PEDOFIILIT- prof. TAPIO PUOLIMATKA

Kannanotto: prof. Tapio Puolimatkan kirjoitus 2.8.2018

Kun musta valkaistaan ei pimeyttä enää ole.

Tapahtui eräänä päivänä, että Belsebub päätti ryhtyä noudattamaan totuutta ja oikeutta, mutta kun se ei oikein ottanut onnistuakseen hän pääti muuttaa sanojen merkitystä.  Ensimmäiseksi hän nimitti mustan valkoiseksi...

syntyi nykyliberalismi

Prof. Tapio Puolimatkan kirjoitus: "Kampanja pedofilian laillistamiseksi" on poikinut terveen keskustelun  yhteiskuntamme moraalin nykytilasta ja sen hiljalleen liukumisesta sukupuolikäsitteiden hämärille lievealueille.  Se lienee lähtenyt sukupuolineutraalin avioliittokäsitteen pohjalta ja menneillään on paraikaa lesbojen ja homojen adoptio-oikeuskysymys.

Puolimatkan kirjoitus on mielestäni asiallinen, kysymyksessähän ei ole tunneseikka, vaan kysymys normaalista geneettisestä taipumuksesta poikkeavasta käsitteestä ja sen tulevaisudessa mahdollisesti aiheuttavista seuraamuksista.  Kun mm. Jyväskylän yliopisto on nyt sen johdosta lähdössä noitavainoon kansalaisoikeuksiimme kuuluvaa sanan - ja mielipteenvapausoikeutta vastaan katson velvollisuudekseni esittää muutamia tosiasioita, realistiset tosiasiathan on toki tunnustettava vähemmistöä liehakoivien nykyliberalistisien säädöksienkin ollessa kysymyksessö.  

Saksankielessä on kolme sukua: maskuliinit, feminiinit ja neutrit ja jotta kieli olisi hyvää on adjektiivien taivuttava kyseisten sukujen mukaan, tosin minkä tahaansa suvun mukaan sanoja  taivuttelemalla jää kieli kylläkin ymmärretäväksi, mutta tulos on käytännössä siansaksaa eikä sitä liberaaleilla säädöksillä voi luonnolliseksi muuttaa.

Olen kirjoittanut  Keskisuomalaisessa omakohtaisesta kokemuksestani jo parisenkymmentä vuotta sitten.  Olin 8-9-vuotias kun eräs sedistäni alkoi ylimmäksi ystäväkseni.  Kotoani ei ollut pitkä matka hänen luokseen ja niinpä hän alkoi kutsua minua kanssaan saunomaan ja tokihan menin kun hän oli tehnyt evääksi maittavia voileipia joita hän tarjoili makean mehun kera, vastapalvelukseksi hän sitten pesi minut perusteellisesi, etenkin alapään joskaan en kiinnittänyt tuolloin asiaan sen kummempaa huomiota.  Ajan myötä hän kävi rohkeammaksi, esitteli omia kalleuksiaan ja halusi minun - vastenmielisyydestäni huolimatta koskettelevan niitä - "näin meidän miesten kesken".  Kesällä hän järjesti luontoretkiä joiden ohjelmaan kuului mm. untia jossakin metsälammikossa,  ruumiillisesti hän ei kylläkään minuun kajonnut.  Parin vuoden kuluttua aloin kummastella asiaa ja myönnän, että jos vaikka olin aluksi taipuvainen asian hyväksymäänkin ja vaikka kukaan ei minulle asiasta maininnutkaan vastenmielisyys voitti ja kanssakäymisemme loppui.  Kun homoseksuaalien kriminalisonti pari-kolmekymmentä vuotta myöhemmin päättyi ja hän jäi tilapäisesti yksin isoon, jakamattomaan taloon asumaan ilmestyi paikalle isntärenki - homo, joka muutaman vuoden kuluttua lähti, vaan seuraava renki - homo hänkin - ei ollutkaan, setäni - toisten osakasveljesten - vaatimuksesta valmis lähtemään -"kotoaan".

Sen pitemmälle ei asia minulle kuulu eikä liity täähän, mutta käsitykseni mukaan pedofiilin perusversio on homo.  Mitä sodomisteihin tulee ei minua haittaa, jos joku menee sian seuraksi hän osoittaa vain olevansa alemmalla tasolla kuin karsinan isäntä.

