SATTUMIA NUORUUDEN POUTAISILTA PÄIVILTÄ
Jatkoa: Lapsuusvuosien kirkkaat päivät...
Kertoilin jokin aika sitten lapsuusajaltani, ja kun aiheita vielä riittää, niin jatketaan.
Veljelläni ja minulla oli kokonaan eri harrastukset. Kalastaminen ja metsästäminen eivät kiinnosataneet minua vähääkään, kun taas veljelleni ne olivat elämän tapa ja hyvä niin. Pula-aikana kun kaikesta oli puute oli ansoilla pyydystäminen sallittu, (aivan varma tosin en siitä ole, mutta joka tapauksessa sitä katotiin sormien läpi, saatiinhan riiststa vaihtelua useinkin muuten perin vaatimattoman ruolapöytään). Tapaniin tarttui hinku metsälle, kun isäni kotitalossa Lähteenmäellä oli kesävieraana suolahdessta kotoisin oleva sukulaispoika Paavo Lehti jonka kanssa setämiehtet kerran veivät meidät aholle, pellonreunaan ja tekivät näytteeksi siellä olevalle polulle - nimellisesti meille kaikille pojille yhteisen loukun. Siitä veljeni oppi niitä tekemään eikä mennyt kauaa kun hän kiersi pitkin metsiä ja rakensi loukkuja ja ansoja, joita sitten aika ajoin täytyi käydä kokemassaa. Ensimmäisellä kierroksella olin minä mukana. Armosta lähdin eikä mitään löytynyt, kävimme kuitenkin siellä pelloonreunassa katsomassa vielä sen yhteisen lpukuin ja siinä oli pyy. Pyy on perin pieni lintu, mutta me kävimme moraalisen henkisen taistelun, voisimmeko ottaa linnun, olihan kysymyksessä yhteien loukku, mutta sitten päättelimme, että meillä kotona neljä ihmistä saisi siitä pienen lintupaistin, kun taaas Lähteenmäen suuressa väessä sillä ei olisi mitään merkitystä, niinpä veimme linnun kotiin ja äiti valmisti siitä lisukkeita käyttäen hyvän paistin. Söimme suurella mielihalulla, kunnes isän hampaisiin karahti hauli ja tunnelma laski. Ilmeni, että joku setämiehistä oli metsällä käydessään ampunut linnun ja laittanut sen loukkuun, niin että kesävieras löytäessään sen voisi iloita saaliista. Iloitsijoita olimmekin siis me, mutta nyt hävetti, tosin sen kummempaa ei siitä puhuttu, lienee isä selostanut tilanteen veljilleen. Mutta jälkeenpäin en hevin lähtenyt ansoja kokemaan, vaikka veljeni ruihnasi, tosin riistaa alkoi tulla tulemalla, niin että meillä saattoi olla aitassa puolikymmentäkin lintua - metsoa, tai teertä - orressa riippumassa.
Toinen inhokkini oli kalastaminen, Järvestä puheen ollen minua kiinnosti vain peuhaaminen vedessä, myöhemmin uiminen, kun opin kyseisen taidon. Veljeni puolestaan kiersi kaikki lähietäisyydellä olevat järvet pieniä korpilampia myöten ja veti rantaa pitkin kävellen vavan avulla uistinta ja kalaa lammikoissa oli. Muistan mahtavan suuret mustat ahvenet, jotka hän toi joltakin Saittalammelta ja Paskolammesta, lätäköistä joka saattoivat olla vain runsaat parikymmentä metriä läpimitaltaan soistuneen ympäristön keskellä. Niistä hän eräänä kesäaamuna auringon noustessa veti ylös kuusitoista suurta haukea.
Tältä ajalta tulkkoon kerrotuksi muuan episodi.
