Otteita omasta elämästäni
Kuvia kuulovammaisen maailmasta
Tarkastellessani tätä kirjoitustani jouduin pohtimaan uudelleen julkaisisinko sitä vai en. Itse sinänsä siitä tuli eräänlainen kuivahko selostus, mahdollisesti pitkästyttäväkin, mutta kun lukeminenkin on vapaaehtoista ajattelin sen puolustavan paikkaansa. Tänä päivänä kuulovamma otetataan huomioon, mm. kouluissa annetaan tukiopetusta ja työhönotossa uskoakseni pyritään tasapuolisuuteen ja vaikka tänä päivänä tilanne onkin kokonaan toinen kuin minun lapsuudessani ja nuoruudessani, lienee paikallaan kertoa siitäkin ajasta kun asiaa ei ymmärretty. Ajasta kun kuulovammaisille saatettiin hymyillä ja pitää jollakin tavalla jälkeen jääneinä. Niinpä sieltä tuleekin moni asia kipeänä mieleen, kovin monesta asiasta kun kuulovammainen saa selviytyä ennen kuin hänet tunnustetaan, tai aikaisemmin tunnustettiin "osapuilleen" vertailukelpoiseksi kilpailuyhteiskunnan jäseneksi.
mitä omasta mielestäni tuntuu vaikealta uskoa. Elämänaikani on kulunut kuin huomaamatta. Lapsuus- ja nuoruusvuodet tuntuivat aikanaan mielestäni pitemmiltä, tällä hetkellä myös etäi-semmiltä, mutta ajan kierto sen sijan - keski-iässä nopeutuduttuaan tuntuu loppua kohden vain jatkuvasti kiihtytyvän niin että neljänkym-menen vuoden takaiset tapahtumat tuntuvat olevan vain muutaman vuoden takana.
Kun monenlaiset sairaudet ja vaivat ovat kaiken lisäksi löytäneet kehon tyssijakseen on ollut pakko alkaa kuuntelemaan niitä ja arvailemaan ajan pituutta. Jokapuolella oma sukupoveni kokee katoa. Ikäluokkani 1934 syntyneet ovat poistumassa. En moiti kulunutta aikaa sillä kaikesta huolimatta se on ollut elämisen arvoinen, joskus vaan tulee mieleen miten onnellisessa asemassa ovatkaan olleet ne, jotka ovat saaneet elää koko elämänsä, alusta lähtien vammautumattomina.
Olen syntynyt joulukuussa 1934. Samana vuonna kun Adolf Hitler nousi valtaan Saksassa ja maailma tuskaili vielä suuren talouskriisin jälkimainingeissa. Ollessani vauva, tätini - äitini Olga-sisar - varpajissani käydessään huomasi nenäni tyvessä, poikittain silmien kohdalla, ohuen sinisen verisuonen ja ilahdutti äitiäni toteamalla, että "sellaiset vauvat eivät yleensä elä pitkään". Ja siltähän se alku vähän vaikuttikin. Amerikkassa asuva Jussi-eno sen sijaan muisti lähettämällä onnittelukirjeessä sata dollaria vaivanpalkkaa. Ollessani nelivuotias sairastuin tuhkarokkoon, joka muuntui ensin angiinaksi ja sitten krooniseksi keskikorvantulehdukseksi.
Oli huhtikuu.
Vanhempi veljeni Tapani oli opetellut ajamaan polkupyörällä. Pieniä lasten pyöriä ei ollut - ainakaan meillä - ja siksi oli yritettävä oppia ajamaan isolla miestenpyörällä, niin kutsutulla "rungonvälistä" tyylillä. Nykyään se tuskin on tarpeellista ja on vähän vaikea selittää mitä se tarkoittaa, mutta jotenkin niin, että polkupyörä tasapainotetaan kulkemaan vinossa ja ajaja polkee sitten suorassa seisoen rungon välissä. Kinusin kyytiin ja kun riskaamisella on ihmeellinen voima veljeni suostui. Nousin tavaratelineelle ja jo lähtö oli huteraa, lienemmekö päässet montakaan metriä, kun jo huomasimme istuvamme kaulaamme myöten jääkylmää vettä täynnä olevassa maantien ojassa iso polkupyörä sylissämme.