Muuten historiallinen totuus on, että Rooman luhistumisen muuan kiistaton pätekijä - lyijyisten vesijohtojen ja rappeuneen kansalaiskunnon lisäsi - oli homoseksuaalismi. Raamattua, johon länsimaiset moraalisääntömme on kirjattu, en tässä yhteydessä halua alkaa siteeraamaan, mutta monen monta kielteistä mainintaa sieltä löytyy niin homoutta, pedofiliaa, kuin sukukupuolineutraallia avioliittoakin koskien.

Älkää antako lapsianne homoille! 

Olen lähettänyt tämän saman tekstin sanomalehti Keskisuomalaiselle.  On mielenkiintoista julkaisevatko he tämän - veikkaan että ei, mutta jos julkaisevat pyydän lukijoilta anteeksi alkuperäisen version sisältämiä kirjoitusvirheitä.

  

VEIKKO KAMILA - ASIAA VELJESTÄNi TAPANiSTA YM.

VEIKKO KAMILA - ASIAA VELJESTÄNI TAPANISTA YM.

Maailma muuttuu uusien sukupolvien maailmaksi.  Se täyttyy uusista ihmisistä, niin kuin pitääkin.  Me vanhat näyttelijät jätämme tilaa uusille ja poistumme vaivojammme kantaen, kyllästyneinä takavasemmalle uusien tulokkaiden julkistaessa  äänekkästi debyyttinsä protestoidessaan - niin kuin Shakkespeare sanoo - "syntymistään tämän maailman suurelle narrinäyttämölle"  But the show must go on - elämä jatkuu.

Kolmisenkymmentä  vuotta sitten lähtiessämme Jurvasta jäi paikkakunnalle monta hyvää ystävää, joita on silloin tällöin tullut käytyä tervehtimässä.  Nyt kevään korvissa saimme kuulla ikäväksemme viestin Veikko Kamilan kuolemasta, mikä sinänsä yllätti, vaikka olikin jo jonkin aikaa ollut odotettavissa. 

Veikko oli niitä lapsia, jotka jo syntyessään olivat sotaorpoja. 
Hänen isänsä Veikko Jaakoppi Kamila oli kotoisin Laihialta, missä juhannuksen alla 1944 järjesteltiin häitä. Kutsukirjeet oli postitettu ja kaikki alkoi olla valmista.  Sulhasta odotettiin vihkilomalle, mutta hän ei saapunutkaan, tuli vaan viesti hänen taistelun aikana katoamisestaan.   Maamme kohtalon ratkaisevat  taistelut olivat alkaneet Kannaksella 9. kesäkuuta 1944, kolme päivää myöhemmin kuin liittoutuneet olivat aloittaneet maihinnousun Normandiassa.  Venäläisten aloittaessa lopullisen hökkäyksen olivat he sijoittaneet tykkejä koko eteläisen rajan pituudelta 50 metrin välein, joiden taukoamatomalla tulella he valmistelivat hykkäystä kolmen päivän ajan.  Karjalan kannaksella taistelut riehuivat valtoiminaan, ja nimet Ihantala, Tali. Siiranmäki tulivat suomalaisiille tutuiksi.  Jälkiarvioissa asiantuntijoiden mukaan niissä ei olisi yhdenkään miehen pitänyt selviytyä hengissä, mutta vaikka moni sentään selvityi, Veikon isä - Veikko Jaakoppi ei selvinnyt.  Siiranmäessä hän katosi, kaiken todennäköisyyden mukaan jäi kentälle kaatuneena.  Veikko etsi kaikki mahdolliset isäänsä koskevat tiedot, teetti tutkimuksia ja tästä kirjoituksesta olisi pitänyt tulla yksityiskohtaisempi, kuitenkaan hän ei ehtinyt saada lupaamiaan  lisätietoja hankittua.  Niin siis kävi, että  vanhempi Veikko Kamila katosi kesällä 1944 ja ilmestyi uudestaan nuorempana Veikkona kevättalvella 1945 ja vartuttuaan niin aidosti yhdennäköisenä, ettei hän  paikkakuntalaisten piirissä juuri esittelyä tarvinnut.  Oma lukunsa on tietenkin pitämätä jääneet häät ja morsiamen - Veikon äidin - sekä sukulaisten ja tuttavien kokemus, häiden yllättävästä vaihtumisesta surujuhlaksi 

KUVISSA:  Veikko vaimonsa Kertun kanssa, Alekkain: poika ja isä Veikko.  Alhaalla Veikon sodassa kaatunut isä  morsiamensa Veikon äidin kanssa.

