KASVATUSONGELMIA...

KASVATUSONGELMIA...

VOI NIITÄ AIKOJA

 Jälkeenpäin ikävistäkin asioista löytyvät niiden  huvittavat puolet.  Aika kultaa muistot olivatpa ne sitten millaisia tahansa ja tämä pitää paikkansa etenkin perhepiirin tapahtumissa.  Monilla vanhemmilla lienee usein liian ruusuinen käsitys jälkikasvustaan, etenkin jos vertailukohteeksi otetaan naapurin kakarat.

Tämä ajatus tuli mieleeni ajetellessani aikaa, kun vaimoni kanssa jouduimme ihmettelmään mihin ketiiön kaapin ylähyllyllä säilytettävästä talousrahapussista hävisi kymppi toisensa jölkeen.  Tietenkin epäilykset suuntautuivat heti tietylle taholle, mutta kun pojat puhuttelussa vannoivat ja vakuuttivat syyttömyyttään, tulimme siihen tulokseen, että olimme erehtyneet, pitihän toki 7 - 10 vuotiaiden sanaan voida luottaa, olilvathan he sentään mallikelpoisia yksilöitä, omia lapsia, joilla olli kirkkaiassa silmissään rehellinen katse.  Kuitenkin totuus valkeni luottotappioiksi, tosin vasta puolentoistakymmentä vuotta myöhemmin, kun herrat itse katsoivat aiheelliseksi ottaa tapahtuman puheeksi ja hyvänä vitsinähän sitä sitten yhdessä naurettiin.  Tänä päivänä kun kukaan ei miellä kympille sitä arvoa mikää sillä vielä tuolloin oli, vaikka  kysmyksessä olivatkin silloin vielä vain markat.  Joka tapauksessa rikos paljastui - nimenomaan rikos, koska mukana oli ollut vieraidenkin mukuloita, päätekijöinä tosin omat lapset, jotka naapurien pahakuristen kakaroiden yllytyksestä olivat langenneet pihistämään talouspussista rahaa nuorisoliigan yleihyödyllisiin tarpeisiin.  Jengin puitteissa oli sitten ostettu kaupasta paitsi tupakkaa (mitä emme ikimaailmassa olisi voineeet uskoa), myös kilotolkulla makeisia, mitkä sitten oli käytetty ja nautittu läheisessä metsikössä yleisen yhteishyvän nimissä lapsijengin yhteisön veljellisessä piirissä.

Kului vuosia ja niiden vieriessä pojat kasvoivat ja tekoset muuttivat muotoaan ja laatuaan.
Olimme ostaneet uuden auton, joka luonnollisesti oli uutuutena meille kaikille silmäterä.  Molemmilla pojilla oli ajokortit ja molemmat olivat perin näpeitä käyttämään sitä.  Olimme sopineet, että autoa sai käyttää sopimuksen mukaan, mutta sitä oli käsiteltävä hyvin. Myös ylenmääräistä ajamista oli sovittu vältettäväksi, mutta vaikka pojat eivät puheidensa mukaan olleet lauantai-iltana käyneet kuin parinkymmenen kilometrin päässä olevalla tanssilavalla, oli siitä huolimatta melkein jokaisen sunnuntain vastaisen yön ajoihin huvennut viitisenkymmentä litraa bensaa, mitä matkamittarin lukemakaan ei selittänyt.  Mietimme miehissä arvoitusta, mutta se jäi ja pysyi arvoituksena siihen asti, kunnes jostakin kantautui huhu, että pojat olisi nähty joskus valjun kuulaana kesäyönä Kuopion torilla kahvilla, ja olihan sitä matkamittariakin jälkeenpäin tunnustettuna rukattukin.  Sattuipa kulkuneuvon kanssa muutakin.
Muuan ystävällinen naapuri oli eräänä talvi-sunnuntaina jotunut vetämän sen traktorillaan, yhden ajoneuvon levyisen, liukkaaksi tiljaantuneen niittytiensä varresta - parinkymmenen matrin päästä - umpihangesta - takaisin tielle.  Sinne seniori oli sen  rohkeasti ohjastanut välttääkseen nokkakolarin kyseisen naapurin henälastissa olleen traktorin kanssa.  Onneksi metrisessä hangessa ei ollut kiviä eikä kantoja-  Ei piikkilankoja eikä puita ja niin ollen oli selvitty  ihan ilman lommoja tai muita vahinkoja.  Niin ikään vuosia jälkeen päin sain kuulla juniorin kovin tehokkaasti kumittaneen telelaitoksen piha-aukiota vedättäessään sen asfaltilla kyseisellä raudalla ympyrää renkaat savuten.

Nämä olivat kuulopuheita, mutta jossakin vaiheessa jouduimme sitten kaikki todenteolla paneutumaan tutkimuksiin, kun verrattain uuden auton etupäästä alkoi kuulua omituista natinaa, minkä huollossa todettiin johtuvan katkenneesta etujousesta.  Seuranneessa todistamattomassa tunnustuksessa kävi ilmi, että juniori oli ohjastanut kiesin keväisen tulvaveden kylätien poikki jyrsimään montun yli sadankolmenkymmenen kilometrin tuntivauhtia.
Tuijotimme toisiamme.
Odotin selitystä, mutta syytetty piti asiaa sovittuna, olihan hän käyttämässään puolustuspuheenvuorossa lieventävänä asianhaarana painottanut - melkein vapaaehtoisen tunnustuksensa lisäksi sitä, että oli seuranneen, pariakymmentä metriä lähennelleen, ilmalennon jälkeen kuitenkin - loppujen lopuksi - onnistunut pitämään auton tiellä.

Hankimme sittemmin  pojille oman auton, Isutzun, käytetyn, mutta jonka jo ennestään tiesin hyväksi merkiksi. Kun siinä luonnollisesti ennen pitkää alettiin tarvita varaosiakin, ostimme lähiseudulta parilla sataa toisen samanlaisen, jossa oli harvinaisen hyväkuntoinen moottori. Pojilla riitti asentamista ja aina päästiin liikenteeseen.  Eräänä sunnuntai aamuna, kun pojat olivat kotiutuneet kokeilin Isuzua ja ihmettelin miksi vaihdettaessa vaidetanko nytkähti voimakkaasti,  Tutkittaessa syy löytyi.  Mootori oli vain kahdella pultilla kiinni, loput kytkinkopan korvakkeet oli vedetty löystyneillä rautalangan pätkillä kiinni.
Edellisenä iltana oli saatu sakot.  Tanssilavalta lähdettäessä olivat poliisit pysäyttäneet auton ja katsastaneet sen.  Papertit olivat kunnossa, mutta autossa oli pientä huomautteavaa:   Lasinpyyhkijät pantiin ensimmäiseksi päälle, sitten valot, joista kaikki eivät pelanneet.  Löytyi muutakin moitittavaa.  Jarrut, ikkunanpesija, rekisterivalo.  Siinä välillä pelkääjän paikalla istunut juniori kiersi ikkunan auki ja kysyi poliisilta, josko pyyhkimet saisi jo pysäyttää..?
 En muista mitä kaikkea huomautettavaa poliisit autosta löysivät, mutta kuitenkin niin paljon, että eivät saaneet kaikkea mahtumaan kirjauslomakkeelleen, niinpä lopussa lukikin vaan, että: ym. ym.ym....  
Jälkeenpäin olen ihmetellyt, mikseivät ottaneet kilpiä pois, vaan jos olisivat kokeilleet ajaa olisivat kyllä sen tehneet.  Sakkojen lisäksi pari, kolme ylimääräistä matkustajaa joutui jalkamiehiksi.

Toki omista lapsista olisi enemmänkin kerrottavaa, mutta otetaan yksi valaiseva esimerkki vieraiden kakaroista.

Ollessani koulujen jälkeen ensimmäisessä työpaikassani  erään suurehkon firman konttorissa joskus viitisenkymmentä vuotta sitten kertoi osastopäällikkömme mieleenpainuvan jutun kotipaikkakuntansa lääkäristä  jolla oli ongelmia paitsi itsensä myös paikkakunnalla yleisesti termiitteinä tunnettujen poikiensa kanssa.  Siihen aikaan kunnanlääkäreiden vastaanotto sijaitsi tavallisesti virka-asunnon yhteydessä, niin hänenkin.
Kerran sitten muuan mummo oli valittanut lääkärille poikien pissanneen yläkerran ikkunalaudalla seisten hänen päälleen kun hän saapui vastaanotolle, johon lääkäri poikiaan koskeviin valituksiin turtuneena oli vain kuivan kysyvästi tiuskaissut miksei mummo ollut kiertänyt kauempaa..?

Toisella kertaa muuan potilas oli joutunut todistajaksi, kun kesken tutkimuksen yksityisasunnon puolelta oli kuulunut hirvittävä rysäys ja sen jälkeen hetki helinää, jolloin lääkäri, kuin ammuttuna oli pompannut pystyyn.
- No nyt ne onnistui!  Nyt ne perkeleet onnistuvat sen tekemään!
- Mitäkö?
Ovella lääkkäri oli kääntynyt.
- No kaatamaan astiakaapin!  Ainakin sata kertaa ne ovat sitä yrittäneet ja nyt ne pirut sitten onnistui..
Seinän takana seuranneesta varbaalista sanailusta ei vastaanottohuoneessa olija saanut selvää ja kun se sitten oli vaiennut ja lääkäri palannut, oli tutkimus jatkunut ikään kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.  Yksityispuolellakin oli ollut hiljaista, sitten oli alkanut kuulua vain vaiemeata kilinää.  Kai siellä joku oli alkanut siivoilla sirpaleita lattialta?