SIIVOILUA JA MERISOTAA
Vaimo päätti panna uusiksi ja samalla minun sotkuni järjestykseen. Siivosi kellaria ja kantoi sieltä laatikon laatikon jälkeen ylös, suoritti alkukatselmuksen ja antoi minulle sitten kasan loppullista poisheiottotuomiota varten.
Paljon poispantavaa löytyi, mutta paljon löytyi uhnohduksissa ollutta, mielenkiintoista tavaraakin. Postimerkkejä oli aika paljon, joukossa mm. kolme suomalaista naistaiteiljaa, neljännesarkkisia vuodelta 1976 - reunanumeroineen. Löytyi yksi edellisen vuosisadan vaihteen aikainen saksalainen Badenin kaupungin postimerkki, muuan harvinaisuus Kyprokselta, jonka asiantuntija oli rankannut 1600 vanhan markan arvoiseksi. Erikoisuutena priimakuntoinen Lübekin St Marian kirkon jälleenrakentamisen hyväksi painettu merkkipari. Joitakin täydellisiä sarjoja ja sarjavihkoja Suomen rahat, talonppoikaistalot ja aateliskatanot, koirista, junista ja vaikka mistä aihealasta 1970-1980 luvuilta, ja noista merkeistä en oikein tiedä mihin ne panisin, kun itse en enää niiden keräilemistä harrasta ja ketäpä ne voisi kiinnostaa? Mutta ne mitkä minua eniten kiinnostivat oli Suomen Kuvalehden syyskuun 1944, ensimmäinen välirauhan teon jälkeinen numero,sekä muutamat Ilta-Sanomien numerot vuoden 1994, syyskuulta, jotka uutisoivat Talliinasta tukholmaan liikennöineen Estonia laivan haaksirikosta. Kysymyksessä oleva laivahan oli aikaisemmin suomalainen Finlandia, jolla tuli aikoinaan matkattua useammankin kerran Helsingin ja Lübeck´in väliä. En tiedä löytyikö haverille muuta syytä, kuin keulaportin lukitusten pettäminen, olihan koko keulavisiiri irronnut rungosta.
Tuosta uutisesta tuli mieleeni muistella muitakin haaksirikkoja, joita etenkin sota-ajalta on todella paljon ja joista nykyaika ei tiedä paljoakaan. Valtavat määrät luita täynnä olevia rautalaatkoita - sotalaivojen ja kaupalaivojen hylkyjä. Vaikka ne muodostavakin hävivän pienen romumäärän verrattaessa niitä meriin ja vesistöihin, tulee niiden määrässä väistämättä julki sodan mielettömyys. Ajatellen vaikka viimeiksi käytyä maailmansotaa, niin omaisuustuhot olivat valtavat. Jokainen taiselulaiva oli satojen miljoonien arvonen ja jokainen niistä vei upotessaan useamman sataa, tai tuhat miestä mukanaan ja silti on ollut rahaa rakentaa niitä. Sotatieteilijä von Clausevitz sanoo, että sota on politiiikan jatke,mutta kaiken kaikkiaan melko huono sellainen ja sen mielettömyyden voi kouriintuntuvasti kiteyttää vaikkapa sanomalla, että: sota ei tunne kassakriisiä eikä ihmishenkiä. Olipa valtion kassa miten tyhjä hyvänsä sodan käyntiin on aina riittänyt rahaa ja sodan ruuaksi sotilaiden lisäksi siviilejä. On merkillistä, että miehet ja naisetkin ovat valmiita kuolemaan rintamilla siitä syystä, että joku - rintaman takana rauhasta nauttiva idiootti masinoi jonkin "isänmallisen sodan", josta kumpikin osapuoli tulee kärsimään, lisäksi se rahamäärä, mikä ihmishenkien ja inhimiillisten kärsimysten lisäksi poltetaan ylittää ymmärryksen.
Tässä kohden on syytä tähdentää, että puhun nyt merisodasta, toki kustannkset ja uhraukset ovat kaikessa sodan käynnissä samat.