PS.
Veikon poismenon johdosta osanottomme Kertulle, Milalle, Jannelle, ja Jonnalle
Aino ja Antero


Sota kosketti koko kansaa kaikilla elämän aloilla.  Miehet lähetettiin rintamalle eikä monikaan olisi voinut arvata siitä tulevan liki neljän vuoden pituinen sitoumus kestää kaikissa - epäinhimillisissäkin - olosuhteissa. Vilua, nälkää kipua ja kuolemaa.  Moni nuori lähti vapaaehtoisenakin tuskin enemmin ajateltuaan. Sodan lopulla tosin jouduttiin kutsumaan yhä nuorempia ikäluokkia palvelukseen ja paljon oppikoulupoikia lähti rintamalle - poikia, jotka Veikko Lavin evokkolaulun sanoin "lapsenkasvoisina vänrikkeinä" johtivat joukkoaan tietämättä itse elävänsä ehkä viimeisiä hetkiään.  Omasta koulustani Jyväskylän Lyseosta oli myös paljon oppilaita, joista kaatuneidenkin määrä oli huomattavan suuri. Vaikeina vuosiana joutui kansa antamaan kaiken mahdollisen panoksensa yhteisen edun eteen ja niinpä vastineksi vuonna 1943, kun rintamalla oli niin paljon nuoria, ettei ylioppilaskirjoituksia kasottu olevan mahdollista järjestää, kaikki kyseisen vuoden kokelaat julistettiin valtioneuvoson päätöksellä ylioppilaiksi. Iltalehden kuvat liittyvät juuri juttuun kyseisen vuoden ylioppilaista.

On jo toista vuotta kun vanhempi veljeni Tapani poistui keskuudesamme.  Meillä veljeksillä oli aina hyvät välit. Vaikka ikäeroa oli neljättä vuotta tulimme keskenämme hyvin toimeen.  Tapani oli  ahkera ja eteenpäin pyrkivä.  Hän suoritti ylippilastutkinnon Suolahden yhteiskoulusssa ja opiskeli useita vuosia Helsingin yliopistossa saksaa ja ruotsia, kunnes henkinen sairaus mursi hänet.  Skitsofrenia tyrmäsi hänen kaikki suunnitelmansa ja toivensa.  Ikää myöten sairaus parantui, mutta elämän juoksu ei pystynyt palutumaan enää ennalleen. Viimeiset vuotensa hän vietti Porissa sijaitsevassa hoitokoti Omenapuuussa.  Koskaan hän ei valittanut kohtaloaan vaan tyytyi kaikkeen, myös hoitokotiaan hän piti erittäin hyvänä.  Kielitaitojaan hän piti yllä lueskelemalla ulkomaisia lehtiä ja kirjojja, elämän myönteisyyttään kirjoittamalla runoja sekä tekemällä erittäin taidokkaita öljyvärimaalauksia,  Taidemaalarina hän oli alunperin itseoppinut, mutta sen lisäksi osallistunut useille Porin kansalaisopiston  maalauskursseille.   Hyvän veljeni muistolle haluan - alussa esittämäni Shakkespeare-sitaatin lisäksi omistaa kyseisen maineekkaan näytelijä-kirjailijan hautakivessä olevan lauseen toisinnon 

"We have the such stuff as the dreams are made of" - meiss sama kude on, mi unelmissa on. 

VALOKUVIANI

VALOKUVIA KOKOELMASTANI

Tekstini ovat nyt luetavissa myös facebookissa ja kun ei tekstitys juokse laitan nähtääväksi muutamia eriaiheisia valokuviani.

 Näkymä Sumiaista Matilanvirralta

Kaupunkikuva Tampereelta

Mikkellin tuuomiokirkko

Maisema Visuvedeltä

Rokokoonainen

Honkaneva Konnevedellä

Kuokkalan silta Jyväskylässä

Onkimies Konnekoskella, Rautalammilla

Suomen eniten kuvattu sauna Äijälänsalmessa Jyväskylässä

Ystäväni Matti

Oma Aino

Jouni ja Johanna

Illan varjot

Kuokkalan silta

KUULOVAMMAISEN ELÄMÄÄ

                

Otteita omasta elämästäni 

Kuvia kuulovammaisen maailmasta

Tarkastellessani tätä kirjoitustani jouduin pohtimaan uudelleen julkaisisinko sitä vai en.  Itse sinänsä siitä tuli eräänlainen kuivahko selostus, mahdollisesti pitkästyttäväkin, mutta kun lukeminenkin on vapaaehtoista ajattelin sen puolustavan paikkaansa.  Tänä päivänä kuulovamma otetataan huomioon, mm. kouluissa annetaan  tukiopetusta ja työhönotossa uskoakseni pyritään tasapuolisuuteen ja vaikka tänä päivänä tilanne onkin kokonaan toinen kuin minun lapsuudessani ja nuoruudessani, lienee paikallaan kertoa siitäkin ajasta kun asiaa ei ymmärretty.  Ajasta kun kuulovammaisille saatettiin hymyillä ja pitää jollakin tavalla jälkeen jääneinä.  Niinpä sieltä tuleekin moni asia kipeänä mieleen, kovin monesta asiasta kun kuulovammainen saa selviytyä ennen kuin hänet tunnustetaan, tai aikaisemmin tunnustettiin "osapuilleen" vertailukelpoiseksi kilpailuyhteiskunnan jäseneksi.   

                                                                                                                          

Olen nyt kahdeksankymmentäkolme vuotias,
mitä omasta mielestäni tuntuu vaikealta uskoa.  Elämänaikani on kulunut kuin huomaamatta.  Lapsuus- ja nuoruusvuodet tuntuivat aikanaan mielestäni pitemmiltä, tällä hetkellä myös etäi-semmiltä, mutta ajan kierto sen sijan - keski-iässä nopeutuduttuaan tuntuu loppua kohden vain jatkuvasti  kiihtytyvän niin että neljänkym-menen vuoden takaiset tapahtumat tuntuvat olevan vain muutaman vuoden takana.   

Kun monenlaiset sairaudet ja vaivat ovat kaiken lisäksi löytäneet kehon tyssijakseen on ollut pakko alkaa kuuntelemaan niitä ja arvailemaan ajan pituutta.  Jokapuolella  oma sukupoveni kokee katoa.  Ikäluokkani 1934 syntyneet ovat poistumassa.  En moiti kulunutta aikaa sillä kaikesta huolimatta se on ollut elämisen arvoinen,  joskus vaan tulee mieleen miten onnellisessa asemassa ovatkaan olleet ne, jotka ovat saaneet elää  koko elämänsä, alusta lähtien  vammautumattomina.  

Olen syntynyt joulukuussa 1934.  Samana vuonna kun Adolf Hitler nousi valtaan Saksassa ja maailma tuskaili vielä suuren talouskriisin jälkimainingeissa.  Ollessani vauva, tätini - äitini Olga-sisar - varpajissani käydessään huomasi nenäni tyvessä, poikittain silmien kohdalla, ohuen sinisen verisuonen ja ilahdutti äitiäni toteamalla, että "sellaiset vauvat eivät yleensä elä pitkään".  Ja siltähän se alku vähän vaikuttikin.  Amerikkassa asuva  Jussi-eno sen sijaan muisti lähettämällä onnittelukirjeessä sata dollaria vaivanpalkkaa.  Ollessani nelivuotias sairastuin tuhkarokkoon, joka muuntui ensin angiinaksi ja sitten krooniseksi keskikorvantulehdukseksi.  
Oli huhtikuu.  
Vanhempi veljeni Tapani oli opetellut ajamaan polkupyörällä. Pieniä lasten pyöriä ei ollut - ainakaan meillä - ja siksi oli yritettävä oppia ajamaan isolla miestenpyörällä, niin kutsutulla "rungonvälistä" tyylillä.  Nykyään se tuskin on tarpeellista ja on vähän vaikea selittää mitä se tarkoittaa, mutta jotenkin niin, että polkupyörä tasapainotetaan kulkemaan vinossa ja ajaja polkee sitten suorassa seisoen rungon välissä.   Kinusin kyytiin ja kun riskaamisella on ihmeellinen voima veljeni suostui.  Nousin tavaratelineelle ja jo lähtö oli huteraa, lienemmekö päässet montakaan metriä, kun jo huomasimme istuvamme kaulaamme myöten jääkylmää vettä täynnä olevassa maantien ojassa iso polkupyörä sylissämme.  

