat rikkalapiolla tekijän jauhaessa niitä punnuksella, kun yhtäkkiä jysähti. Sekoitus räjähti kesken työn. Tekijä potkaisi tuolinsa kumoon ja makasi selällään lattialla ja hirvittävä savun paljous täytti tuvan. Kiirehdimme tuulettamaan avaamalla kaikki räppänät, mutta pahaksi onneksi muu kotiväki oli tulossa ja he näkivät ikkunoista tulvivan savunpaljouden. Tulipaloko? Serkkuni hätääntyivät. Piti lähteä ja äkkiä. Ruudintekijltä oli palanut käsi pitkälle ranteeseen saakka ja kun hän ei muuta keksinyt, hän kietaisi sanomalehden sen ympärille ja työnsi taskuunsa. Juhannuksen kruunasi hänen osaltaan lääkäreissu, käden nylkeminen ja aikansa potemista, meikäläinen ei onneksi saanut selkäänsä, mutta nuhteita tuli,
Kansakoulu meni hyvin, niin hyvin että vanhemapni päättivät lähettää minut jatko-opinnoille, valitettavasti valitsivat vain huoimman mahdollisen vaihtoehdon, kolmivuotisen keskikoulun Rautalammilta, kun Suolahdessa olisi ollut vastaaava viisivuotinen, joka olettaakseni olisi siinä mielessä ollut minulle huonokuuloisena helpompi. Paikkani luokassa oli ensimmmäisessä pulpettirivissä, missä istuin käsi korvan takana ja menestykseni oli heikkoa. Kielet ja matematiikka olivat aineet, jotka tuottivat vaikeuksia, niistä kun tehtäviä tarkastettaessas en kuullut takaani mitään, niin omat huonot käännökseni ja kirjoielmani jäivät aina voimaan virheellisinä - eihän sillä tavoin voinut oppia, muistissani tuskin vikaa olikaan, koska lukuaineissa selvisin hyvin ja sain niistä hyviä arvosanoja. Historia ja maantiede olivat erikoisesti poikaa, mutta merkillistä oli, että vaikka en matematiikkassa pärjnnytkään, sain loistavaat tulokset fysiikassa ja kemiassa. Jälkeen päin olen päätellyt sen johtuneen siitä, kun ymmärsin fysiikan konkreettisena, samoin kuin myös kemian, sen kaavat ja niiden sisällön, kun sen sijan en päässyt mitenkään neliöjuuriin, tai yhtälöihin tajunnallisesti sisälle. Oli todella loukkaavaa, kun kuulin opettaajien päätelleen pitäväni huonoa kuuloani keppihevosena huonolle menestykselleni.
Mutta onhan siinä ajassa muutamia kohokohtiakin. Teinikuntaan pääsi vasta toiselta vuosikurssilta lähtien ja selvisinhän minä sinne saakka kuitenkin. Sääntö oli, että ekaluokkalaiset eivät päässt teinikunnan kemuihin eikä teinikuntalaiset saaneet osallistua untuvikkojen järjestämiin illanviettoihin. Eräänä kevät iltana norkoilimme, me toisluokkalaiset sitten "navetan" - kouluamme kutsuttiin kyseisellä nimellä - nurkilla ekaluokkalaisten juhlan aikana. Reinikaisen Lasse, Poimalan Olavi, Hämäläisen Ensio - "Vinski", joka omasi muuten mahtavan lauluäänen, kai vielä pari muuta joiden nimeä en muista ja huomasimme, että kellarin ikkuna oli jätetty auki. Kellarissa sijatsi myös koulun keittiö, jossa oli juhlijoille varatut eväät; mehua ja munkkeja, niinpä sitten joku meistä työntyikin keittiöön ja munkkikkaapuksemme jälkeen mietittyämme mihin lähtisimme niitä nauttimaan, niin joku oivalsi, että emme olleet nähneet kaunista seutua ylhäältä päin. Niinpä yksissä tuumin päätimme kiivetä kirkon katolle, jonne siihen aikaan oli ulkopuoliset tikapuut. Ensin ensimmäiselle, sitten toiselle tasolle, niin ylös, kuin oli mahdollista - ristin juureen. Näkymät olivat todella kauniit. Vettä, rantaa, korpea ja kosteikkoa. Luoteeseen laskeva aurinko kultasi toukokuisen tienoon. Ilma oli kuin linnunmaitoa. Mikäs oli istuskella laakealla alustalla. Siinä ristin juurella alhaalla illan hiljentämää, katalaa maailmaa katsellessa varastetut munkit maistuivat syntisen hyviltä eikä omatunto soimannut mutta alastulo hirvitti. Puiden latvat näkyivät puolen väliä alempana. Tuntui sille, kuin jokainen tikaan puola olisi laho ja että alas tultaisiin rytinällä eikä hissukseen, mutta kun kiinteä maperä vihdoin tuntui jalkojen alla, saattoi huokaista helppotuksesta.