Sitä ainakin pidettiin syynä, että veljeni sairastui tulirokkoon ja joutui, ensin kunnalliseen kulkutautisairaalaan, mistä hänet siirrettiin Jväskylän kaupungin sairaalaan. Kotonamme suoritti terveyssisar täydellisen desifioinnin ja sen yön nukuimme isän ja äidin kanssa savusaunan lauteilla. Iltayöstä kävimme, minä isän hartoilla istuen katsomassa ikkunoista miten rikkipolttimet kiiluivat huoneiden lattioilla ja se saunassa nukuttu yö oli unohtumaton elämys. Sitten sairastuin minä. Tuhkarokkoa pidetään yleensä melko vaarattomana, mutta se kävikin rajusti päälleni muuttuen angiinaksi ja vihdoin yleiseksi verenmyrkytykseksi. Naapurin isänän "Nassikalla" - kantti-kertaa-kantti - Nash-merkkisellä autolla taittui matka Jyäskylään eräänä huhtikuisena iltana 1939. Muistan matkan, tai osan siitä. Heräsin kun pysähdyimme äidin pahoinvointikohtauksen vuoksi ja kuulasta iltataivasta vasten piirtyi silmiini jyhkeä musta varjo, jonka jälkikäteen olen tajunnut olleen Laukaan paloaseman tornin. Jouduin välittömästi leikkaussaliin ja senkin minä muistan. Makasin selälläni kun minut työnnettiin käytävästä kirkkaasti valaistuun leikkaussaliin, Yläpuolellani paloi loistava valo. Päänalustaa laskettiin alemmaksi ja pääni kallistui sen mukana. Kun kasvoilleni painettiin nukutusnaamari muuttui maailmani oranssinpunaiseksi. Kuljin oranssinpunaista metsätietä oranssinpunaisessa maisemassa. Tunsin eetterin voimakkaan, pistävan hajun ja kuulin tiukujen heleän soiton kun pieni tyttö juoksi minua vastaan... Siihen muistikuvani sammui - pitkäksi aikaa.
En tiedä miten kauan seuraavaan etappiin oli, joka tapauksessa leikkaus oli epäonnistunut. Nielussani olleet angiinapaiseet olivat puhjennet uudelleen ja eräänä iltana ilmoitettin kotiin etten eläisi enää seuraavan yön yli. Samana iltana oli tilapäisesti vapaalla ollut sairaalan ylilääkäri Yrjö Becker sattumalta tullut käymään sairaalassa ja kuultuaan tapauksestani päätelyt ettei olisi mitään menetettävää, jos yritettäisiin uutta leikkausta ja sen seurauksena viikkokausia kovaa kuumetta podettuani tauti vihdoin hellitti.
Tuon ajan muistan hyvin. Se oli sekoitus tarua ja totta. Seurustelin mesän eläimien ja satuolentojen kanssa. Eräänä yönä vuoteeni vierellä kävi hohtavan valkoinen enkeli, kaunis serafi ja kaikista muista poiketen olen jälkeenpäin kokenut hänen käyntinsä todellisena.
Niipä jäin henkiin.
Monesti olen pitkän elämäni aikana ajatellut oliko se sittenkään paras ratkaisu. Jos tuolloin olisin muuttanut hiippakuntaa kuinka paljolta olisin säästynytkään. Kaikki vastoinkäymiset ja murheet olisivat jääneet kokematta. Lähtö olisi tapahtunut hiljaa ja ilman pelkoa olisin nukkunut siihen tuntemetomaan mistä oli hiljattain tullutkin. Omaisille se olisi tietysti aiheuttanut surua ja hetken ankeutta, mutta kaikilta muuilta myöhemmin aiheuttamiltani harmeilta se olisi heidät säästänyt. Mutta kun jääin henkiin halusin myös elää ja sitä tahtoa on kyllä riittänyt enemmän kuin tarpeeksi, sen hinta vaan on ollut minulle kovempi kuin monelle muulle. Vaikka selvisin varsinaisesta taudista oli se jättänyt minulle muistoksi kroonisen keskikorvan tulehduksen, joka oli vienyt suurimman osan molempien korvieni kuulosta.