Sitä ainakin pidettiin syynä, että veljeni sairastui tulirokkoon ja joutui, ensin kunnalliseen kulkutautisairaalaan, mistä hänet siirrettiin Jväskylän kaupungin sairaalaan.  Kotonamme suoritti terveyssisar täydellisen desifioinnin ja sen yön nukuimme isän ja äidin kanssa savusaunan lauteilla.  Iltayöstä kävimme, minä isän hartoilla istuen katsomassa ikkunoista miten rikkipolttimet kiiluivat huoneiden lattioilla ja se saunassa nukuttu yö oli unohtumaton elämys.  Sitten sairastuin minä.  Tuhkarokkoa pidetään yleensä melko vaarattomana, mutta se kävikin rajusti päälleni muuttuen angiinaksi ja vihdoin yleiseksi verenmyrkytykseksi.  Naapurin isänän "Nassikalla" - kantti-kertaa-kantti - Nash-merkkisellä autolla taittui  matka Jyäskylään eräänä huhtikuisena iltana 1939.  Muistan matkan, tai osan siitä. Heräsin kun pysähdyimme äidin pahoinvointikohtauksen vuoksi ja kuulasta iltataivasta vasten piirtyi silmiini jyhkeä musta varjo, jonka jälkikäteen olen tajunnut olleen Laukaan paloaseman tornin.  Jouduin välittömästi leikkaussaliin ja senkin minä muistan.  Makasin selälläni kun minut työnnettiin käytävästä kirkkaasti valaistuun leikkaussaliin,  Yläpuolellani paloi loistava valo.  Päänalustaa laskettiin alemmaksi ja pääni kallistui sen mukana.  Kun kasvoilleni painettiin nukutusnaamari muuttui maailmani oranssinpunaiseksi.  Kuljin oranssinpunaista metsätietä oranssinpunaisessa maisemassa.  Tunsin eetterin voimakkaan, pistävan hajun ja kuulin tiukujen heleän soiton kun pieni tyttö juoksi minua vastaan...  Siihen muistikuvani sammui - pitkäksi aikaa.

En tiedä miten kauan seuraavaan etappiin oli, joka tapauksessa leikkaus oli epäonnistunut.  Nielussani olleet angiinapaiseet olivat puhjennet uudelleen  ja eräänä iltana ilmoitettin kotiin etten eläisi enää seuraavan yön yli.  Samana iltana oli tilapäisesti vapaalla ollut sairaalan ylilääkäri Yrjö Becker sattumalta tullut käymään sairaalassa  ja kuultuaan tapauksestani päätelyt ettei olisi mitään menetettävää, jos yritettäisiin uutta leikkausta ja sen seurauksena viikkokausia kovaa kuumetta podettuani tauti vihdoin hellitti.

Tuon ajan muistan hyvin.  Se oli sekoitus tarua ja totta.  Seurustelin mesän eläimien ja satuolentojen kanssa.  Eräänä yönä vuoteeni vierellä kävi hohtavan valkoinen enkeli, kaunis serafi ja kaikista muista poiketen olen jälkeenpäin kokenut hänen käyntinsä todellisena.  

Niipä jäin henkiin.
Monesti olen pitkän elämäni aikana ajatellut oliko se sittenkään paras ratkaisu.  Jos tuolloin olisin muuttanut hiippakuntaa kuinka paljolta olisin säästynytkään.  Kaikki vastoinkäymiset ja murheet olisivat jääneet kokematta.  Lähtö olisi tapahtunut hiljaa ja ilman pelkoa olisin nukkunut siihen tuntemetomaan mistä oli hiljattain tullutkin. Omaisille se olisi tietysti aiheuttanut surua ja hetken ankeutta, mutta kaikilta muuilta myöhemmin aiheuttamiltani harmeilta se olisi heidät säästänyt.  Mutta kun jääin henkiin halusin myös elää ja sitä tahtoa on kyllä riittänyt enemmän kuin tarpeeksi, sen hinta vaan on ollut minulle kovempi kuin monelle muulle.  Vaikka selvisin varsinaisesta taudista oli se jättänyt minulle muistoksi kroonisen keskikorvan tulehduksen, joka oli vienyt  suurimman osan molempien korvieni kuulosta. 