Konneveden seurakunnan kaksikymmentäviisi-vuotisjuhlapäivänä 1944 vallitsi erittäin kaunis ja lämmin sään. Äiti oli mennyt sinne jollakin omalla kyydillään, me veljeni kanssa oikaismme metsiä pitkin. Ylittäessämme Saittajoen huomasi veljeni mahtavan suuren hauen paistattelevan päivää matalassa vedessä. Nyt minäkin innostuin. Kala olisi saatava yläs maksoi mitä maksoi ja niinpä aloitimme pyydydtämisen. Riisuimme uimahoususillemme (ne ajoivat kesällä allkkarien virkaa, sovivassa mutkassa kun saattoi välittömästi pulahtaa veteen) ja vedessä seisten yritimme kalaa käsin kiinni, mutta se oli liukas niin että jokaisella yrittämällä - vaikka saimme sen nostettuakin ylös vedestä - se luiskahti takaisin. Kirkkojuhlat olivat jo pitkällä kun ehdimme paikalle, olimme nimittäin rakentaneet jokeen risuista padot kahtapuolen haukea aikoen seuraavana päivänä käydä hakemassa se ja niin sitten teimmekin. Tullessamme paikalle hauki oli edelleen karanteenissä ja vaikka veljeni lipsutti uistinta aivan sen edessä ei se ragoinut millään tavalla..Jälkeenpäin saimme tietää, että kun hauki huomaa olevansa satimessa ei se ota mihinkään viehjeeseen, mutta me aioimme ottaa sen ylös ja kun kaikki keinot koettuamme muu ei auttanut, irroitti veljeni koukut uistimesta, sitoi ne pelkän ogen vavassa olevan siimaan päähän, sovitteli koukun rauhallisesti hauen leuan alle ja yhdellä nykäyksellä lensi kala taaaksemme heinäpeltoon.
Kerroin edellisellä kerralla tytöstä, johon olin kovasti pihkassa. Vaikka tunteeni olivatkin saaneet kovan kolauksen eivät ne siitä jäähtyneet ja turhaksi koin asian vasta sitten kun kerran, jossakin yhteydessä näytyin hänelle paperille kirjoittamani rakkauden tunnustuksen jonka luettuaan hän, ei vaipunutkaan käsivarsilleni, vaan heläytti raikuvan naurun. Lienen tuolloin ollut kymmenen, tai yksitoistavuotias ja idean kyseisestä keinosta sain luettuani Tom Sawyerin seikkailut, jossa muistaakseni Tomille kävi aivan samalla tavalla.
Kaksitoistavuotiaana hakeuduin sitten oppikouluun Rautalammille, mistä olen jo aikaisemmin muutamissa otteissa maininnut, mutta kuten olen myös kertonut jättäydyin huonon kuuloni vuoksi kotiin. Kun koulut sitten syksyllä taas alkoivat tunsin pudonneeni tyhjän päälle ja tätä tyhjyyttä täytimme kylän poikajengissa syysiltoina kokoontumalla milloin miinkin . Kerran olimme pelaamassa viidenkymmenen pennin pokeria Mutkalan saunassa, kun Väinö-isäntä yllättäen tuli sisään, eikä vastoin odotuksiaame ajanutkaan meitä ullos, vaan istuutui joukkoon.