Tässä yhteydessä mainittakoon, että olen elänyt ihan hyvän ja vaiherikkaan elämän, se vaan on vaatinut oikeaa asennoitumista. Tarkoitukseni ei ole kerjätä sääliä, vaan oikoa väärinkäsityksiä eikä yksin omaan omalta kohdaltani vaan muitakin huonokuuloisisa kohtalovereitani ajatellen. Sikäli tämä tarinani on erikoinen, ajankohtahan on nykyään kokonaan toinen. Yhteiskunta on huomioinut meidät ja paitsi että mm. kouluissa on erikoisopetus ja virallisissa tilaisuuksissa tulkkauspalvelut, me saamme nykyään erikoispalveluna myös kuulolaitteet ja tarpeelliset vahvistimet. Minun elämäni aikana etuudet ovat tulleet vasta nyt, vanhoina päivinänäni, joten omatoimisuus eteenpäin pääsemiseksi on ollut välttämätöntä.
Kyläkoulussa kaikkien tuntema ja kaikki tunteva opettaja osasi ottaa kohdallani asian huomioon eikä ongelmia synynyt. Koulukiusaamistakaan ei esiintynyt, eikä sitä ole esiintynyt kohdallani myöhemminkään,missään koulussa, ja toveripiirissäkin muistan kiusaajat muutamaana harvana yksilönä, sen sijan yhteisössä, jopa omien sukulaistenikin piirissä sain piankin vähätellyn leiman. Tunsin olevani raakki, mutta en halunnut pysyä rakkina. Opettajamme osasi ottaa kuulovammani huomioon eikä hankaluuksia eteeni tullutkaan, vaikeudet alkoivat vasta oppikoulussa. Muistinvaraiset lukuaineet taisin ihan kohtalaisesti, sen sijan - vaikka omasta toivomuksestani paikkani oli jatkuvasti eturivissä mukanapysymisessä vaikeuksia, koska mm. kotitehtäviä tarkastettaessa en kuullut takana annettuja vastauksia, niinpä virheiden korjauksessa jäi jatkuvasti suurenevia aukkoja. Kipeimmin minua satutti kun Rautalammin 3-vuotisessa keskikoulussa ollessani sain toisilta oppilaita tietää opettajien pitävän huonoa kuuloani huonon menestykseni keppihevosena. Kaiken kaikkiaan pääsin kolmessa vuodessa kaksi luokkaa, joista vielä viimenä sain kolmet ehdot, tosin suoritin ne, vaikka kyllästyneenä jätinkin koulumi sillä kertaa siihen.
Nuorisoaika ja seurustelu olivat asia erikseen. Kehittyessäni ja iän lisääntyessä koin myös ihastumisen, eikä ainoastaan kerran vaan kerta toisensa jälkeen. Ne loivat piinallisen tilanteen. Tuntien vajavuuteni en useinkaan tohtinut lähestyä ihastukseni kohdetta koska huonokuloinen sai helposti idiootin leiman, niinpä kontaktien luominen oli vaikeaa. Oman vajavuuden paljastuminen ihastukseen kohteelle pelotti ja nosti eteen vaikeasti ylitettävän aidan koska tuo vajavuus tuli esiin jo ensimmmäisessä "mitä"-sanassa. Jos vaikka suhde muuten olisi alkuun päässytkin oli taustalla koko ajan pelko yleisen mielipiteen vaikutuksesta sen kestävyyteen, niinpä sydänhaavat oli helpompi nuolla itse kuin kärsiä ne kovimman kautta. Myöhemmässä vaiheessa kuulokoje paransi tilannetta, mutta sen käyttäminen puolestaan oli samalla tavalla omiaan luomaan lisää komplekseja.
Koulunkäyntiini keskeytys kesti viisi vuotta. Tein maatalous- ja metsätöitä ja sain hankittua kovan ruumiillisen kunnon, mutta kun 1950-luvulla, sodan jälkeen ilmestyivät kuulokojeet markkinoille. ja äitini avustaessa - niiden korkean hinnan vuoksi - sain hankituksi sellaisen.
Se oli savukepakkauksen kokonen, painava hopeanhohtoinen laatikko, josta lähti korvassa olevaan istukkaan kiinniitetty johto. Epäkäyännöllinen ja painava kapine. Rahisi taskussa, mutta kädessä, tai pöydällä se avasi äänien maailman. Nyt palasi kesken jäänyt koulu mieleeni ja niinpä pyrinkin Suolahden yhteiskouluun suorittamaan keskikoulun viimeistä luokkaa. Se olisi Rautalammilla ollut kolmas, nyt nyt se oli Suolahdessa viides. Lisäksi aiemmin pitkä saksankieli oli Suolahdessa englanti. Väliin jäänyt oppimäärä piti minun tenttiä, mutta mm. englannin asemesta sain oikeuden tenttiä pitkän saksan. Suoriuduin kohtalaisesti, mutta suureksi venähtänyt ikäero muihin luokkalaisiin oli tekijä miksi vaihdoin Jyväskylän kauppaopistoon ja valmistuin merkonomiksi.
Verrattain kohtuullisista arvosanoistani huolimatta tuotti työpaikan saaminen vaikeuksia ja jouduin olemaan jälleen vuoden verran kotona ruumillisissa töissä, sitten pääsin vihdoin Rauma-Repolan Suolahdessa olevan vaneritehtaan konttoriin vienti- ja laivausosastolle. Siellä minä istuin viisi vuotta. Olin mennyt naimisiin ja siksi oli ollut onnellista saada työpaikka, jonka kohtalaista kielitaitoani lukuunottamatta olin saanut lähinnä mahdollisimman pienen palkkatoivomukseni esittäminen. Viisi vuotta istuin konttorin nurkassa. Osastopäällikkö oli joviaalinen ja kiva ja uskon hänen vaikuttaneen paljon saamiini etuihin, mm. asuntoon, joka oli suorastaan hieno - suuren huvilarakennuksen koko yläkerta. Myös palkkani kohentui ajan myötä, mutta janosin eteenpäin ja siihen ei kyseisenä aikana tullut minkäänlaista valomerkkiä. Kolme miestähän meitä siinä huoneessa istui. Osastopäällikön ja minun välissä metsänhoitaja ja kun hän parin vuoden kuluttua lähti tuli tilalle ekonomi, ja hänen jälkeensä paikan sai jälleen metsänhoitaja. Käsitin mahdollisuuteni ylenemiseen heikonlaisiksi. Siiihen aikaan tehtiin töitä myös lauantaisin puoleen päivään saakka ja ainakin minun palkkani oli suoraan johtajasta riippuvainen ja raakin osa tuli jälleen esiin, kun hän kerran - armollisesti palkkani korottamisesta ilmoittaessan esitti sen edellytykseksi minun hankkivan uuden, tehokkaan kuulokojeen, minkä tosin olin juuritehnytkin. Käsitin vaatimuksen alentavaksi arvosteluksi koska kuuloni ei minulle - tuolloisillakaan apuvälineillä - kyseisessä työssäni tuottanut vaikeuksia eikä lisäksi muulla osastomme henkilökunnalla ollut sen suhteen mitään huomautettavaa.
Luonnollisesti yritin etsiä uutta työmaata, mutta jokaisessa kohteessa huomasin kuulokojeen käyttämisen aiheuttavan välittömän diskauksen, niinpä ei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin valita mahdollisimman vaikea tie - yrittää omin voimin - vaihtelevalla menestyksellä.
Asiakkaat ja liikekumppanit ottivat kyllä vakavasti, mutta mm. kerran Joutsassa sattunutta liikenneoneetttomuutta paikallisilla käräjillä puitaessa loppui kuulokojeestai paristo ja kun kyselemiseni alkoi aikeuttaa naurahduksia ja hymyilyä lopetin puolustautumisen. Tapaus sattui Kangasniemeltä Joutsaan tulevalla tiellä. Se oli juuri valmistunut, mutta sen ylittävä vanha tie oli vielä käytössä. Vasten aurinkoa en huomannut etuajo-oikeutetun tien varoitusmerkkiä ja niin vasemalta puoleltani - iäkäs, jarrujalka kipsissä oleva - joutsalainen kauppias ajoi vasempaan takalokasuojaani. Viikkoa myöhemmin etuajo-oikeus vaihdettiin toisin päin. Paikallinen poliisi - muistaakseni hänen nimensä oli Svan - piti puoliani, mutta minut todettiin syylliseksi.
Opiskelu, seurustelu, työnsaanti ja arvostus muodostavat kuulovammaisen elämässä korkean kynnyksen.
Luin lehdestä, että ruotsalaiset lääkärit olivat Lundin yliopistollisessa sairaalassa kehittäneet menetelmän tehdä korjausleikkauksia oman tapaukseni laatuisiin, toivottomiin tapauksiin ja niinpä 1979 Kuopion Yliopistollisen sairaalan korva- ja nenäosaston ylilääkääri professorit Juhani Kärjä ja Juhani Nuutinen aloittivat kuulonkorjausleikkaukset. Vasta kolmannella leikkauksella, kolme vuotta myöhemmin palautui kuulo siihen asti täydellisesti kuurona olleeseen vasempaan korvaani ja parempikuuloisen oikean korvani leikkaukset voitiin aloittaa. Professori Kärjästä oli tullut Kuopion yliopiston kansleri, joten prof. Nuutinen jatkoi nyt alusta pitäen. Korva ei alkanut toimia vielä toisellakaan yrittämällä, ja kun leikkausten väli oli vuodesta kahteen oli kolmas leikkaus määrätty vuodelle 1990.muttaa kun talouskriisi oli iskenyt pälle oli Keski-Suomen keskussairaalan korvaasaston ylilääkäri Yrjö Qvarnström kieltänyt leikkaukset ja parempikuuloinen oikea korvani jäi kuuroksi. Kolmisenkymmentä vuotta kuuloni pysyi kuitenkin hyvänä, kunnes kolme, tai neljä vuotta sitten se katosi - palutui tosin vähän ajan kulutua viikoksi - ja hävisi sen jälkeen sitten niin täydellisesti etten enää tule toimeen ilman kuulolaitteita. Syitä kuuloni katoamiseen ei tutkita enää eikä mitään toimenpiteitä suostuta tekemään - nähtävästi ikäni vuoksi, vaan apuvälineet ovat ainoa keinoni tulla toimeen - ikärasismi siis toimii.
En kuitenkaan moiti suomalaista terveydenhuoltoa, päinvastoin - se on tänäpäivänä mielestäni huippuluokkaa, jollaista tuskin monessa muussa maassa voi löytää. Kaiken kaikkiaan, vaikka en voi omakohtaisella nuhteettomuudellani kehua eikä siihen ole mitään perusteitekaan, on Jumalani antanut minulle monivivahteisen ja mielenkiintoisen elämän josta ei sairauksista ja kivuista huolimatta vieläkään haluasi luopua, silti sekin hetki lähestyy vääjäämättä - toisaalta sehän merkitsee sitä, että korviini avautuu jälleen - niistä aikanaan kadonnut - äänien maailma.
Erilaisia kuulokojetyyppejä
KUULOKOJE on heikkokuuloisen mainio apuväline.