Tässä yhteydessä mainittakoon, että olen elänyt ihan hyvän ja vaiherikkaan elämän, se vaan on vaatinut oikeaa asennoitumista. Tarkoitukseni ei ole kerjätä sääliä, vaan oikoa väärinkäsityksiä eikä yksin omaan omalta kohdaltani vaan muitakin huonokuuloisisa kohtalovereitani ajatellen.  Sikäli tämä tarinani on erikoinen, ajankohtahan on nykyään kokonaan toinen. Yhteiskunta on huomioinut meidät ja paitsi että mm. kouluissa on erikoisopetus ja virallisissa tilaisuuksissa tulkkauspalvelut, me saamme nykyään erikoispalveluna myös kuulolaitteet ja tarpeelliset vahvistimet.  Minun elämäni aikana etuudet ovat tulleet vasta nyt, vanhoina päivinänäni, joten omatoimisuus eteenpäin pääsemiseksi on ollut välttämätöntä.


Kyläkoulussa kaikkien tuntema ja kaikki tunteva opettaja osasi ottaa kohdallani asian huomioon eikä ongelmia synynyt. Koulukiusaamistakaan ei esiintynyt, eikä sitä ole esiintynyt kohdallani myöhemminkään,missään koulussa, ja toveripiirissäkin muistan kiusaajat muutamaana harvana  yksilönä, sen sijan yhteisössä, jopa omien sukulaistenikin piirissä sain piankin vähätellyn leiman. Tunsin olevani raakki, mutta en halunnut pysyä rakkina.  Opettajamme osasi ottaa kuulovammani huomioon eikä hankaluuksia eteeni tullutkaan, vaikeudet alkoivat vasta oppikoulussa.  Muistinvaraiset lukuaineet taisin ihan kohtalaisesti, sen sijan - vaikka omasta toivomuksestani paikkani oli jatkuvasti eturivissä mukanapysymisessä vaikeuksia, koska mm. kotitehtäviä tarkastettaessa en kuullut takana annettuja vastauksia, niinpä virheiden korjauksessa jäi jatkuvasti suurenevia aukkoja.   Kipeimmin minua satutti kun Rautalammin 3-vuotisessa keskikoulussa ollessani sain toisilta oppilaita tietää opettajien  pitävän huonoa kuuloani huonon menestykseni keppihevosena.  Kaiken kaikkiaan pääsin kolmessa vuodessa kaksi luokkaa, joista vielä viimenä sain kolmet ehdot, tosin suoritin ne, vaikka kyllästyneenä jätinkin koulumi sillä kertaa siihen. 

Nuorisoaika ja seurustelu olivat asia erikseen.  Kehittyessäni ja iän lisääntyessä koin myös ihastumisen, eikä ainoastaan kerran vaan kerta toisensa jälkeen.  Ne loivat piinallisen tilanteen.  Tuntien vajavuuteni en useinkaan tohtinut lähestyä ihastukseni kohdetta koska huonokuloinen sai helposti idiootin leiman, niinpä kontaktien luominen oli vaikeaa.  Oman vajavuuden paljastuminen ihastukseen kohteelle pelotti ja nosti eteen vaikeasti ylitettävän aidan koska tuo vajavuus tuli esiin jo ensimmmäisessä "mitä"-sanassa.  Jos vaikka suhde muuten olisi alkuun päässytkin oli taustalla koko ajan pelko yleisen mielipiteen vaikutuksesta sen kestävyyteen, niinpä sydänhaavat oli helpompi nuolla itse kuin kärsiä ne kovimman kautta.  Myöhemmässä vaiheessa kuulokoje  paransi tilannetta, mutta sen käyttäminen puolestaan oli samalla tavalla omiaan luomaan lisää komplekseja.

