PEUKALOKYYDILLÄ MANNERMAALLE - Irrottautumista kasvualustasta

PEUKALOKYYDILLÄ MANNERMAALLE

IRROTTAUTUMISTA KASVUALUSTASTA...


Kukapa ei olisi kiinnostunut matkustamisesta?  Kukapa ei nuorena halauaisi nähdä maailmaa ja kokea uuden laista elämänmenoa ja totutusta toisenlaista ilmapiiriä. Niinpä minunkin olemukseeni iskostui jo varhain halu matkustaa ja nähdä maailmaa. Kokea se henkilökohtaisesti.  Tutustua paikkoihin, joista olin vain kuullut, tai lukenut ja ihminenhän nauttii jo pelkästä maiseman muuttumisesta. Aikaisemmin olen jossakin yhteydessä maininnut, että minullei kiintoisimmat  kohteet läytyivät historiasta ja maatieteestä ja jo kouluaikana kiinnostuin yhdistelemään niitä yhteisen nimittäjän alle: kuka, mikä - missä ja milloin oli kulloinkin kysymyksessä.  Eikä vastaus voinut olla mikä tahansa, vaan suurimpana toiveena oli kokea asiat omakohtaisesti - itse kulkien...  Se oli toiveeni, sillä sieltähän vastaukset suorastaan kokisi omassa itsessään.   
Myöhemmissä elämäni vaiheissa, ulkomaisilla myyntimatkoillani oli pyrkimykseni, jos suinkin mahdollista luppopäivinä ja viikonloppuina käydä jonkin mielenkiintoni kohteen asuin- tai tapahtumapaikoilla, esimerkiksi:  jos matkani suuntautui Kölnin seudulle, etsin jostakin pikkukylästä pienen hotellin joka olisi lähellä alkuperäisiä tapahtumapaikkoja, esim Achenia, koska muuan loppumattoman kiinnostukseni kohde on historian pimennosta mahtavana kohoava hahmo: Kaarle Suuri. (Pikkukylien majatalot ovat lisäksi paitsi kodikkaita ja siistejä myös huomattavasti kaupunkihotelleja edullisempia).

Mutta vielä 1953, kesällä ei minulla ollut kyseisiin järjestelyihin mahdollisuuksia, hotelleista puhumattakaan, vielä kun matkakassa oli vaatimaton ja matkustustapana peukalokyyti.  Pieni ja suppea on tänä päivänä myös maailman kolkka silloisesta liikkuma-alastani puhuttaessa, mutta olihan siinä kuitenkin matkustamisen uutuus ja viehätys.Toki yhden toiveeni sain järjestettyä tuollekin matkalle, en nimittäin lähtenyt välittömästi Tukholmasta etelään, vaan matkasin ensin junalla Upsalaan vain käydäkseni sikäläisessä kuninkaiden kruunauskirkossa.  Tunteaksen Kustaa Vaasan läheisyyden ja onhan Juhana-herttuankin sargofaagi samassa kirkossa.  Mielestäni asia oli niin tärkeä, että vasta sen  jälkeen lähdin taivaltamaan Keski-Ruotsin halki etelään. 


Nousin laivaan Helsingin satamassa vanhaan Bore III:seen, joka lähinnä lienee ollut rahtilaiva, mutta joka samalla kuljetti muutaman matkustajankin mukanaan lahden yli.  Ensimmäinen merimatkani alkoi viheliäisen ja kurjan sään vallitessa.  Satoi kaatamalla.  Voimakas tuuli nostatti korkean aallokon, jossa paattimme heittelehti lastun lailla.  Laiva oli muutenkin aneeminen, suorastaan kurja, yksi viime aikasen niukkuuden jälkijäännöksistä.  Siinä oli vain yksi oleskelukansi; keskellä laivaa jonkin moinen matkustajatila, salonki, tai ruokala, mikä se sitten lienee ollutkaan.   Tokihan siellä ruokaa ja kahvia sai, myös suojan tuulelta ja sateelta, mutta siinäpä mukavuudet olivatkin.  Koskaan aikaisemmin en ollut kokenut vastaavaa ja hirveä keinuminen alkoi  tuntua vatsanpohjassa orastavalta merisairaudelta, jonka hammasta purren päätin pitää aisoissa ja kun en muuta keinoa keksinyt menin kannelle, löysin sieltä tuulensuojaksi  kylmän välikkön, missä värjöttelin parisen tuntia - niin kauan, että sitten kun tunsin yrjöämisen uhkan hellittävän menin takaisin "salonkiin".  En muista mihin ja miten  olin nukahtanut, kuitenkin heräsin vasta laivan saapuessa Tukholmaan.  Saaristomeri oli tyven eikä yöllä vallinneesta myrskystä ollut tietoakaan ja niinpä debyyttini Slussenille tapahtui häikäisevän kirkkaassa ja lämpimässä suvisäässä. 