Kuva Rautalammin kirkosta. Se on Kerimäen kirkon jälkeen Suomen toiseksi suurin puukirkko ja sen on Venäjän keisari Nikolai I:sen aikana 1844 rakentanut kirkonrakentajana tunnettu Mauno Tolpo. Kirkossa on 1.200 istumapaikkaa. Tulkoon mainituksi, että se on kouluolosuhteista johtuen oma rippikirkkoni, myös äitini vanhempien Augustiina ja Eero Korhosen vihkikirkko. Tuolloin - alkujaan lähes Uudenmaan läänin kokoisen Rautalammin perustaminen, kuningas Kustaa Vaasan toimesta v.1561 - on eräs Suomen asutushistorian merkkipaaluja. Samalla asetukella kun Rautalammin pitäjä, muodostettiin myös Tavisalmen ja Paltamon pitäjät. Nämä kolme pitäjää syntyivät Savon ja Kainuun asutuksen, silloisen Pähkinäsaaren rauhassa määriteltyn rajan tuntuman hallintoalueiksi.
Rautalammilta olivat lähtöisin myös Värmlannin suomalaismetsien asuttajat. Kun Ruotsissa, heidän asuma-alueelta löytyi luonnorikkauksia, mm. malmeja joutuivat metsäsuomalaiset paikallisen ruotsalaisen väestön kateuden kohteeksi. Heitä kohtaan ryhdyttiin erilaisiin painostustoimiin. Kun heidän haluttiin lähtevän seudulta heidän riihensä ja viljansa poltettiin ja heitä vietiin kahleissa, tekaistujen syytteiden nojalla Tukholmaan ja lopulta karkoitettiin Amerikkaan - suomalaisen amiraali Klaus Hornin Ruotsin valtion toimesta Delaware-joen varrelta hankkimalle siirtomaa-alueelle. Perheet ja muita suomalaisia muutti karkoitettujen mukana vapaaehtoisesti. Aikanaan kyseisen alueen enemmistön muodostivatkin juuri suomalaiset, jotka raivasivat vilelysmaansa intiaanelta ostamilleen alueille Pensylvenian osavaltioon.. Heidän mailleen perusti englantilainen lordi William Penn Philadelpian, joka oli USA:n pohjoisvaltioiden itsenäisyyden ajan ensimmäinen pääkaupunki. Mainittakoon vielä, että rautalampilaisyntyisen Martti Marttisen pojanpoika John Morton oli paikallisena edustajana v.1776 mukana allekirjoittamassa Amerikan Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistusta, mikä tapahtui juuri Philadelpiassa.
* Kuvassa sankariihautojen edessä näkyvä kivi on pystytetty kyseisten metsäsuomalaisten muistoksi.
* KORJAUS: Etualalla oleva kivi onkin sankarihauta-alueeen muistomerkki. Delawaren kivi puolestaan on takavasemmalla eikä sitä näy kuvassa. En silti muuta tekstiä, se kun kuitenkin hyvin olennaisesti liittyy Rautalammin historiaan..