Koulunkäyntiini keskeytys kesti viisi vuotta.  Tein maatalous- ja metsätöitä ja sain hankittua kovan ruumiillisen kunnon, mutta kun 1950-luvulla, sodan jälkeen ilmestyivät  kuulokojeet markkinoille. ja äitini avustaessa - niiden korkean hinnan vuoksi - sain hankituksi sellaisen.  
Se oli savukepakkauksen kokonen, painava hopeanhohtoinen laatikko, josta lähti korvassa olevaan istukkaan kiinniitetty johto.  Epäkäyännöllinen ja painava kapine.  Rahisi taskussa, mutta kädessä, tai pöydällä se avasi äänien maailman.  Nyt palasi kesken jäänyt koulu mieleeni ja niinpä pyrinkin Suolahden yhteiskouluun suorittamaan keskikoulun viimeistä luokkaa.  Se olisi Rautalammilla ollut kolmas, nyt  nyt se oli Suolahdessa viides.  Lisäksi aiemmin pitkä saksankieli oli Suolahdessa englanti.  Väliin jäänyt oppimäärä piti minun tenttiä, mutta mm. englannin asemesta sain oikeuden tenttiä pitkän saksan.  Suoriuduin kohtalaisesti, mutta suureksi venähtänyt ikäero muihin luokkalaisiin  oli tekijä miksi vaihdoin Jyväskylän kauppaopistoon ja valmistuin merkonomiksi.  

Verrattain kohtuullisista arvosanoistani huolimatta tuotti työpaikan saaminen vaikeuksia ja jouduin olemaan jälleen vuoden verran kotona ruumillisissa töissä, sitten  pääsin vihdoin Rauma-Repolan Suolahdessa  olevan vaneritehtaan konttoriin vienti- ja laivausosastolle.  Siellä minä istuin viisi vuotta.  Olin mennyt naimisiin ja siksi oli ollut onnellista  saada työpaikka, jonka kohtalaista kielitaitoani lukuunottamatta olin saanut lähinnä mahdollisimman pienen palkkatoivomukseni esittäminen.  Viisi vuotta istuin konttorin nurkassa.  Osastopäällikkö oli joviaalinen ja kiva ja uskon hänen vaikuttaneen paljon saamiini etuihin, mm. asuntoon, joka oli suorastaan hieno - suuren huvilarakennuksen koko yläkerta. Myös palkkani kohentui ajan myötä, mutta janosin eteenpäin ja siihen ei kyseisenä aikana tullut minkäänlaista valomerkkiä.  Kolme miestähän meitä siinä huoneessa istui. Osastopäällikön ja minun välissä metsänhoitaja ja kun hän parin vuoden kuluttua lähti tuli tilalle ekonomi, ja hänen jälkeensä paikan sai jälleen metsänhoitaja.  Käsitin mahdollisuuteni ylenemiseen heikonlaisiksi.  Siiihen aikaan tehtiin töitä myös lauantaisin puoleen päivään saakka ja ainakin minun palkkani oli suoraan johtajasta riippuvainen ja raakin osa tuli jälleen  esiin, kun hän kerran - armollisesti palkkani korottamisesta ilmoittaessan esitti sen edellytykseksi minun hankkivan uuden, tehokkaan  kuulokojeen, minkä tosin olin juuritehnytkin.  Käsitin vaatimuksen alentavaksi arvosteluksi koska kuuloni ei minulle - tuolloisillakaan apuvälineillä - kyseisessä työssäni tuottanut vaikeuksia eikä lisäksi muulla osastomme henkilökunnalla ollut sen suhteen mitään huomautettavaa. 

Luonnollisesti yritin etsiä uutta työmaata, mutta jokaisessa kohteessa huomasin kuulokojeen käyttämisen aiheuttavan  välittömän diskauksen, niinpä ei minulla ollut muuta mahdollisuutta kuin  valita mahdollisimman vaikea tie - yrittää omin voimin - vaihtelevalla menestyksellä.  

Asiakkaat ja liikekumppanit ottivat kyllä vakavasti, mutta mm. kerran Joutsassa sattunutta liikenneoneetttomuutta paikallisilla käräjillä puitaessa loppui kuulokojeestai paristo ja kun kyselemiseni alkoi aikeuttaa naurahduksia ja hymyilyä lopetin puolustautumisen.   Tapaus sattui Kangasniemeltä Joutsaan tulevalla tiellä.  Se oli juuri valmistunut, mutta sen ylittävä vanha tie oli vielä käytössä.  Vasten aurinkoa en huomannut etuajo-oikeutetun tien varoitusmerkkiä ja niin vasemalta puoleltani - iäkäs, jarrujalka kipsissä oleva - joutsalainen kauppias ajoi vasempaan takalokasuojaani.  Viikkoa myöhemmin etuajo-oikeus vaihdettiin toisin päin.   Paikallinen poliisi - muistaakseni hänen nimensä oli Svan - piti puoliani, mutta minut todettiin syylliseksi.