Erikoisesti mieleeni jäi muuan lolakuinen pakkasilta, kun päätimme lähteä järven toisella apuolella olevaan naapuriin painoja nostamaan, - painoina palvelivat romuutetun niittokoneen pyörä- akselisto, jonka painoa en tosin muista eikä sitä kokaan liene punnittukaan, mutta painava se oli. Muistaakseni pari poikaa meistä pystyi nostamaan sen täysin ylös, iteselleni se ei onnistunut. Lähtö oli mielessä, järvi välissä, ja naapurin vene etuviistoon vasemmalla olevassa niemessä. Minä ja Hännisen Pentti lähdimme noutamaan sitä kiertämällä välissä olevan soistuneen lahden ympäri. Työntäessämme veneen veteen syntyyi meille kisa soutajasta. Hyppäsin veneeseen mennäksen perään ja kun se ehti liukumaan etämmäksi laiturista luuli Pentti, että aioin jättää hänet kiertämään jalkaisin takaisin toisten luo ja hyppäsi laiturista jo melkoisesti etääntyneeseen veneeseen, jolloin se kaatui ja putosimme molemmat uimasillemme järveen. Kastuimme kaulaa myöten ja huomasimme vasta sitten ettei uimiseen ollut aihetta, kun vettä oli vain vyötärölle saakka Se oli kirkas, lokakuun kuutamoilta. Soudimme hakemaan toisessa rannassa odottavat pojat ja jatkoimme järven yli määräpaikkaan. Pari tuntia voimimme ja kuntoamme koeteltuamme palasimme rantaan mistä olimme lainanneet veneen ja kiersimme sieltä lyhintä tietä maantielle. Pakkasta oli ehkä pari- kolme astetta ja minua palelsi, niin kai Penttiäkin. Kiirehdin kylmissäni joukon kärjessä Pentin kävellessä kättäkaulaa rinnallani. Kotini edessä oli rivi suuria kuusia, joiden välistä tie johti pihaan. Tultuamme niiden kohdalle ja juuri kun Pentti totesi tilanteen sanomalla, että "nyt myö Anten kanssa suahaa varmasti lunssi, jos ee myö pijan piästä naisen viereen lämpimään sänkyyn", aiheutti äitini minulle shokin ilmestymällä puiden takaa, kuivasti todeten, että "vai vielä naisten viereen - mokomat sänkiäispässit"!
Äidin holhoava suhtautuminen oli kiusallista, mutta en koe sitä kuitenkaan mitenkäään pahana, hän oli hyvä äiti ja tarkoitti vain hyvää ja mm. tupakanpoltto muodostui erääksi peruskysymykseksi, josta hän yritti pitää minulle kuria, mm yrittämällä haistella hengitystäni mikä sinänsä oli turhaa, koska pureskelemalla koivunlehtiä eliminoin hengityksestä sen tupakan hajun - lehtivihreällä kun on sitä poistava ominaisuus. Myöhemmin ostin apteekista vartavasten siihen aikaan saatavissa olleita krorofyllitabletteja. Alkoholia en nuoruusvuosinani käyttänyt juuri laikaan eikä se kuulunut porukkamme ohjelmistoon. Tupakoinnin aloitin kuusitoista vuotiaana, lopulliset jäähyväiset heitin sille vasta kaksikymmentäkuusi vuotta myöhemmin.
Samoilta ajoilta on vielä ansimmäinen kokemukseni moottoripyöristä. Olimme jälleen eräänä pimeänä syysiltana Pentin kanssa raitilla ja jompi kumpi muisti, että muuan naapuri oli ostanut työmatkojaan varten Jawa-moottoripyörän ja koska hän asui kapeaksi salmeksi supistuvan järven toisella puolen säilytti hän pyöräänsä meidän puoleisella rannalla olevassa vajassa päästäkseen välittömästi kunnolliselle maantielle. Päätimme lähte katsomaan ajopeliä ja kun hämmästykseksemme totesimme virta-avoimen olevan paikallaan saimme ajatuksen kokeilla sitä. Kello lienee ollut kahdentoista paikkeilla. Kylä oli pimeä, oletettavasti kaikki olivat nukkumassa. Työnsimme pyörän parisataa metriä loivaa ylämäkeä maantielle ja sitten vielä muutaman sataa metriä asumuksista kauemmaksi metsätaipaleelle. Siellä aloitimme sitten sen käynnistämisen, mikä ei ottanut onnistuakseen. Olimme hermostuneita, ehkä eikä polkaisuissamme ollut terää eikä voimaa ja niin päätimme käynnistää työntämällä ja se onnistui. Vaihteista ja niiden järjestyksestä