Estonian haaksirkko on pahin Itämerellä rauhanaikana tapahtunut, sodan aikaisista sensijan julkisuudessa ei nykyän enää liene enempi keskusteltu, luultavasti sen vuoksi, että kyseiset haaksirkot olivat tilanteen aiheuttamia opoeraatioita ja enemmin joko välilliesti, tai välittömästi sodan tuhojen lailla tahallaan aiheutettuja. Sukellusveneillä upotetuista suurista matkustajalaivoista tulee mieleeni sisaralukset Lusitania ja Mauretania, joista ensiksimaintitun upotti saksalainen sukellusvene torpedolla ensimmäisen maailmansodan aikana Irlannin rannikon tuntumassa ja joka vei mukanaan tuhansia matkustajia. Sukellusveneet, joita kutsuttiin myös "harmaiksi susiksi" olivatkin sodan aikana kaikkein vaarallsimpia aseettomille kauppalaivoille, mutta eritoten Englannille merisota oli raskasta, se kun oli (ja on nykyäänkin) täysin riippuvainen merikuljetuksista ja saksalainen laivasto sukellusveneineen oli maailimansotien aikana sen pahin uhka sitten Napoleonin julistaman mannermaan sulkemuksen. Toisen maailmansodan alkuvaiheessa operoi merillä saksalainen taistelulaiva Admiral Speer, verraten itsenäiseti. Sen taktiikka oli liikkua nopeasti mereltä merelle, mm se ehti puolentoista vuoden aikana käydä Intianvaltamerellä saakka. Se otti täydennystä puoluettomien maiden satamista ja jätti valtavat määrät romua jälkensä. Sen toiminta oli niin tuhoisaa englantilaisille, että liittoutuneet jotuivat loppujen lopuksi järjestämään valtavan ajojahdin saaden vihdoin Graf Speer' ïn ahhdistitetua La Plata-joen joelle, missä se ankkuroitui Buenos Airesin satamaan liittoutuneiden laivojen massiivisena partiona odottaessa avomerellä sen lähtöä. Kun selvityminen ylivoimaisia odottajia vastaan näytti toivottomalta, kapteeeni Hans Lagendorf määräsi miehistön maihin, missä se joutui internoiduksi, itse hän ohjasi laivan joen suistoon, avasi pohjaventtiilit ja upotti laivansa laukaustakaan ampumatta. Itse kapteeni seurasi laivaansa syvyyksiin.
Toiseksi tapaukseksi muodostui taistelulaiva Tirpiz, joka ei tosin paljoakaan ehtinyt operoimaan kun liittoutuneet tuhosivat sen pienossukellusveillään Norjan vuonossa. En tiedä vieläkö laiva lienee uppoamispaikallaan, mutta 70-luvulla mutamat jyväskyläläiset isännät käväisivät - erään kostean iltapäivän päätteeksi vuokralentokoneella toteamassa sen olevan edelleen uppoamispaikallaan - osittain näkyvissä.
Suomen merivoimilla oli kaksi panssarilaivaa, Väinämöinen ja Ilmarinen, joista Ilmarinen ajoi miinaan Latvian rannikon edustalla tehdyssä operaatiossa, jolloin satakahdeksankymmentä merisotilasta vaipui laivan mukana syvyyteen. Mainitakoon, että kyseisten laivojen rakentaminen oli maallemme tuohon aikaan melkoinen ponnistus, kumpikin laiva kun tuli maksamaan yhtä paljon, kuin samaan aikaan tapahtunut eduskuntatalon rakentaminen. Rauhanehtojen mukaisesti Väinämöinen luovutettiin Neuvostoliitolle eikä tiedossani ole vieläkö se ottaa osaa sotilastoimintaan, ja vieläkö se ylipäänsä pysyy pinnalla.
.
Vuonna 1941 seurasimme saksalaisen taistelulaiva Bismarkin liikkeitä, joka operoi amiraali Günther Lütjens' in komennossa Pohjois-Atlantilla, missä sen ja liittoutuneisen sotalaivojen kesken syntynyt meritaistelu kesti melkein kaksi vuorokautta. Ensimmäisessä kosketuksessa se upotti englantilaisten suurimman taistelulaiva Hood' in, mistä sydämistyneinä liittoutuneet järjestivät valtavan takaa-ajo operaation, minkä yhteydessä he saivaat useita taistellukosketuksia Bismark´iin, joka muita nopeampana pyrki ahdistajiaan pakoon. Bismarck, joka oli maailman kauneimmaksi rankattu tastelulaiva, oli myös aseistukseltaan ylivoimainen ja sen vuoksi takaa-ajajien oli vaikea päästä heidän tykeilleen sopivalle ampumaetäisyydelle, joskin se vihdoin onnistui taistelulaiva Victorialla mukana olleiden, torpedoilla varustettujen lentokoneiden avulla. Kun Bismarck' ia oli saatu vaurioitettua niin paljon, että sen nopeus oli alentunut puoleen ja se oli melkein ohjauskyvytön, viimeistelivät takaa-ajajat työn ja Bismark upposi miehistöineen laivan räjähtäessä sen saatua osuman ammusvarastonsa. Bismarckin seurana ollut raskas ristelijä Prinz Eugen, pääsi irtautumaan taistelusta ja selvityi vähäisin vammoin sodan loppun saakka ja rauhanehdoissa luovutettiin voittajille. Kuriositeettinä mainittakoon, että tuohon aikaan olin jo siksi varttunut, että henkeä pidätellen seurasin muiden kanssa Bismarck' in vaiheita ja Uuden Suomen lehtiotsikko sen uppoamisesta on jäänyt alakuloisin sävyin mieleeni olihan kohtalomme tuolloin Saksaan sidottu ja sen menetykset tuntuivat niin muuodoin omilta menetyksiltä.
Meritaistelujen Euroopan puolella laantuessa jatkuivat ne Tyynellämerellä japanilaisten ja amerikkalaisten kesken vielä vähän pitempään. Japanillaisten hyökköys Hawaille mursi Amerikan laivaston voiman, heidän upottaessaan kuusitoista amerikkalaista taistelulaivaa Pearl Harbourin satamaan. Kuitenkin amerikkalaiset onnistuivat puolessa vuodessa saamaan suuren osan laivoista kuntoon ja merivoimat toimintakykyisiksi. Vaihtelevalla menestykesellä maat kohtasivat sittemmin Tyynellämerellä, mutta Midwayn ja Leydenin lahden taisteluissa amerikkalaiset saivat lopullisesti japanilaisten sotalaivaston mahdin Tyynellä valtamerellä lopulliseti murtumaan.. Shinto-uskonnolla on käsittääkseni mekittävä osuus japanilaisten menestykseen kuin myös tappioihin. Kun miehet ovat valmiita kuolemaan - tässä tapauksessa keisarin puolesta - pystyvät he huimiin henkilökohtaisiin suorituksiin, mutta kun näitä uhkarohkeita, uhrautuvia taistelijoita kaatuu ajanmittaan suhteessa eniten, vähenee eliittijoukkojen, määrä, esimerkkinä mainittakoon lentäjät - eikä sellainen voi olla vaikuttamatta sodan kulkuun. Niin kävi Japanissa lentäjien tuhotessa itsensä kamikaze-iskuissa ja Saksassakin, jolta sodan kuluessa loppuivat lentäjät, vaikka sen teollisuus vielä marraskuussa 1944, kyseisen kuukauden aikana pystyi tuottamaan yli tuhat lentokonetta.
Sukellusveneet, nuo aikaisemmin mainitsemani harmaat sudet olivat sodan aikana pelottavia metsästäjiä. Kun saattueen lähellä nousi periskooppi pintaan, oli laivoilla tavallista heikommat mahdollisuudet selvitä tilanteesta kunnialla. Aikaisemmin mainitut Lusitanian ja Mauretanian upottivat saksalaiset sukellusveneet ensimmaäisen maailmansodan aikana ja ne olivatkin sen ajan suurimpia sivilimerenkulkua kohdanneita katastrofeja - Lusitanian vielä siinäkin mielessä, että sen upottaminen oli alkusysäys USA:n liittymiselle ensimmäiseen maailmansotaan.
Eräs viimeiksi käydyn sodan pahimmista merellä sattuneista tragedioista puolestaan taphtui kun venäläinen sukellusvene upotti Kurischer Hafen' ista lähteen pakolaisia ja haavoittuneita täynnä olleen saksalaisen sairaalalaiva Wilhelm Gustloff' in Lyypekin edustalla, jolloin yli kuusituhatta ihmistä hukkui. Kyseinen onnettomuus on tietääkseni kaiken kaikkiaan pahin Itämerellä sattuneista..
Vaimo sai kellarin siivottua ja melkoisen paljon tavaraa mätettyä roskiin. Tällä jutulla siivosin päätäni enkä tuloksista tiedä.
PS.Mainittakoon vielä pienenä yksityiskohtana, että sotalaivojen käyttövoimana olivat höyrykoneet, dieselien aiheuttama resonanssi kun vaikeutti tykkien suuntimista.