Opiskelu, seurustelu, työnsaanti ja arvostus muodostavat  kuulovammaisen elämässä korkean kynnyksen. 

Luin lehdestä, että ruotsalaiset lääkärit olivat Lundin yliopistollisessa sairaalassa kehittäneet menetelmän tehdä korjausleikkauksia oman tapaukseni laatuisiin, toivottomiin tapauksiin ja niinpä 1979 Kuopion Yliopistollisen sairaalan korva- ja nenäosaston ylilääkääri professorit Juhani Kärjä  ja Juhani Nuutinen aloittivat kuulonkorjausleikkaukset.  Vasta kolmannella leikkauksella, kolme vuotta myöhemmin palautui kuulo siihen asti täydellisesti kuurona olleeseen vasempaan korvaani ja parempikuuloisen oikean korvani leikkaukset voitiin aloittaa. Professori Kärjästä oli tullut Kuopion yliopiston kansleri, joten  prof. Nuutinen jatkoi nyt alusta pitäen. Korva ei alkanut toimia vielä toisellakaan yrittämällä, ja kun leikkausten väli oli vuodesta kahteen oli kolmas leikkaus määrätty vuodelle 1990.muttaa kun talouskriisi oli iskenyt pälle oli Keski-Suomen keskussairaalan korvaasaston ylilääkäri Yrjö Qvarnström kieltänyt leikkaukset ja parempikuuloinen oikea korvani jäi kuuroksi.   Kolmisenkymmentä vuotta kuuloni pysyi kuitenkin hyvänä, kunnes kolme, tai neljä vuotta sitten se katosi - palutui tosin vähän ajan kulutua viikoksi - ja hävisi sen jälkeen sitten niin täydellisesti etten  enää tule toimeen ilman kuulolaitteita.  Syitä kuuloni katoamiseen ei tutkita enää eikä mitään toimenpiteitä suostuta tekemään - nähtävästi ikäni vuoksi, vaan apuvälineet ovat ainoa keinoni tulla toimeen - ikärasismi siis toimii. 


En kuitenkaan moiti suomalaista terveydenhuoltoa, päinvastoin - se on tänäpäivänä  mielestäni huippuluokkaa, jollaista tuskin monessa muussa maassa voi löytää.  Kaiken kaikkiaan, vaikka en voi  omakohtaisella nuhteettomuudellani kehua eikä siihen ole mitään perusteitekaan, on Jumalani antanut minulle  monivivahteisen ja mielenkiintoisen elämän josta ei sairauksista ja kivuista huolimatta vieläkään haluasi luopua, silti sekin hetki lähestyy vääjäämättä - toisaalta sehän merkitsee sitä, että korviini avautuu jälleen - niistä aikanaan kadonnut - äänien maailma.  
                       

                                    

                    Erilaisia kuulokojetyyppejä

KUULOKOJE on heikkokuuloisen mainio apuväline.

Ensimmäiset niistä olivat suurehkoja ja kömpelöitä, savukepakkauksen kokoisia ja -muotoisia.  Vähitellen ne alkoivat kehittyä, pienentyä ja keventyä - muutoinkin tulla käytännöllisemmiksi ja helppokäyttöisimmiksi ja tarkoitustaan vastaavammiksi.   Sota-ajan jälkeen - markkinoille tultuaan - alkoivat ne yleistyä verrattain  nopeasti.  Parhaat kojeet olivat mielestäni silmälasien sankoihin asennetut vahvistimet, jotka johtiat äänen painamalla korvan takana äänianturin suoraan pääluuhun.  Kyseisen kojeen ääni oli kirkas, häiriötön ja selvä ja sen äänentoisto oli, ainakin omassa tapauksessani huippuluokaa.  Koje oli mierkiltään Viennaone eikä niitä enää nykyään ole saatavissa. Kuvissa erilaisia käytössäni olleita kuulokojeita, joista korvan sisään asennettavat simpukat ja pienet s-kirjaimen muotoiset, korvan takana pidettävät laitteet ovat tällä hetkellä eniten käytettyjä.