KOULUHISTORIAN YHTEENVETOA:
Ensimmäisen ja toisen luokkani kävin Rautalammilla, josta ehdot suoritetuani jäin kotiin ja tein maatalous- ja metsätöitä viisitisen vuotta, ennen kuin päätin suorittaa keskikouluni Suolahdessa loppun, osin tenttimällä, koska kolmiluokkaisen keskiloulun toinen luokka ei ylettynyt täysin viisiluokkaisen viidenteen, mutta menihän se kuitenkin kun kuulokoje oli jo apunani. Kaksivuotisen kauppaopiston suoritin Jyväskylässä ja 1959 ja mainittakoon, että ylioppilaaksi kirjoitin Jyväskylän Lyseon iltalinjalta 1990. Lukukauden verran luin historiaa Jyväskylän yliopistossa, kunnes silloisen laman aiheuttamien, vaikeutuneiden olosuhteiden vuoksi jouduin lopettamaan ja kaipa olin muutenkin jo niin muumioitunut etten olisi enää lisää historiaa tarvinutkaan.
Rautalammin keskikoulusta vielä: Jostakin kuulin jälkeenpäin, että ensimmäisen lukuvuoteni aikana sai kolmannelta vuosikurssilta päästötodistuksensa kyseisen keskikoulun ns. professoriluokka. Toki tunsin aikanaan heidät kaikki, mutta vain muutamista olen jälkeenpäin saanut tietoja. Kaikki menestyivät tietääkseni erittäin hyvin. Monet heistä, mm. Juhani Vartiainen opiskeli lääkäriksi, mutta professoreista en tiedä, kuin tuolloisen ensimmäisen vuoden kämppikseni Mauno Airaksisen, joka on Kuopion Yliopiston emeritus farmakologian professori. Samana keväänä kyseisen koulunsa päättivät mm. kirjailija Matti Rossi ja Kalevalan Savon murteelle kääntänyt opettaja Matti Lehmonen.
Koulussa opettaja kysyi Matti Lehmoselta esimerkkiä jostakin lauserakenteesta:
Matti: (kolealla äänellä) Minä tein murhan!
Opettaja: Mitä sinä teit..?
Matti: (sama äänensävy) Minä tapoin kärpäsen!
Jatketaan tästä jossakin vaiheessa. Liftausmatkani Saksaan, Mopedi reissuni Ranskaan, Myöhemmät vaiheeni ja varsinaiset työvuoteni sisältävät monenlaista asiaa, kyseinen aikahan oli maamme keskisuuren- ja pienteollisuuden ulkomaankaupan läpimurtoaikaa .
Tämän tekstini kirjoitusvirheitä korjailen sitämukaa kun ne sattuvat silmiini.
Historiallisten tietojen tarkistus:
Suomen Kansan Aikakirjat V- osa Einar W Juvelius/Otava 1931
ALKUAJATUKSIA:
Näin vanhemmalla iällä alkavat ajatukset kummasti hakeutua takaisin eletyn elämän vaiheisiin ja jonkin tapahtuman tai tilanteen yhteydessä aikanaan esiintullut tunnelma palaa mieleen kuin dejavu-ilmiöinä, hetkittäisenä ja voimakkaana ajatuskuvana jostakin alitajunnan etäisestä komerosta. Monenlaista polkua ja polunmutkaa on tullut kuljettua ja kuvat toistuvat aina uudelleen ja uudelleen niin iloisina kuin ikävinäkin ailahduksina. Mieleeni tulee erään naispuolisen serkkuni maininta lapsistaan, että hän on iloinen kun heillä menee hyvin, mutta heidän nuoruutensa on asia, mistä hän on heille joskus kateellinen. Voihan se olla niinkin, mutta kuitenkaan omakohtaisesti: "en päivääkään antaisi pois", mitä ne sitten lienevät sisältäneetkään. Jokainen hetki on ollut ainoa ja ainutkertainen, niin ollen se mikä on tullut tehtyä, on elettyä eikä siinä ole korjaamista. Aikaisemmin mainitsemani kuulon menetys on ollut tehokas olosuhdeitten muovaaja. Sen ansiosta olen saanut aikaan yhtä ja toista. Se on ollut niin alemuuskompleksia aiheeuttava kuin toisaalta kannustavakin tekijä, nimen omaan sitten kun huomasin, että elämässä täytyy päästä heikommillakin edellyksillä eteenpäin.