.
Vaimo päätti panna uusiksi ja samalla minun sotkuni järjestykseen. Siivosi kellaria ja kantoi sieltä laatikon laatikon jälkeen ylös, suoritti alkukatselmuksen ja antoi minulle sitten kasan loppullista poisheiottotuomiota varten.
Paljon poispantavaa löytyi, mutta paljon löytyi uhnohduksissa ollutta, mielenkiintoista tavaraakin. Postimerkkejä oli aika paljon, joukossa mm. kolme suomalaista naistaiteiljaa, neljännesarkkisia vuodelta 1976 - reunanumeroineen. Löytyi yksi edellisen vuosisadan vaihteen aikainen saksalainen Badenin kaupungin postimerkki, muuan harvinaisuus Kyprokselta, jonka asiantuntija oli rankannut 1600 vanhan markan arvoiseksi. Erikoisuutena priimakuntoinen Lübekin St Marian kirkon jälleenrakentamisen hyväksi painettu merkkipari. Joitakin täydellisiä sarjoja ja sarjavihkoja Suomen rahat, talonppoikaistalot ja aateliskatanot, koirista, junista ja vaikka mistä aihealasta 1970-1980 luvuilta, ja noista merkeistä en oikein tiedä mihin ne panisin, kun itse en enää niiden keräilemistä harrasta ja ketäpä ne voisi kiinnostaa? Mutta ne mitkä minua eniten kiinnostivat oli Suomen Kuvalehden syyskuun 1944, ensimmäinen välirauhan teon jälkeinen numero,sekä muutamat Ilta-Sanomien numerot vuoden 1994, syyskuulta, jotka uutisoivat Talliinasta tukholmaan liikennöineen Estonia laivan haaksirikosta. Kysymyksessä oleva laivahan oli aikaisemmin suomalainen Finlandia, jolla tuli aikoinaan matkattua useammankin kerran Helsingin ja Lübeck´in väliä. En tiedä löytyikö haverille muuta syytä, kuin keulaportin lukitusten pettäminen, olihan koko keulavisiiri irronnut rungosta.
Tuosta uutisesta tuli mieleeni muistella muitakin haaksirikkoja, joita etenkin sota-ajalta on todella paljon ja joista nykyaika ei tiedä paljoakaan. Valtavat määrät luita täynnä olevia rautalaatkoita - sotalaivojen ja kaupalaivojen hylkyjä. Vaikka ne muodostavakin hävivän pienen romumäärän verrattaessa niitä meriin ja vesistöihin, tulee niiden määrässä väistämättä julki sodan mielettömyys. Ajatellen vaikka viimeiksi käytyä maailmansotaa, niin omaisuustuhot olivat valtavat. Jokainen taiselulaiva oli satojen miljoonien arvonen ja jokainen niistä vei upotessaan useamman sataa, tai tuhat miestä mukanaan ja silti on ollut rahaa rakentaa niitä. Sotatieteilijä von Clausevitz sanoo, että sota on politiiikan jatke,mutta kaiken kaikkiaan melko huono sellainen ja sen mielettömyyden voi kouriintuntuvasti kiteyttää vaikkapa sanomalla, että: sota ei tunne kassakriisiä eikä ihmishenkiä. Olipa valtion kassa miten tyhjä hyvänsä sodan käyntiin on aina riittänyt rahaa ja sodan ruuaksi sotilaiden lisäksi siviilejä. On merkillistä, että miehet ja naisetkin ovat valmiita kuolemaan rintamilla siitä syystä, että joku - rintaman takana rauhasta nauttiva idiootti masinoi jonkin "isänmallisen sodan", josta kumpikin osapuoli tulee kärsimään, lisäksi se rahamäärä, mikä ihmishenkien ja inhimiillisten kärsimysten lisäksi poltetaan ylittää ymmärryksen.
Tässä kohden on syytä tähdentää, että puhun nyt merisodasta, toki kustannkset ja uhraukset ovat kaikessa sodan käynnissä samat.