Olin siis ulkomailla...
Tunne oli mahtava.  Tuohon aikaan suppean maailmankokemukseni mukaan Ruotsikin kuului ulkomaihin eikä matkustaminen sinne ollut meikäläiselle, tavikselle mitenkään tavallista.  Sotahan oli päättynyt vasta vajaa kymmenen vuotta aikaisemmin ja sen aiheuttama niukkuus vallitsi meillä Suomessa yhä, joskin olosuhteet olivat hiljalleen jo   normalisoitumassa ja niin myös matkustaminen, etenkin Ruotsiin oli alkanut lisääntyä.  Olin tuolloin kahdeksantoista  täyttänyt, siis nykyisen mittapuun mukaan kohtalaisen varttunut; nykyäänhän ulkomailla liikkuminen aloitetaan jo paljon nuorempana ja myös olosuhteet siihen ovat otollisemmat. Paras apu kuitenkin on kouluissa voimakkaasti painotettavalla  käytännöllisellä englannin kielen taidolla, jolla jokainen tulee jo  ainakin auttavasti ulkomailla toimeen, minulla, joka kyseiseen aikaan taisin teoreettisen saksan lisäksi muutaman sanan, ruotsia oli siihen samaan todella heppoiset lähtökuopat.

Tutustuin Tukholmaan lähinnä Slussenia kierrellen, sitten suuntasin syvemmälle kaupunkiin, olihan minun löydettävä rautatieasema ja luultavasti sattumalta osuin sokkona  oikeaan osoiteeseen.   
Junamatka Upsalaan maksoi kymmenkunta kruunua ja taittui alta aikayksikön, niinpä sitten, tervehdittyäni tuomiokirkossa Vaasat etsin etelään, Enköpingin suuntaan lähtevän ulosmenotien.  Tie valui yksitoikkoisen, tasaisen peltomaiseman läpi ja kilometrin toisensa jälkeen kävelin turhaan peukaloani heilutellen.  Etääntymisen kaupunkiin havaitsi taakseen katsoessaan tuomiokirkon tornien pienemisestä, mutta eteenpäin näkyi pelkkää toivottomuutta. Vaikka autoja panui solkenaan ohitse kyyti ei tärpännyt ja mitattuani tietä melkoisen matkan, ehkä kolmisen tuntia, alkoi liftaaminen tuntua työläältä, niinpä rupesin miettimään miten kauan kestäisi kävelemällä Saksaan, vai olisiko kotiin lyhyempi matka.  Sitten huomasin parinsadan metrin päässä pellolla olkiauman ja kun eteenpäin pääsykin vaikutti toivottomalta, päätin kaivautua siihen ja nukkua pois ensimmäisen varsinaaisen matkapäiväni väsymykset ja pettymykset, tosin ymmärsin ettei siihen ollut varsinaista aihetta  sunnuntaisinhan saattoivat kaikki autot olla täysiä.  
.  

Seuraava aamu oli edelleen aurinkoinen ja liftauskin lähti  sujumaan.  Pääsin nopeasti eteenpäin etappi etapilta, mutta koska yksityiskohdat ovatkin jo paljolta osin unohtuneet, lienee tuhaa yrittää muistella niitä. Se mikä kyseiseen aikaan pisti  Ruotsissa suomalaispojan silmään oli autojen suuri määrä ja liikenteen vilkkaus.  Kyydin saanti oli alkuvaikeuksista selvittyä todella helppoa ja kaikki kyyditsijät osoittautuivat suomalaismyönteisiksi, mikä erikoisesti lämmitti mieltä eikä ainoastaan matkan edistymnen helpottunut, minun ei tarvinnut enää yöpyäkään missä tahaansa, koska   molempina Ruotsissa liftaamani päivän päätteksi tarjottiin myös mahdollisuus yöpymiseen.  Pahnakasaa seuranneen yön vietin Motalassa erään sikäläisen nahkatehtaan työnjohtajan kotona, seuraaavan  puolestaanVarbergissä, hieman sivussa reitiltäni, mutta yöpyminen, niin ikään Suomi-ystäväksi osoittautuneen liikemiehen perheessä korvasi matkustusajan venymisen.
Tässä kohden lienee syytä mainita, että kieliongelmista huolimatta asiat selvisivät hämmästyttävän hyvin. 

Upsalasta Helsingborgiin päästäkseni tarvitsin kymmenkunta liftiä  joilla matkani sujui kahdessa päivässä.  Tuona aikana olin pelkääjänä nuoren maatalouskoneiden huoltomiehen Volvo PV:ssä, matkustajana Tukholmasta uutta autoaan noutaneen liikemiehen kyydissä kaunista Vettern-järven rantaa pitkin Ödeshögistä Jönköpingiin ja edelleen Skånen läpi aina Kattegatt´in rannalla olevaan Varbergiin saakka. Helsingborgiin tulin sitten kolmen - mahdollisesti nykyistä ikääni vastaavan naisihmisen kyydissä. 

Ruotsi jäi Juutinrauman taakse ja saavuin Hälsingöriin iltapäivän ollessa jo pitkällä. Kaupunki ei ole koolla pilattu vaikka sen sataman kautta soluu edestakainen valtava liikennevirta Scandinavian ja Keski-Euroopan välillä.  Lauttasatamasta löysin helposti etelään lähtevälle tielle.  Köpenhanminaan en lähtenyt, koska uskoin kyseisen laajan kaupunkialueen läpi  liftaamisen vaikeaksi liftata, niinpä päätin kiertää sen ja lähdin kävelemään Roskilden suuntaan.  

Peukalokytiläisen matka on aina hetkien varassa eikä siinä tunneta ajan kulumista ei huolehdita yöpymisestä, ei edes seuraavasta ateriasta, tosin täytyy kuitenkin olla varautunut siihen, että selviytyminen joka tapauksessa on tapauksessa varmaa. Merimatkan jälkeen oli sää kaunis ja lämmin, niin nytkin.  Elettiin juhannuksen alusviikkoa.  Lähtiessäni satamasta oli aurinko laskemassa selkäni takana ja niin ollen oletin suuntani olevan joota kuinkin etelään.  Kaupunkialueella kadun vartta reunustivat pienet valkoiset talot ja luulen, että sinisen verryttelypuseroni hihaan ommeltu Suomenlippu oli hyvin tunnistettavissa, koska jonkun puutarha-aidan takaa vilkutteli minulle sievä teini-ikäinen tyttö.  
Tälläkertaa en ehtinyt kävellä pitkään, kun jo takaa tuleva pakettiauto pysäytti ja kuljettaja viittoili minua nousemaan kyytiin.  Poika taisi myös hivenen saksaa, lienee saanut sota-aikana miehittäjiltä pakko-opetusta.  Vain vähän matkaa ajettuaan hän käänsi autonsa tien varraessa olevan maalaistalon, kotinsa pihaan. Maatilalle, jota hänen vanhempansa hoitivat ja joka sijaitsi vain muutaman kilometrin päässä kaupungista, missä  hän itse oli päivisin jossakin firmassa  pakettiauton kuljettajana.  Lisäksi hän ehti selvittää minulle jo matkan aikana, että halutessani voisin illastaa sekä yöpyä hänen kotonaan.  Se oli hyvä!  Mangne tack!  Mutta sitä yötä en unohda, sillä koskaan ei kohdalleni ole sattunut karmivampaa kokemusta, ei ennen eikä sen jälkeen.

Olen monesti pohtinut käsitettä virtualielämästä -  elämästämme  olevaisen ja tuonpuolisen välillä ja olen henkilökohtaisesti vakuuttunut siitä, että emme elä yksin omaan tätä olotilaa, vaan olemme eläneet jo ennen syntymäämme ja tulemme vastaisuudessa elämään, mutta vain toisessa muodossa.  Että ihminen  tämän elämänsä aikana muodostuu kahdesta osasta näkyvästä ja näkymättömästä.  Ruumis ja henki. aine ja energia.   Näkyvän olomuotomme näkymätön  puoli, astraaliolemuksemme  täydentää meitä.  Parillisuus muodostaa kokonaisuuden ja yksi itsestään on  epätäydellinen aivan kuin plus ja miinus, eri merkkiset varaukset jotka  vetävät toisiaan puoleensa.   Tämä koskee myös ihmisten välisiä suhteita, sillä kun luonto muodostaa rajan ei sitä voi millään tasa-arvosäädöksillä keinotekoisesti kumota.  Virtuaalielämä on mielestäni olemassa jo ennen tätä elämäämme ja jatkuu edelleen senkin jälkeen,  Niinpä käsitykseni mukaan voimme kokea myös hetkittäisiä kosketuksia toisesta maailmasta, jotka voidaan vallan hyvin käsittää myös aistiharhoiksi,  mikä tietenkin on jokaisen oma asia.   
(tarkentava lisäys lopussa 5.9.2013)

Isäntäväki suhtautui minuun myönteisesti osoittaen kaikin tavoin vieraanvaraisuutta.  Pariskunta oli  odottanut työstä palaavaa poikaa illalliselle, nyt pöytään järjestettiin neljäs "lautanen" minua varten.  Kahvia, teetä, voileipää, munia juustoa, pekonia...  Iltapala maistui  vaikkei siihen lämmintä ruokaa sisältynytkään.  Isäntä puhui hyvin saksaa, olihan hän  nuoruudessaan työskennellyt Flensburgin lähettyvillä, Saksan rajan tuntumassa olevalla maatilalla. Ilta kului nopeasti ja kello oli yli kymmenen, kun nukkumaan meno tuli ajankohtaiseksi.  Vaikka juhannuksen aika oli  käsillä laskeutui pimeys kokonaan toisella tavalla, kuin koti-Suomessa ja hämärässä avovintissä olevaan pieneen, hämärään huoneeseen opasti isäntä nyt minut nukkumaan.
Jo heti tullessani olin huomioinut, että talo oli tyypillistä tanskalaista, olkikattoista tyyliä, mutta vasta nyt huomasin ettei  siinä ollutkaan varsinaista yläkertaa, vaan avovinttiin oli tehty kattoleikkauksen kohdalle pieni huone, saattoi olla, että niitä oli useampiakin, mutta tuollaiseen huoneeseen majoitti isäntä nyt minut. 
Seisoessani hänen lähdettyään katsellen ympärilleni ja niin kiitollinen kuin isäntieni vieraanvaraisuudesta olinkin olisin välittömästi halunnut vaihtaa maantielle.  Huone oli pieni,  ehkä neljä kertaa neljä metriä.  Kalpeaa, utumaista valoa lankesi huoneeseen pienen, valkeilla pitsiverhoilla reunatun kuusi-ruutuisen ikkunan läpi.  Ikkunan vieressä oli vanhantyylinen, korkea peilipiironki ja sitä vastapäätä seinän vieressä vuoteekseni osoitettu, mustaksi maalattu takorautainen sänky, jonka yläpuolista seinä hallitsi suuri, tummasävyinen vanhan, riutuneen naisen muotokuva.  Katsoessani maalausta minua puistatti.  Muistan vieläkin hyvin siinä kuvatun naisen pistävän katseen, joka tuijotti minua eikä tilannetta voinut muuttaa.  Riisuuduin nopeasti ja pujahdin saman tien puhtaiden lakanoiden väliin.  Yritin koko ajan vältellä maalauksen katsomista.  Vedin peiton korviin, pidin silmäni kinni ja yritin nukkua - ja melkein onnistuinkin, kun ulkopuolisesta vintistä kuului voimakas jyrähdys josta säikähtyneenä avasin silmäni, näin naisen laskeutuneen sänkyni viereen luisia käsiään minua kohti ojentaen.  Lienen saanut jonkinmoisen shokin. En tiedä menetinkö kauhusta tajuni, armahtiko uni, vai oliko tuo näkyni itse sinänsä unta,  joka tapauksessa heräsin vasta seuraavana aamuna auringon heloittaessa taivaalla täydellä terällä.  Puin nopeasti ylleni ja laskeuduin alakertaan.  Vain isäntä oli keittiössä ja kehoitti minua käymään aamiaiselle.  Aterioimme hiljaisuuden vallitessa, tosin isäntä  kesken syömisen kysäisi olinko kuullut yöllä vintistä mitään erikoista...

Ehkä kokemukseni lienee unta, tai hourailua, enkä pane pahakseni, vaikka sitä sellaisena pidettäisiinkin,  aamukävely maantiellä sai kuitenkin ajatukset jälleen luistamaan ja matkakin lähti johevasti alkuun, kun nuori, hauskannäköinen opettajatar poimi minut siniseen DKW:nsä ja antoi kyydin Hillerödin, missä sitten jouduin jälleen jalkamieheksi. Seuraava kyyti jolla pääsin jatkamaan koukkasi kuitenkin välttelemäni Köpenhaminan laitamia joskin samassa autossa pääsin pitemmälle ja Kögen ohitin neljän raavaan miehen kanssa pienessä Trabantin kokoluokkaa olevassa Loyd´issä.  Ahdasta oli, mutta seurue oli hauska.  En kyllä ymmärtänyt mitä puhuttiin, mutta nauroin toisten mukana ja sekin oli hauskaa.  Autot vaihtuivat.  Iso Studebacker, sen jälkeen joku muu. Tanskassa pääsin eteenpäin suorastaan kyydistä kyytiin.  Sen aikaisen - Euroopan pisimmän sillan -  Själlannin sillan ylitys, erään iäkkäämmän vordingborgilaisen liikennöitsijän kyydissä jäi  mieleeni, kun hän pysäytti autonsa sillan keskivälin paikkeille ja nousi hetkeksi jaloittelemaan kehoittaen minua seuraamaan esimerkkiään.  Koskaan jälkeen päin ylittäessäni sillan ei pysähtyminen  liikenteen vilkkauden vuoksi  olisi tullut kysymykseenseenkään. Muistettakoon vielä, että  silta on yli kolme kilomeriä pitkä ja sillä on autoille vain yhdet edestakaiset ajokaistat joiden rinnalla kahdet ratakiskot yhdistävät Skandinavian Keski-Eurooppaan. Liikennöitsija kuului Suomi-ystäviin, olihan perheeseen adoptoitu sotalapsi, tuolloin jo teini-ikäinen tyttö ja niinpä perheen suhtautuminen minuun  oli aitoa itsestään selvää.  

Matka jatkui Nyköpingistä etelään ja vain hetken ajan tarvitsi minun kuluttaa kenkieni pohjia, kun jo saksalainen avo-Mercedes pysähtyi kohdalleni omia aikojaan.  Düsseldorfilainen arkkitehti-isä istui etuistuimella poika-arkkitehti ajoi, takana istui sihteeri  ilmeettömänä, huivi päässä ja takki tiukasti ympärille vedettynä.  Kapusin hänen vereensä.  Reppuni heitettiin takakontiin ja sitten mentiin eikä vauhti mitään.  Kolmikko oli palaamassa Tukholmassa käydyistä liikeneuvotteluista, jotka ilmeisesti olivat sujuneet hyvin, koska isännät olivat perin hyväntuulisia. Mutta samanlaista vauhtia en ollut aiemmin kokenut ja se jos mikä oli jotakin hirvittävää.  Johtaja istui  selin menosuuntaan, minua tarkaten ja kun miehet huomasivat minun pelkäävän lisäsi kuski vauhtia ja molemmat nauroivat kuollakseen, sihteeri puolestaan istui kuin tatti, ilmeenkään värähtämättä.  Jälkeenpäin olen ajatellut, että kolarin sattuessa kyseessä olisi ollut akateeminen rysäys, minut poislaskien.

Viisikymmentä-luvulla ei Saksan puolella oleva Fehmarin saari ollut siltayhteydessä  mantereeseen, niinpä Skandinavian liikenne Keski-Euroopaan kulki Tanskan puolelta Gedseristä Saksaan Grossenbrodeen ja niinpä ylitimmekin Vähän-Beltin m/s Deutschland´illa kyseistä reitiä käyttäen. Kuorma-autot ja Junanvaujen rivistöt ajettiin laivan alimmalle kannelle, ylemmät kannet olivat henkilöautoja varten.  Saksalaiset kyyditsijäni veivät minut laivan ravintolaan ja tarjosivat aterian, mutta jostakin syystä vatsa ei ottanut vastaan ja syöminen jäi vähäiseksi. 
Olutta?  Snapsi?  - Ei kiitos!
Tuohon aikaan en käyttänyt juuri  lainkaan väkeviä, mutta isäntäni:  He aloittivat ruuan kanssa viiniä, tai olutta, ja laivan jo saapuessa Grossenbrodeen vielä konjakkia kahvin kera...

Lyypekkiin olin matkalla ja sinne he lupasivat minulle kyydin ja niinpä lähdimme jatkamaan.  Gederistä Travemündeen, ei tuolloin ollut moottoritien pätkääkään, vaan useamman kymmenen kilometrin matkalla olivat  tiet vielä kapeita asfalttnauhoja joita Mersu syöksyi  ohjuksen lailla. En ollut tottunut sellaiseen kyytiin. Pelkäsin vauhtia tien kapeuden ja sitä reunustavien puiden vuoksi enemmän, kuin Tanskan puolella ja isäntiäni huvitti, sihteerin kasvoilla ei edelleenkään ilme värähtänyt. Herrat olivat päättäneet ettei minua ei jätettäisi yöllä itse selviytymään,ea vaan vietäisiin kertakaikkiaan perille  - Klosterstrasselle (Luostarikatu) saakka, tosin kukaan meistä ei tiennyt sen sijaintia.  Kahden maissa  yöllä kolme miestä hoippui humalassa vanhan kaupunginportin Holstentor´in  edessä ja kuljettaja pysähtyi kysymään  heiltä tietä.  Tovi siinä seistiin.  Kummminkin puolin puhuttiin sanoin ja käsin, sitten kuski kiitti ja painoi kaasua. Katutyön puomit lensivät auton edestä hajalle.  Auto hyppäsi voimakkaasti kiveämättömään monttuun.  Kolme humalaista parkaisi takana ja minä säikähdin kuollakseni luullessani että joku jäi automme alle - ja isännät nauroivat...  Seurasi pikahaku pitkin kaupunkia.  Miehiltä olimme saaneet luullakseni melko hyvät viitteet kadun sijainnista, pidin kuitenkin suoranaisena ihmeenä sitä, että seuraavan kerran pysähtyessämme olimme täysin oikeassa osoitteessa.

Olin päässyt perille, mutta vieläkään kyydistsijäni  eivät jättäneet minua, vaan molemmat - isä ja poika seisoivat takanani ja odottivat  kunnes vaihto-oppilaana kotonani olleen Juppyn uninen isä, pyylevähkö kaljupäinen herra opettaja, yliopetusneuvos Fritz Möhler avasi oven.  Opettajan elkeet, hämmästynyt, hieman torjuvasti suhtautuva olemus, siihen saakka ja vielä senkin jälkeen kun saimme selvitettyä kuka olin.
Oli juhannusyö 1953.  Suomessa juhlittiin yötöntä yötä, mutta Saksassa ei valoisuudesta voinut edes puhua.  

Myöhempinä vuosina liikkuessani edustusteni vuoksi autolla, ajomatka Tukholmasta ajoittui aina siten, että ehdin puolen yön maissa Lyypekiin.  Opetusneuvos piti pitkän aikaa tiettyä hajurakoa, mm. hän ei vaimonsa ehdotuksesta suostunut olemaan minulle "Opa", vaikka rouva halusi välittömästi minun kutsuvan häntä "Omaksi", mutta
kolmenkymmenen vuoden aikana välimatka vähitellen katosi.  Hänen loppuaikoinaan olin hänelle kuin oma poika - Andreas, niinpä  kun viimeisen kerran näin hänet, hänen avatessaan oven saapuessani messumatkani varrella - jälleen yöllä - tervehtimään, hän viiksiensä takaa hymyillen totesi: "Oo Adreas, du kommst immer in der Nacht wie ein Gespänst!" (Oo Antero, sinä tulet aina öisin, kuin kummitus!).

Kuukauden päivät oleskelin tuolloin Lyypekissä, kaupungissa missä on yllin kyllin mielenkiintoista menneisyyttä.  Kotimatkani tein kansipaikalla kurjalla  ja ruosteisella, Lyypekistä Tukholmaan liikennövällä Heimdal´illa, Tukholmastahan minulla oli valmiit laivaliput Helsinkiin.  Paljoa paluumatkasta ei ole kertomista.  Meitä, nuoria oli Heimdal´illa kahden päivän ajan laivan telttakatoksessa riippumatot täynnä.  Olot olivat ankeat. Vessat eivät vetäneet, vaan pyttyjden huuhteluvesi tulvi lattioille.  Laivan kiikkeryydestä liikkui hupijuttu, että se oli joskus pyörähtäänyt täysin tyynellä säällä ylösalaisin, ei tosin tehnyt sitä meidän matkamme aikana.
Se oli ensimmäinen matkani ulkomaille - kasvualustastani irrottautuminen.

EPILOGI.

Kirjoitin artikkelin Lyypekistä Savon Sanomiin syksymmällä 1953 (Lyypekki - Hansakaupunkien kuningatar), joka julkaistiin kuvineen kokosivuisena, mutta minkäänlaista kirjoituspalkkiota en tuolloin saanut, vaikka olikin sitä mielessäni  toivonut.

Lisäys:  5.9.2013 

En ole tietoinen onko vastaavaa väitettä esitetty aikaisemmin, mutta   henkilökohtaisesti olen vakuutunut tuonpuolisesen elämän todellisuudesta, josta eräänä todisteena pidän fysiikasta tuttua lakia aineen häviämöttömyydestä, joskin on muistettava kuitenkin ensisijaisesti, että missä tieto loppuu, siinä usko alkaa.  Ehdoton usko hiljaisena ja
omakohtaisena on vahva, kantava voima vastoinkäymisissä ja murheen kohdatessa meitä tai läheisiämme, mutta se ei saa lannistaa elämäntahtoamme eikä elämisemme iloa.

Niinpä!  Tässä yhtydessä tulkoon sanotuksi, että juuri tätä kirjoittaessani toivat poliisit minulle viestin seniorin, vanhemman poikani kuolemasta. Yksin hän oli huoneessan nukkunut ja sieltä hänet oli aamulla löydetty.  Rauhallisesti hän oli nukkunut ja lähtenyt noutajansa matkaan.  Tämä olkoon isän ilmoiotus ikävästään.  Nuku rauhassa Hannu-poikani, me tapaamme jälleen!
  
Kuoleman hetkellä ihmisen olotila muuttuu henki pakenee, ruumis jää- elävästä käytetään sanaa keho, johon elämän antaa henki, joka on, osa Jumalan henkeä.
Kuoleman tullessa elämä pakenee kehon uloimmista osista lähtien edeten nopeasti ja kun aivojen toiminta lakkaa ja sydän pysähtyy on ihminen kuollut.  Jäljelle jää ruumis tehdäänpä sille mitä tahaansa, on se sama massa kuin eläessän, mutta henki puuttuu. Siinä ei ole energiaa.    
Entä henki? Se on energiaa ja niin ikään ainetta.
Fysiikasta löytyy myös esimerkki:  Kun uraani 235 säteilytetään alfa-säteillä, jotka ovat helium-atomin ytimiä - neutroneja, sen massa ikään kuin luhistuu, mutta todellisuudessa se - aineen häviämättömyyden lakia seuraten ei  häviä, vaan muuttuu energiaksi.  Niin tapahtuu  myös kuolemassa.  Itse ajattelen sen atomiräjähdystä vastaavaksi reaktioksi, jossa energia - henki, edellä mainituin seuraamuksin  jättää ruumiin ja palaa (näkymättömänä)valona valonnopeudella takaisin alulähteeseensä, Jumalan valoon, joka on niin kirkasta ettei ihmissilmä pysty sitä aistimaan. (Mestari Eckhart - mustaa valoa.   Hildegard Bingeniläinen - liian kirkas ihmissilmän tajuttavaksi).