PIENTÄ YHTEENVETOA:
Tulihan noita urotöitä tehtyä ja palailen niihin kirjoitelmissani pikkuhiljaa: Jos en ruudinkeksijä ollutkaan, niin ainakin sen tekijä - sitä nimittäin tein jo kansakouluikäisenä. Ruutia ja raketteja. Myöhemmin, vähäan varttuneempana tein pekalokyytimatkan Ruotsin läpi Saksaan ja vihdoin 1958 Ruotsin läpi mopedilla Ranskaan, jolloin tulomatkalla ajaessani Belgian ja Hollannin läpi, käväisin katsomassa avoinna olleen Brysselin maailmannäyttelyn. Silläkin matkalla oli myötä- vastamäkeä ja kokemuksia ja elämyksiä kertyi roppakaupalla. Opiskeluaikanani nostalgiset matkat laivalla Tukholmaan ja sieltä rautateitse joko "Lentävällä Hollantilaisella", "Alpen Express´llä" tai Tukholma-Pariisi pikajunalla Hampuriin. Matkat noilla legendaarisilla transeuropa-pikajunilla ovat muistelemisen arvoisia. Kyseisillä matkoillani kohtasin monnelaisia matkustajajia, koin unohtumattomia elämyksiä, sivusin ihmisiä ja ihmiskohtaloita. Oman lukunsa muodostavat työvuodet omassa ulkomaankauppa-alan yrityksessäni. Matkat Eurooppaan, Amerikkaan Kanadaan. Rautaesiripun takainen Itä-Saksa - Leipzigin messut 1970, kun vain osaisin kaiken kertoa... Palataan niihin myöhemmin.
---
Televisiossa oli hiljattain juttu ranskalaisista ystävyksistä, jotka olivat pappa-mopedeilla matkalla Nordkap´iin. Julkisuusraja ylittyi, mutta minun Ransakaan saakka ulottuva mopedimatkani, joka tapahtui vuonna 1958, yksin ja ilman turva-autoa on edelleen ollut pimennossa. Kyselin ennen lähtöäni mopedin suomalaiselta valmistajalta apurahaa mainosmielessä, mutta he ilmoittivat heillä olevan useita muitakin tarjouksia, siksipä en mainitsekaan minkä merkkisellä hyrrällä tuon matkan taitoin. Tulen myöhemmin kirjoittamaan myös kyseisestä reissustani samaten kun palaan jossakin vaiheessa peukalokyytimatkaanikin.
KOULUAIKAANI:
Ruutia valmistin ammoniumnitraatista, joka oli hitaasti palavaa ja aina sytyttämisen jälkeen se vaati aikansa ennen paineen muodostumista. Parannus tuli, kun serkkuni huomasivat kotonaan uudisrakennuksen pohjaa tehtäessä räjähdysainaaena käytety triniitin - kaliumkloraatin soveltuvan erinomaisesti ruudin valmistukseen.
Lähteenmäellä, isäni kotitalossa oli suvulla tapana kokoontua aina vuoden kahtena suurimpana juhlapäivänä päätaloon Lähteenmäelle ja niinpä tuonakin juhannuksena ollessamme siellä oli pojilla mukanaan kyseistä ainetta. Kun aikuiset vielä päivällisen jälkeen kahvittelivat päätimme lähteä vajaan kilometrin päässä sijatsevaan kotiin kokeita tekemään. Nousimme avovinttiin, missä veljeksistä vanhempi hienonsi triniitin punuksella, rikkalapion päällä ja sekoitti sitten muut ainekset siihen. Kokeilimme sitten valmistamamme ruudin tehoa tekemällä kovan panoksen vanhaan polkupyörän pumppun putkeen, jonka joku meistä sitten sytytti tietyllä tavalla saunan ovella, varovaisesti kurkoittaen vähän etäämpää hehkuvalla rautalangalla, toisten ottaessa suojaetäisyyttä.
Kuului hirveä jysäys, kun koko putki lähti. Oven yläkarmiin jäi painauma. Etsiskellessämme sitten sitä, löysimme sen viidenkymmenen metrin päässä pellolta suorakulmaksi vääntyneenä. Hyväksi havaitusta tehosta innostuimme ja päätimme tehdä lisää. Tälläkertaa valmistimme aineen tuvassa. Kaikki ainekset olivat rikkalapiolla tekijän jauhaessa niitä punnuksella, kun yhtäkkiä jysähti. Sekoitus räjähti kesken työn. Tekijä potkaisi tuolinsa kumoon ja makasi selällään lattialla ja hirvittävä savun paljous täytti tuvan. Kiirehdimme tuulettamaan avaamalla kaikki räppänät, mutta pahaksi onneksi muu kotiväki oli tulossa ja he näkivät ikkunoista tulvivan savunpaljouden. Tulipaloko? Serkkuni hätääntyivät. Piti lähteä ja äkkiä. Ruudintekijltä oli palanut käsi pitkälle ranteeseen saakka ja kun hän ei muuta keksinyt, hän kietaisi sanomalehden sen ympärille ja työnsi taskuunsa. Juhannuksen kruunasi hänen osaltaan lääkäreissu, käden nylkeminen ja aikansa potemista, meikäläinen ei onneksi saanut selkäänsä, mutta nuhteita tuli,
Kansakoulu meni hyvin, niin hyvin että vanhemapni päättivät lähettää minut jatko-opinnoille, valitettavasti valitsivat vain huoimman mahdollisen vaihtoehdon, kolmivuotisen keskikoulun Rautalammilta, kun Suolahdessa olisi ollut vastaaava viisivuotinen, joka olettaakseni olisi siinä mielessä ollut minulle huonokuuloisena helpompi. Paikkani luokassa oli ensimmmäisessä pulpettirivissä, missä istuin käsi korvan takana ja menestykseni oli heikkoa. Kielet ja matematiikka olivat aineet, jotka tuottivat vaikeuksia, niistä kun tehtäviä tarkastettaessas en kuullut takaani mitään, niin omat huonot käännökseni ja kirjoielmani jäivät aina voimaan virheellisinä - eihän sillä tavoin voinut oppia, muistissani tuskin vikaa olikaan, koska lukuaineissa selvisin hyvin ja sain niistä hyviä arvosanoja. Historia ja maantiede olivat erikoisesti poikaa, mutta merkillistä oli, että vaikka en matematiikkassa pärjnnytkään, sain loistavaat tulokset fysiikassa ja kemiassa. Jälkeen päin olen päätellyt sen johtuneen siitä, kun ymmärsin fysiikan konkreettisena, samoin kuin myös kemian, sen kaavat ja niiden sisällön, kun sen sijan en päässyt mitenkään neliöjuuriin, tai yhtälöihin tajunnallisesti sisälle. Oli todella loukkaavaa, kun kuulin opettaajien päätelleen pitäväni huonoa kuuloani keppihevosena huonolle menestykselleni.
Mutta onhan siinä ajassa muutamia kohokohtiakin. Teinikuntaan pääsi vasta toiselta vuosikurssilta lähtien ja selvisinhän minä sinne saakka kuitenkin. Sääntö oli, että ekaluokkalaiset eivät päässt teinikunnan kemuihin eikä teinikuntalaiset saaneet osallistua untuvikkojen järjestämiin illanviettoihin. Eräänä kevät iltana norkoilimme, me toisluokkalaiset sitten "navetan" - kouluamme kutsuttiin kyseisellä nimellä - nurkilla ekaluokkalaisten juhlan aikana. Reinikaisen Lasse, Poimalan Olavi, Hämäläisen Ensio - "Vinski", joka omasi muuten mahtavan lauluäänen, kai vielä pari muuta joiden nimeä en muista ja huomasimme, että kellarin ikkuna oli jätetty auki. Kellarissa sijatsi myös koulun keittiö, jossa oli juhlijoille varatut eväät; mehua ja munkkeja, niinpä sitten joku meistä työntyikin keittiöön ja munkkikkaapuksemme jälkeen mietittyämme mihin lähtisimme niitä nauttimaan, niin joku oivalsi, että emme olleet nähneet kaunista seutua ylhäältä päin. Niinpä yksissä tuumin päätimme kiivetä kirkon katolle, jonne siihen aikaan oli ulkopuoliset tikapuut. Ensin ensimmäiselle, sitten toiselle tasolle, niin ylös, kuin oli mahdollista - ristin juureen. Näkymät olivat todella kauniit. Vettä, rantaa, korpea ja kosteikkoa. Luoteeseen laskeva aurinko kultasi toukokuisen tienoon. Ilma oli kuin linnunmaitoa. Mikäs oli istuskella laakealla alustalla. Siinä ristin juurella alhaalla illan hiljentämää, katalaa maailmaa katsellessa varastetut munkit maistuivat syntisen hyviltä eikä omatunto soimannut mutta alastulo hirvitti. Puiden latvat näkyivät puolen väliä alempana. Tuntui sille, kuin jokainen tikaan puola olisi laho ja että alas tultaisiin rytinällä eikä hissukseen, mutta kun kiinteä maperä vihdoin tuntui jalkojen alla, saattoi huokaista helppotuksesta.
Kuva Rautalammin kirkosta. Se on Kerimäen kirkon jälkeen Suomen toiseksi suurin puukirkko ja sen on Venäjän keisari Nikolai I:sen aikana 1844 rakentanut kirkonrakentajana tunnettu Mauno Tolpo. Kirkossa on 1.200 istumapaikkaa. Tulkoon mainituksi, että se on kouluolosuhteista johtuen oma rippikirkkoni, myös äitini vanhempien Augustiina ja Eero Korhosen vihkikirkko. Tuolloin - alkujaan lähes Uudenmaan läänin kokoisen Rautalammin perustaminen, kuningas Kustaa Vaasan toimesta v.1561 - on eräs Suomen asutushistorian merkkipaaluja. Samalla asetukella kun Rautalammin pitäjä, muodostettiin myös Tavisalmen ja Paltamon pitäjät. Nämä kolme pitäjää syntyivät Savon ja Kainuun asutuksen, silloisen Pähkinäsaaren rauhassa määriteltyn rajan tuntuman hallintoalueiksi. Rautalammilta olivat lähtöisin myös Värmlannin suomalaismetsien asuttajat. Kun Ruotsissa, heidän asuma-alueelta löytyi luonnorikkauksia, mm. malmeja joutuivat metsäsuomalaiset paikallisen ruotsalaisen väestön kateuden kohteeksi. Heitä kohtaan ryhdyttiin erilaisiin painostustoimiin. Kun heidän haluttiin lähtevän seudulta heidän riihensä ja viljansa poltettiin ja heitä vietiin kahleissa, tekaistujen syytteiden nojalla Tukholmaan ja lopulta karkoitettiin Amerikkaan - suomalaisen amiraali Klaus Hornin Ruotsin valtion toimesta Delaware-joen varrelta hankkimalle siirtomaa-alueelle. Perheet ja muita suomalaisia muutti karkoitettujen mukana vapaaehtoisesti. Aikanaan kyseisen alueen enemmistön muodostivatkin juuri suomalaiset, jotka raivasivat vilelysmaansa intiaanelta ostamilleen alueille Pensylvenian osavaltioon.. Heidän mailleen perusti englantilainen lordi William Penn Philadelpian, joka oli USA:n pohjoisvaltioiden itsenäisyyden ajan ensimmäinen pääkaupunki. Mainittakoon vielä, että rautalampilaisyntyisen Martti Marttisen pojanpoika John Morton oli paikallisena edustajana v.1776 mukana allekirjoittamassa Amerikan Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistusta, mikä tapahtui juuri Philadelpiassa.
* Kuvassa sankariihautojen edessä näkyvä kivi on pystytetty kyseisten metsäsuomalaisten muistoksi.
* KORJAUS: Etualalla oleva kivi onkin sankarihauta-alueeen muistomerkki. Delawaren kivi puolestaan on takavasemmalla eikä sitä näy kuvassa. En silti muuta tekstiä, se kun kuitenkin hyvin olennaisesti liittyy Rautalammin historiaan..
KOULUHISTORIAN YHTEENVETOA:
Ensimmäisen ja toisen luokkani kävin Rautalammilla, josta ehdot suoritetuani jäin kotiin ja tein maatalous- ja metsätöitä viisitisen vuotta, ennen kuin päätin suorittaa keskikouluni Suolahdessa loppun, osin tenttimällä, koska kolmiluokkaisen keskiloulun toinen luokka ei ylettynyt täysin viisiluokkaisen viidenteen, mutta menihän se kuitenkin kun kuulokoje oli jo apunani. Kaksivuotisen kauppaopiston suoritin Jyväskylässä ja 1959 ja mainittakoon, että ylioppilaaksi kirjoitin Jyväskylän Lyseon iltalinjalta 1990. Lukukauden verran luin historiaa Jyväskylän yliopistossa, kunnes silloisen laman aiheuttamien, vaikeutuneiden olosuhteiden vuoksi jouduin lopettamaan ja kaipa olin muutenkin jo niin muumioitunut etten olisi enää lisää historiaa tarvinutkaan.
Rautalammin keskikoulusta vielä: Jostakin kuulin jälkeenpäin, että ensimmäisen lukuvuoteni aikana sai kolmannelta vuosikurssilta päästötodistuksensa kyseisen keskikoulun ns. professoriluokka. Toki tunsin aikanaan heidät kaikki, mutta vain muutamista olen jälkeenpäin saanut tietoja. Kaikki menestyivät tietääkseni erittäin hyvin. Monet heistä, mm. Juhani Vartiainen opiskeli lääkäriksi, mutta professoreista en tiedä, kuin tuolloisen ensimmäisen vuoden kämppikseni Mauno Airaksisen, joka on Kuopion Yliopiston emeritus farmakologian professori. Samana keväänä kyseisen koulunsa päättivät mm. kirjailija Matti Rossi ja Kalevalan Savon murteelle kääntänyt opettaja Matti Lehmonen.
Koulussa opettaja kysyi Matti Lehmoselta esimerkkiä jostakin lauserakenteesta:
Matti: (kolealla äänellä) Minä tein murhan!
Opettaja: Mitä sinä teit..?
Matti: (sama äänensävy) Minä tapoin kärpäsen!
Jatketaan tästä jossakin vaiheessa. Liftausmatkani Saksaan, Mopedi reissuni Ranskaan, Myöhemmät vaiheeni ja varsinaiset työvuoteni sisältävät monenlaista asiaa, kyseinen aikahan oli maamme keskisuuren- ja pienteollisuuden ulkomaankaupan läpimurtoaikaa .
Tämän tekstini kirjoitusvirheitä korjailen sitämukaa kun ne sattuvat silmiini.
Historiallisten tietojen tarkistus:
Suomen Kansan Aikakirjat V- osa Einar W Juvelius/Otava 1931