Estonian haaksirkko on pahin Itämerellä rauhanaikana tapahtunut, sodan aikaisista sensijan julkisuudessa ei nykyän enää liene enempi keskusteltu, luultavasti sen vuoksi, että kyseiset haaksirkot olivat tilanteen aiheuttamia opoeraatioita ja enemmin joko välilliesti, tai välittömästi sodan tuhojen lailla tahallaan aiheutettuja. Sukellusveneillä upotetuista suurista matkustajalaivoista tulee mieleeni sisaralukset Lusitania ja Mauretania, joista ensiksimaintitun upotti saksalainen sukellusvene torpedolla ensimmäisen maailmansodan aikana Irlannin rannikon tuntumassa ja joka vei mukanaan tuhansia matkustajia. Sukellusveneet, joita kutsuttiin myös "harmaiksi susiksi" olivatkin sodan aikana kaikkein vaarallsimpia aseettomille kauppalaivoille, mutta eritoten Englannille merisota oli raskasta, se kun oli (ja on nykyäänkin) täysin riippuvainen merikuljetuksista ja saksalainen laivasto sukellusveneineen oli maailimansotien aikana sen pahin uhka sitten Napoleonin julistaman mannermaan sulkemuksen. Toisen maailmansodan alkuvaiheessa operoi merillä saksalainen taistelulaiva Admiral Speer, verraten itsenäiseti. Sen taktiikka oli liikkua nopeasti mereltä merelle, mm se ehti puolentoista vuoden aikana käydä Intianvaltamerellä saakka. Se otti täydennystä puoluettomien maiden satamista ja jätti valtavat määrät romua jälkensä. Sen toiminta oli niin tuhoisaa englantilaisille, että liittoutuneet jotuivat loppujen lopuksi järjestämään valtavan ajojahdin saaden vihdoin Graf Speer' ïn ahhdistitetua La Plata-joen joelle, missä se ankkuroitui Buenos Airesin satamaan liittoutuneiden laivojen massiivisena partiona odottaessa avomerellä sen lähtöä. Kun selvityminen ylivoimaisia odottajia vastaan näytti toivottomalta, kapteeeni Hans Lagendorf määräsi miehistön maihin, missä se joutui internoiduksi, itse hän ohjasi laivan joen suistoon, avasi pohjaventtiilit ja upotti laivansa laukaustakaan ampumatta. Itse kapteeni seurasi laivaansa syvyyksiin.
Toiseksi tapaukseksi muodostui taistelulaiva Tirpiz, joka ei tosin paljoakaan ehtinyt operoimaan kun liittoutuneet tuhosivat sen pienossukellusveillään Norjan vuonossa. En tiedä vieläkö laiva lienee uppoamispaikallaan, mutta 70-luvulla mutamat jyväskyläläiset isännät käväisivät - erään kostean iltapäivän päätteeksi vuokralentokoneella toteamassa sen olevan edelleen uppoamispaikallaan - osittain näkyvissä.
Suomen merivoimilla oli kaksi panssarilaivaa, Väinämöinen ja Ilmarinen, joista Ilmarinen ajoi miinaan Latvian rannikon edustalla tehdyssä operaatiossa, jolloin satakahdeksankymmentä merisotilasta vaipui laivan mukana syvyyteen. Mainitakoon, että kyseisten laivojen rakentaminen oli maallemme tuohon aikaan melkoinen ponnistus, kumpikin laiva kun tuli maksamaan yhtä paljon, kuin samaan aikaan tapahtunut eduskuntatalon rakentaminen. Rauhanehtojen mukaisesti Väinämöinen luovutettiin Neuvostoliitolle eikä tiedossani ole vieläkö se ottaa osaa sotilastoimintaan, ja vieläkö se ylipäänsä pysyy pinnalla.
.