ei kummallakaan ollut hajua, kunhan nyt veto vaan oli päällä ja niinpä se uskoakseni olikin peräti ehkä vitonen. Istuin sarvissa, Pentti työnsi, kone pärähti käymään ja hädin tuskin hän ehti juuri ja juuri hypätä taakse, kun jo mentiin. Se oli jokseenkin hallitsematonta menoa. Vaikeaksi sen teki se ettei minulla ollut oikein tuntumaa siitäkään kumpaan suuntaan kahvaa oli käännettävä halutun nopeuden saamiseksi. Jo ensimmäisessä loivasti vasemmalle kääntyvässä mutkassa vauhti osoittautui taidoilleni liian kovaksi, kun housuni lahje repeytyi tien vieressä olevan piikkilaka-aidan pyyhkäissyyn, mutta sitten aloin saada tuntua ajamiseenkin. Kytkin muistui mieleen, kaasukahvan kääntösuunta selvisi. ja täysi suorakulmamutka lähestyi edessä. Teoriasta muistin, että ennen mutkaa kytkin auki ja kaasu kiinni. Kas se onnistui. Sitten puolessa mutkassa veto ja kaasua ja sekin onnistui, tosin jotakin meni vikaan, sattui kai joku kämmi kun pyörä riistäytyi hallinnastani ja oikaisi tien vieressä olevaan, navetan likakaivosta valuvaan syvään ja haisevaan lieteojaan. Pysähtyminen oli kertakaikkinen ja totaalinen. Pyörän sarvet repivät housuistani molemmat lahkeet, kun lensin edessä aukeavalle pellolle. Pentti puolestaan lensi ylitseni vähän kauemmaksi älyten kuitenkin nostaa oikeaa jalkaansa ettei polvi saattunut päähäni. Melkoinen pamaus. Makasimme pellolla puolitajuttomia. Paikka lienee ollut onnistunut mahalaskua ajatellen. Lietettä oli niin paljon että kone ei sammunut, vaan kävi edelleen - täysillä. Takapyörä syöksi taivaalle haisevaa kuraa ja häikäisevän kirkas valovana loisti pitkin ojaa.. Oli tosiaan hieman outo olo, mutta pitkään en päätäni pyöritellyt. kun kiirehdin sammuttamaan koneen. Nostimme pyörän ylös ja totesimme ettei ainakaan suurempia vahinkoja ollut tapahtunut. Onneksi tie vietti alaspäin ja sen varrella notkelmassa oli matala savihauta, jossa oli parikymmentä senttiä vettä. Pesimme ajopelin mahdollisimman hyvin ja lopputarkastuksessa totesimme helpotukseksemme ettei siihen todellakaan ollut tullut mitään vaurioita.Se, että osuimme kuraojaan oli onni, koska siinä ei tapahtunut äkkinäistä pysähtymistä ja vauhdista huolimatta pysähtyminen ei ollut aiheuttanut rikkoutumisia. Niin muodoin savihaudan olemassa olo oli pelastava tekijä, saimmehan mootoripyörän puhdistettua ja mahdollisuuksien mukaan myös vielä lähemmin tarkastettua. Takaisin emme enää ajaneet, vaan työnsimme ajopelin paikoilleen eikä onneksemme jälkimaininkejakaan kuulunut.
Kyseissä mutkassa on Pakarlahden talo, jossa tuohon aikaan asui kaksi veljestä perheineen erillisissä talouksissa. Sekin oli onnemme, että veljesten välit eivät olleet parhaat mahdolliset, koska toinen heistä kertoi jälkeenpäin kuulleensa moottoripyörän lähestyvän kovaa vauhtia. Ääni oli heidän talonsa kohdalla vaiennut. Ensin hän oli ajatellut lähteä katsomaan, mutta päätellyt, että ajaja oli jäänyt toisen veljeksen kanssa nurkalle juttusille eikä niin ollen halunnut häiritä ja vasta aamulla hän oli jäljistä päätellyt mitä yöllä oli tapahtunut.
Koulusta pois jäätyäni olin viisi vuotta kotona minkä ajan kuluessa hankin kokemusta maatalaus- ja metsätöistä. Tuona aikana pienikokoisesta pojasta varttui satakahdeksnkymmentä senttiä pitkä jäntevä ja voimakas nuori, mikä kunto on ollut hyvä pohja, joskin sitten lopun elämäni aikana rapistunut moniksi vaivoiksi. Episodi kotona päättyi siihen kun kuulokojeet ilmaantuivat kauppaan ja ostimme minulle sellaisen, se kun mahdollisti koulutukseni jatkamisen ja niin hakeuduin Suolahteen lopettelemaan kesken jäänyttä keskikouluani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti