VEIKKO KAMILA - ASIAA VELJESTÄNI TAPANISTA YM.
Maailma muuttuu uusien sukupolvien maailmaksi. Se täyttyy uusista ihmisistä, niin kuin pitääkin. Me vanhat näyttelijät jätämme tilaa uusille ja poistumme vaivojammme kantaen, kyllästyneinä takavasemmalle uusien tulokkaiden julkistaessa äänekkästi debyyttinsä protestoidessaan - niin kuin Shakkespeare sanoo - "syntymistään tämän maailman suurelle narrinäyttämölle" But the show must go on - elämä jatkuu.
Kolmisenkymmentä vuotta sitten lähtiessämme Jurvasta jäi paikkakunnalle monta hyvää ystävää, joita on silloin tällöin tullut käytyä tervehtimässä. Nyt kevään korvissa saimme kuulla ikäväksemme viestin Veikko Kamilan kuolemasta, mikä sinänsä yllätti, vaikka olikin jo jonkin aikaa ollut odotettavissa.
Veikko oli niitä lapsia, jotka jo syntyessään olivat sotaorpoja.
Hänen isänsä Veikko Jaakoppi Kamila oli kotoisin Laihialta, missä juhannuksen alla 1944 järjesteltiin häitä. Kutsukirjeet oli postitettu ja kaikki alkoi olla valmista. Sulhasta odotettiin vihkilomalle, mutta hän ei saapunutkaan, tuli vaan viesti hänen taistelun aikana katoamisestaan. Maamme kohtalon ratkaisevat taistelut olivat alkaneet Kannaksella 9. kesäkuuta 1944, kolme päivää myöhemmin kuin liittoutuneet olivat aloittaneet maihinnousun Normandiassa. Venäläisten aloittaessa lopullisen hökkäyksen olivat he sijoittaneet tykkejä koko eteläisen rajan pituudelta 50 metrin välein, joiden taukoamatomalla tulella he valmistelivat hykkäystä kolmen päivän ajan. Karjalan kannaksella taistelut riehuivat valtoiminaan, ja nimet Ihantala, Tali. Siiranmäki tulivat suomalaisiille tutuiksi. Jälkiarvioissa asiantuntijoiden mukaan niissä ei olisi yhdenkään miehen pitänyt selviytyä hengissä, mutta vaikka moni sentään selvityi, Veikon isä - Veikko Jaakoppi ei selvinnyt. Siiranmäessä hän katosi, kaiken todennäköisyyden mukaan jäi kentälle kaatuneena. Veikko etsi kaikki mahdolliset isäänsä koskevat tiedot, teetti tutkimuksia ja tästä kirjoituksesta olisi pitänyt tulla yksityiskohtaisempi, kuitenkaan hän ei ehtinyt saada lupaamiaan lisätietoja hankittua. Niin siis kävi, että vanhempi Veikko Kamila katosi kesällä 1944 ja ilmestyi uudestaan nuorempana Veikkona kevättalvella 1945 ja vartuttuaan niin aidosti yhdennäköisenä, ettei hän paikkakuntalaisten piirissä juuri esittelyä tarvinnut. Oma lukunsa on tietenkin pitämätä jääneet häät ja morsiamen - Veikon äidin - sekä sukulaisten ja tuttavien kokemus, häiden yllättävästä vaihtumisesta surujuhlaksi 
KUVISSA: Veikko vaimonsa Kertun kanssa, Alekkain: poika ja isä Veikko. Alhaalla Veikon sodassa kaatunut isä morsiamensa Veikon äidin kanssa.
PS.
Veikon poismenon johdosta osanottomme Kertulle, Milalle, Jannelle, ja Jonnalle
Aino ja Antero
Sota kosketti koko kansaa kaikilla elämän aloilla. Miehet lähetettiin rintamalle eikä monikaan olisi voinut arvata siitä tulevan liki neljän vuoden pituinen sitoumus kestää kaikissa - epäinhimillisissäkin - olosuhteissa. Vilua, nälkää kipua ja kuolemaa. Moni nuori lähti vapaaehtoisenakin tuskin enemmin ajateltuaan. Sodan lopulla tosin jouduttiin kutsumaan yhä nuorempia ikäluokkia palvelukseen ja paljon oppikoulupoikia lähti rintamalle - poikia, jotka Veikko Lavin evokkolaulun sanoin "lapsenkasvoisina vänrikkeinä" johtivat joukkoaan tietämättä itse elävänsä ehkä viimeisiä hetkiään. Omasta koulustani Jyväskylän Lyseosta oli myös paljon oppilaita, joista kaatuneidenkin määrä oli huomattavan suuri. Vaikeina vuosiana joutui kansa antamaan kaiken mahdollisen panoksensa yhteisen edun eteen ja niinpä vastineksi vuonna 1943, kun rintamalla oli niin paljon nuoria, ettei ylioppilaskirjoituksia kasottu olevan mahdollista järjestää, kaikki kyseisen vuoden kokelaat julistettiin valtioneuvoson päätöksellä ylioppilaiksi. Iltalehden kuvat liittyvät juuri juttuun kyseisen vuoden ylioppilaista.
On jo toista vuotta kun vanhempi veljeni Tapani poistui keskuudesamme. Meillä veljeksillä oli aina hyvät välit. Vaikka ikäeroa oli neljättä vuotta tulimme keskenämme hyvin toimeen. Tapani oli ahkera ja eteenpäin pyrkivä. Hän suoritti ylippilastutkinnon Suolahden yhteiskoulusssa ja opiskeli useita vuosia Helsingin yliopistossa saksaa ja ruotsia, kunnes henkinen sairaus mursi hänet. Skitsofrenia tyrmäsi hänen kaikki suunnitelmansa ja toivensa. Ikää myöten sairaus parantui, mutta elämän juoksu ei pystynyt palutumaan enää ennalleen. Viimeiset vuotensa hän vietti Porissa sijaitsevassa hoitokoti Omenapuuussa. Koskaan hän ei valittanut kohtaloaan vaan tyytyi kaikkeen, myös hoitokotiaan hän piti erittäin hyvänä. Kielitaitojaan hän piti yllä lueskelemalla ulkomaisia lehtiä ja kirjojja, elämän myönteisyyttään kirjoittamalla runoja sekä tekemällä erittäin taidokkaita öljyvärimaalauksia, Taidemaalarina hän oli alunperin itseoppinut, mutta sen lisäksi osallistunut useille Porin kansalaisopiston maalauskursseille. Hyvän veljeni muistolle haluan - alussa esittämäni Shakkespeare-sitaatin lisäksi omistaa kyseisen maineekkaan näytelijä-kirjailijan hautakivessä olevan lauseen toisinnon
"We have the such stuff as the dreams are made of" - meiss sama kude on, mi unelmissa on.