Vuonna 1941 seurasimme saksalaisen taistelulaiva Bismarkin liikkeitä, joka operoi amiraali Günther Lütjens' in komennossa Pohjois-Atlantilla, missä sen ja liittoutuneisen sotalaivojen kesken syntynyt meritaistelu kesti melkein kaksi vuorokautta. Ensimmäisessä kosketuksessa se upotti englantilaisten suurimman taistelulaiva Hood' in, mistä sydämistyneinä liittoutuneet järjestivät valtavan takaa-ajo operaation, minkä yhteydessä he saivaat useita taistellukosketuksia Bismark´iin, joka muita nopeampana pyrki ahdistajiaan pakoon. Bismarck, joka oli maailman kauneimmaksi rankattu tastelulaiva, oli myös aseistukseltaan ylivoimainen ja sen vuoksi takaa-ajajien oli vaikea päästä heidän tykeilleen sopivalle ampumaetäisyydelle, joskin se vihdoin onnistui taistelulaiva Victorialla mukana olleiden, torpedoilla varustettujen lentokoneiden avulla. Kun Bismarck' ia oli saatu vaurioitettua niin paljon, että sen nopeus oli alentunut puoleen ja se oli melkein ohjauskyvytön, viimeistelivät takaa-ajajat työn ja Bismark upposi miehistöineen laivan räjähtäessä sen saatua osuman ammusvarastonsa. Bismarckin seurana ollut raskas ristelijä Prinz Eugen, pääsi irtautumaan taistelusta ja selvityi vähäisin vammoin sodan loppun saakka ja rauhanehdoissa luovutettiin voittajille. Kuriositeettinä mainittakoon, että tuohon aikaan olin jo siksi varttunut, että henkeä pidätellen seurasin muiden kanssa Bismarck' in vaiheita ja Uuden Suomen lehtiotsikko sen uppoamisesta on jäänyt alakuloisin sävyin mieleeni olihan kohtalomme tuolloin Saksaan sidottu ja sen menetykset tuntuivat niin muuodoin omilta menetyksiltä.
Meritaistelujen Euroopan puolella laantuessa jatkuivat ne Tyynellämerellä japanilaisten ja amerikkalaisten kesken vielä vähän pitempään. Japanillaisten hyökköys Hawaille mursi Amerikan laivaston voiman, heidän upottaessaan kuusitoista amerikkalaista taistelulaivaa Pearl Harbourin satamaan. Kuitenkin amerikkalaiset onnistuivat puolessa vuodessa saamaan suuren osan laivoista kuntoon ja merivoimat toimintakykyisiksi. Vaihtelevalla menestykesellä maat kohtasivat sittemmin Tyynellämerellä, mutta Midwayn ja Leydenin lahden taisteluissa amerikkalaiset saivat lopullisesti japanilaisten sotalaivaston mahdin Tyynellä valtamerellä lopulliseti murtumaan.. Shinto-uskonnolla on käsittääkseni mekittävä osuus japanilaisten menestykseen kuin myös tappioihin. Kun miehet ovat valmiita kuolemaan - tässä tapauksessa keisarin puolesta - pystyvät he huimiin henkilökohtaisiin suorituksiin, mutta kun näitä uhkarohkeita, uhrautuvia taistelijoita kaatuu ajanmittaan suhteessa eniten, vähenee eliittijoukkojen, määrä, esimerkkinä mainittakoon lentäjät - eikä sellainen voi olla vaikuttamatta sodan kulkuun. Niin kävi Japanissa lentäjien tuhotessa itsensä kamikaze-iskuissa ja Saksassakin, jolta sodan kuluessa loppuivat lentäjät, vaikka sen teollisuus vielä marraskuussa 1944, kyseisen kuukauden aikana pystyi tuottamaan yli tuhat lentokonetta.
Sukellusveneet, nuo aikaisemmin mainitsemani harmaat sudet olivat sodan aikana pelottavia metsästäjiä. Kun saattueen lähellä nousi periskooppi pintaan, oli laivoilla tavallista heikommat mahdollisuudet selvitä tilanteesta kunnialla. Aikaisemmin mainitut Lusitanian ja Mauretanian upottivat saksalaiset sukellusveneet ensimmaäisen maailmansodan aikana ja ne olivatkin sen ajan suurimpia sivilimerenkulkua kohdanneita katastrofeja - Lusitanian vielä siinäkin mielessä, että sen upottaminen oli alkusysäys USA:n liittymiselle ensimmäiseen maailmansotaan.
Eräs viimeiksi käydyn sodan pahimmista merellä sattuneista tragedioista puolestaan taphtui kun venäläinen sukellusvene upotti Kurischer Hafen' ista lähteen pakolaisia ja haavoittuneita täynnä olleen saksalaisen sairaalalaiva Wilhelm Gustloff' in Lyypekin edustalla, jolloin yli kuusituhatta ihmistä hukkui. Kyseinen onnettomuus on tietääkseni kaiken kaikkiaan pahin Itämerellä sattuneista..
Vaimo sai kellarin siivottua ja melkoisen paljon tavaraa mätettyä roskiin. Tällä jutulla siivosin päätäni enkä tuloksista tiedä.
PS.Mainittakoon vielä pienenä yksityiskohtana, että sotalaivojen käyttövoimana olivat höyrykoneet, dieselien aiheuttama resonanssi kun vaikeutti tykkien suuntimista.
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti