LAPSUUSVUOSIEN KIRKKAITA PÄIVIÄ...
Selaillessani näitä blogejani osui silmiini villistä nuoruudesta kirjoittamani blogi, mikä sai aikaan syväluotaavan muistelun kyseistä aikaa edeltäneeseen varhaisnuoruuteen. Onhan siellä monenlaisia näkymiä. Varsin tuhoa tuottava luonne en ollut, mutta kohtuullisen aikaansaava ja osallistuva. Varsin tarkasi seurasin maailman tapahtumia, niitä kun lapsuudessani sotavuosien aikana riiti. Poliittisesti olin assosioitunut kansallisen ajattelutapamme kannalle ja luonnollisesti samanaikaiseti surasin innostuneena Euroopassa raivoavassa myrsyssä saksalaisten sotilaiden nopeaa etenemistä ja sitten kun tappio alkoi näyttä väistämättömältä, sain suorastaan harmaita hiuksia onneksi oman maamme asiat saatiin kuienkin onnelliseen päätökseen.
Elokuun kymmenes 1942 oli ensimmäinen kolupäiväni jolloin kymmenkunta muuta mukulaa valmistautui kanssani ottamaan osansa ihmiskunnan omaksumasta tiedosta ja sivistyksestä. Supistetussa koulussa kävimme alakoulua syksyisin elokuun puolivälistä syyskuun lopulle ja samoin huhtikuun puolivälistä toukokuun lopulle. Alakoulua kävimme siis kuusi viikkoa keväin syksyin ja yläkoulu alkoi, samaten kuin päättyikin aina välittömästi alakoulun aikaa seuraten.
Minulla oli kouluun matkaa puolisentoista kilometriä. ei siis kovin paljoa, mutta kylliksi, että siihen ajan myötä kyllästyin ja kun kyllästyin, niin askel kävi raskaammaksi, matkan teko hitaammaksi ja niin ollen alkoi aikaa kulumaan myös ymmpäristön touhuja seuratessa ja niihin osallistuessa. Kovin paljoa ei noilla metsätaipaleilla ollut vaihtelua, mutta kyseisen syksyn ja seuraavan kevään muistan kurinkoisina ja lämpiminä päivinä. Samana syksynä kanssani aloitti koulunsa Hännisen Pentti, jonka kanssa meillä sitten koko kansakouluajan ja osin sen jälkeenkin vallitsi toverillinen ystävyys - viha suhde. Se tarkoitti sitä, että viihdyimme hyvin yhdessä, mutta vähän vaihtelevalla tyylillä. Pentin koti oli matkani varrella, vajaat puolikilometriä koululta, mistä johtui, että kotiin palatessani tuli melko usein jäätyä leikkimään ja oleilemaan Niemelään, mistä viivyttelystä ei kotona lainkaan pidetty. Kun tarpeeksi monta varoitusta oli saatu ja edelleen tuli viivyteltyä ja jäätyä poikien kanssa hengailemaan, sattui niin, että äiti perin mustanpuhuvana ja vihaisena saapui yllättäen noutamaan minua kotiin. Kaiken kukkuraksi hän suuren halkopinon takana laski housuni ja ripsotteli vitsalla tapapuoltani, eikä se sattunut lainkaan niin pahasti, kuin se kun pojat katselivat tapahtumaa halkopinon takaa kurkkien. Minulle riitti hävettävää, mutta kumma kyllä asiasta ei tullut numeroa, siitä ei puhuttu. Nähtävästi siihen aikaan ei tunnetu koulukiusaamisen termiä, tai sitten se esiintyi jossakin vallan toisessa muodossa.
Kun en sitten enää voinut jäädä Niemelään otti Pentti tavakseen lähteä minua saattamaan, mikä taas puolestaan merkitsi viivyttelyä ja vihdoin, kun löysimme kunnollisen kiistelyn aiheen, jatkuvaa tappelemista siitä kumpi voittaa ryssä vai Saksa, Pentti sanoi, että se on ryssä ja kun minä pidin saksalaisten puolta kävi hän välittömästi rintapieliini kiinni. Niinpä matka muodostuikin inttämiseksi ja tappeluksi, tai ehkä olisiko se ollut painia, vammoja kun kumpikin koetimme völttää. En vieläkään tiedä oliko Pentti tosissaan vai ei, minä pidin sitä vastenmielisenä kisana ja vaikka olimme kumpikin pieniä ja rihasia hävisi Pentti muinulle melkein aina ja niin heitin hänet silloinkin ojan pohjalle, kun äiti tuli mutkan takaa vastaan. Sattelut loppuivat puolestaan niihin seremonioihin ja vaikka viimeisen matsin Penti kanssa voitinkin minä, niin sakslaisethan ne siinä silloisessa maaottelussa loppujen lopuksi tappiolle jäi.
Hannes Kautto, serkkuni oli kauppias ja niinpä sain minäkin ajatuksen ryhtyä kauppiaaksi. Sain jostakin vähän rahaa ja niillä ostin Hannekselta kauppavaraston. Pakkasin kammat ja peilit ym. sopivaan komuttiin, lähdin kylälle ja kauppa kävi. Muistan erään kesäkuun kuudennen päivän myöhäisen illan. Olin kymmen maissa tullut kierrokselta ja auringon laskiessa istuin pohjoiseen päin antavan ikkunan ääressä ja laskin rahojani kirjatakseni tuloksen. Tavaraa tarvittaisiin lisää ja pian, mutta silloin isä pani hanttiin. Kulkukauppaa ei saisi harjoittaa ja kun ei saanut, niin perustin kiinteän kaupan leikkimökkiin, jossa sitten koko kesän ajan myin alati laajenevaa valikoimaani. Olin saanut perin vaikuttavan, koko kylää koskevan asiakaspiirin ja myin lasisista säilyketölkeistä lähtien erilaista "lyhyttavaraa" hyvällä menestyksellä. Maisteri-setä, joksi Ville-setää kutsuimme tekstasi KAUPPAPUOTI- kyltin ja kiinnitti sen leikkimökin oven päälle. Hyvän lisäartikkeilin sain, kun toisen setäni kanssa tulin jotenkin sopinekesi hänen kuukausittaisen savukeannostensa ostamisesta tiettyyn ylihintaan. Ja niin hämmästytin kylää toimittamalla aitoa pilliklubia, tosin reiluun ylihintaan, mutta kauppa kävi. Ne parikymmentä askia, mitkä kuukausittain sain sedältä ostettua hupenivat sujuvasti tietylle ostajapiirille, Savukekauppa kävi hyvin ja siksi innostuneena ostin toiselta sedältäni kessutupakkaa ja jalostin sen saamieni neuvojen mukaan, jauhoin hienoksi ja sillä täytin ostamani savukehylsyt, tosin se oli käsityötä, täyttökojetta kun minulla ei ollut , mutta kyllä käsityökin kannatti, kun pojat maksoivat niistä markan kappaleelta. Toinen ideani oli jalostaa siihen aikaan kaupoissa saatavana ollutta pula-ajan esanssille maistuvaa "puuronkastikejauhetta" - oliko se nyt vaan - peräti pelkkään veteen, vai johonkin mehuun keitettynä ja hyvin sekin meni kaupaksi voipaperituutessa kahvikupillisittain myytynä. Tupakka- niinkuin muukin kauppa,- yleensä koko yritystoimintani hiipui sitten siihen kun lähdin Rautalammin keskikouluun yrittämään opintieni jatkamista.
Niihin aikoihin koin ensimmäisen rakastumiseni. (Nyt minua ujostuttaa!)
Tyttö tuli Helsingistä kesävierääksi naapuriimme, tuli keväisin usean vuoden ajan. Tuli koko kesäksi ja opin odottamaan hänen saapumistaan. Kesäaikana hän hoiti naapurin vanhemman veljeksen lapsia, joita oli tuohon aikaan kolme, tai neljä, kaikkiaan heitä oli sittemmin viisi, joista neljä poikaa ja yksi tyttö. Joukon vanhin, joka oli poika oli sairaalloinen ja kehitysvammainen aiheutti uskoakseni paljon työtä ja vaivaa paitsi vanhemmilleen, myös kyseiselle rakastetullenikin, mutta se oli hienoa kun tuli kevät ja tyttö sen mukana. Silmät kierossa kurkin pihassa naapuriin päin nähdäkseni häntä edes vilaukselta. Hiivin pusikoissa ja pelloilla siellä missä oletin hänen kulloinkin liikkuvan ja melko helppo häntä oli seuratakin vetihän hän vanavedessään aina kolmen, tai neljän lapsen letkaa. Monta kertaa äiti motkotti minulle naapuriin karkaamisistani, painuinhan sinne aina kun kotiväen silmä vältti, siis yleensä aina kun se vaan oli mahdollista. Tyttö veti minua hunaja kärpästä ja niinpä yritinkin hakeutua aina niille nurkille missä tyttökin paimensi hoidokkejaan. Oli kiva makoilla naapurin vintillä hänen läheisyydessään, norkoilla aitovierillä ja milloin missäkin nähdäkseen hänestä edes vilauksen. Mieleeni on kuitenkin erikoisesti jäänyt eräs kaunis kesäinen sunnuntaipäivä, kun äkkäsin tytön olevan lasten kanssa naapurin rannassa. Se oli oman rantamme kanssa rinnakkain, samassa suunnassa ja rannastamme sinne oli vain parisataa metriä. Maiden välillä oli raja-aita, joka karjan laiduntamisen takia ulottui pitkälle rantaveteen. Kas - minä poikahan kehittelin tikusta asiaa: Olin ollakseni muka uimassa... Mutta entä kun minulla oli polvihousujeni alla vain ...palttinaiset lyhytlahkeiset alushousut... Mutta nehän kävisivät mainiosti uimahousuista, ...siis tuumasta toimeen... Olin huono uimaan, mutta se ei tehnyt haittaa, ranta kun oli niiin matalaa, että siinä olisi voinut uida vaikka käsipohjassa. Niinpä hiivin raja-aidan tuntumassa veteen, harikoin syvänteen yli juuri ja juuri pinnalla pysyen, ympäri lehmiaidanpätkän naapurin puolelle, kahlasin sitten ruohikosta muina miehinä maihin ja kävelin lasten ympäröimän rakastettuni luokse. Mukulat katselivat suu ammollaan vedestä noussutta sankaria ja sankaruuttani osottaakseni nostin kehitysvammaisen pojan olkapäälleni. Tyttö katseli vaiti ollen, viehkeästi hymyillen, alkoi sitten nauraa hihittää ja kauhukseni huomasin pikku pippelini tunkevan vankistuneena esille alushousujeni sepaluksesta. Jouduin melkein panikkkiin. Se visiitti päättyi siihen. Laskin pojan maahan, yritin kohennella märkiä housujani, eikä siinä sitten muuta kuin itku kurkussa juoksujalkaa.kotiin. Tyttö oli nauranut! Ja miksi tyttö oli nauranut niin hervakasti? Kai se oli johtunut housuista ulostautuneesta miehuudestani ja sitten sitten huomasin, että oli vielä muutakin. Jokin haisi ja hirveästi. Olalleni nostamani poika puolestaan oli ulostanut housuihinsa, joista vetelää tahnaa oli tarttunut oikeaan olkapäähäni koko sen leveydeltä. Painuin haaleaan saunaan, jossa edellisenä iltana oli kylvetty ja pesin rähmän pois. En tiedä mikä uskoin olevani - kai Ankka Lampinen, tai Surullisen hahmon ritari, tosin - itse asiassa en sillä hetkellä halunnut olla juuri mikään vaan painua maan alle. Mutta aika parantaa haavat. Jos vaikka itsetuntoni oli saanutkin melkoisen kolauksen, kuitenkin rakkauteni kyti edelleen sammumattomana, niin että sen tiimoilta seurasi vielä toinenkin episodi, olinhan reipas poika.
Olen vanhemmiten käynyt huonoksi nukkumaan ja nyt on ja aika myöhä, niin ettei kirjoittaminen enää tahdo luontua,. Tarinaa riittää kuitenkin vielä, niin että jätän sen ensikertaan ja onhan minulla tekeillä vähän muutakin tekstiä.
Selaillessani näitä blogejani osui silmiini villistä nuoruudesta kirjoittamani blogi, mikä sai aikaan syväluotaavan muistelun kyseistä aikaa edeltäneeseen varhaisnuoruuteen. Onhan siellä monenlaisia näkymiä. Varsin tuhoa tuottava luonne en ollut, mutta kohtuullisen aikaansaava ja osallistuva. Varsin tarkasi seurasin maailman tapahtumia, niitä kun lapsuudessani sotavuosien aikana riiti. Poliittisesti olin assosioitunut kansallisen ajattelutapamme kannalle ja luonnollisesti samanaikaiseti surasin innostuneena Euroopassa raivoavassa myrsyssä saksalaisten sotilaiden nopeaa etenemistä ja sitten kun tappio alkoi näyttä väistämättömältä, sain suorastaan harmaita hiuksia onneksi oman maamme asiat saatiin kuienkin onnelliseen päätökseen.
Elokuun kymmenes 1942 oli ensimmäinen kolupäiväni jolloin kymmenkunta muuta mukulaa valmistautui kanssani ottamaan osansa ihmiskunnan omaksumasta tiedosta ja sivistyksestä. Supistetussa koulussa kävimme alakoulua syksyisin elokuun puolivälistä syyskuun lopulle ja samoin huhtikuun puolivälistä toukokuun lopulle. Alakoulua kävimme siis kuusi viikkoa keväin syksyin ja yläkoulu alkoi, samaten kuin päättyikin aina välittömästi alakoulun aikaa seuraten.
Minulla oli kouluun matkaa puolisentoista kilometriä. ei siis kovin paljoa, mutta kylliksi, että siihen ajan myötä kyllästyin ja kun kyllästyin, niin askel kävi raskaammaksi, matkan teko hitaammaksi ja niin ollen alkoi aikaa kulumaan myös ymmpäristön touhuja seuratessa ja niihin osallistuessa. Kovin paljoa ei noilla metsätaipaleilla ollut vaihtelua, mutta kyseisen syksyn ja seuraavan kevään muistan kurinkoisina ja lämpiminä päivinä. Samana syksynä kanssani aloitti koulunsa Hännisen Pentti, jonka kanssa meillä sitten koko kansakouluajan ja osin sen jälkeenkin vallitsi toverillinen ystävyys - viha suhde. Se tarkoitti sitä, että viihdyimme hyvin yhdessä, mutta vähän vaihtelevalla tyylillä. Pentin koti oli matkani varrella, vajaat puolikilometriä koululta, mistä johtui, että kotiin palatessani tuli melko usein jäätyä leikkimään ja oleilemaan Niemelään, mistä viivyttelystä ei kotona lainkaan pidetty. Kun tarpeeksi monta varoitusta oli saatu ja edelleen tuli viivyteltyä ja jäätyä poikien kanssa hengailemaan, sattui niin, että äiti perin mustanpuhuvana ja vihaisena saapui yllättäen noutamaan minua kotiin. Kaiken kukkuraksi hän suuren halkopinon takana laski housuni ja ripsotteli vitsalla tapapuoltani, eikä se sattunut lainkaan niin pahasti, kuin se kun pojat katselivat tapahtumaa halkopinon takaa kurkkien. Minulle riitti hävettävää, mutta kumma kyllä asiasta ei tullut numeroa, siitä ei puhuttu. Nähtävästi siihen aikaan ei tunnetu koulukiusaamisen termiä, tai sitten se esiintyi jossakin vallan toisessa muodossa.
Kun en sitten enää voinut jäädä Niemelään otti Pentti tavakseen lähteä minua saattamaan, mikä taas puolestaan merkitsi viivyttelyä ja vihdoin, kun löysimme kunnollisen kiistelyn aiheen, jatkuvaa tappelemista siitä kumpi voittaa ryssä vai Saksa, Pentti sanoi, että se on ryssä ja kun minä pidin saksalaisten puolta kävi hän välittömästi rintapieliini kiinni. Niinpä matka muodostuikin inttämiseksi ja tappeluksi, tai ehkä olisiko se ollut painia, vammoja kun kumpikin koetimme völttää. En vieläkään tiedä oliko Pentti tosissaan vai ei, minä pidin sitä vastenmielisenä kisana ja vaikka olimme kumpikin pieniä ja rihasia hävisi Pentti muinulle melkein aina ja niin heitin hänet silloinkin ojan pohjalle, kun äiti tuli mutkan takaa vastaan. Sattelut loppuivat puolestaan niihin seremonioihin ja vaikka viimeisen matsin Penti kanssa voitinkin minä, niin sakslaisethan ne siinä silloisessa maaottelussa loppujen lopuksi tappiolle jäi.
Hannes Kautto, serkkuni oli kauppias ja niinpä sain minäkin ajatuksen ryhtyä kauppiaaksi. Sain jostakin vähän rahaa ja niillä ostin Hannekselta kauppavaraston. Pakkasin kammat ja peilit ym. sopivaan komuttiin, lähdin kylälle ja kauppa kävi. Muistan erään kesäkuun kuudennen päivän myöhäisen illan. Olin kymmen maissa tullut kierrokselta ja auringon laskiessa istuin pohjoiseen päin antavan ikkunan ääressä ja laskin rahojani kirjatakseni tuloksen. Tavaraa tarvittaisiin lisää ja pian, mutta silloin isä pani hanttiin. Kulkukauppaa ei saisi harjoittaa ja kun ei saanut, niin perustin kiinteän kaupan leikkimökkiin, jossa sitten koko kesän ajan myin alati laajenevaa valikoimaani. Olin saanut perin vaikuttavan, koko kylää koskevan asiakaspiirin ja myin lasisista säilyketölkeistä lähtien erilaista "lyhyttavaraa" hyvällä menestyksellä. Maisteri-setä, joksi Ville-setää kutsuimme tekstasi KAUPPAPUOTI- kyltin ja kiinnitti sen leikkimökin oven päälle. Hyvän lisäartikkeilin sain, kun toisen setäni kanssa tulin jotenkin sopinekesi hänen kuukausittaisen savukeannostensa ostamisesta tiettyyn ylihintaan. Ja niin hämmästytin kylää toimittamalla aitoa pilliklubia, tosin reiluun ylihintaan, mutta kauppa kävi. Ne parikymmentä askia, mitkä kuukausittain sain sedältä ostettua hupenivat sujuvasti tietylle ostajapiirille, Savukekauppa kävi hyvin ja siksi innostuneena ostin toiselta sedältäni kessutupakkaa ja jalostin sen saamieni neuvojen mukaan, jauhoin hienoksi ja sillä täytin ostamani savukehylsyt, tosin se oli käsityötä, täyttökojetta kun minulla ei ollut , mutta kyllä käsityökin kannatti, kun pojat maksoivat niistä markan kappaleelta. Toinen ideani oli jalostaa siihen aikaan kaupoissa saatavana ollutta pula-ajan esanssille maistuvaa "puuronkastikejauhetta" - oliko se nyt vaan - peräti pelkkään veteen, vai johonkin mehuun keitettynä ja hyvin sekin meni kaupaksi voipaperituutessa kahvikupillisittain myytynä. Tupakka- niinkuin muukin kauppa,- yleensä koko yritystoimintani hiipui sitten siihen kun lähdin Rautalammin keskikouluun yrittämään opintieni jatkamista.
Niihin aikoihin koin ensimmäisen rakastumiseni. (Nyt minua ujostuttaa!)
Tyttö tuli Helsingistä kesävierääksi naapuriimme, tuli keväisin usean vuoden ajan. Tuli koko kesäksi ja opin odottamaan hänen saapumistaan. Kesäaikana hän hoiti naapurin vanhemman veljeksen lapsia, joita oli tuohon aikaan kolme, tai neljä, kaikkiaan heitä oli sittemmin viisi, joista neljä poikaa ja yksi tyttö. Joukon vanhin, joka oli poika oli sairaalloinen ja kehitysvammainen aiheutti uskoakseni paljon työtä ja vaivaa paitsi vanhemmilleen, myös kyseiselle rakastetullenikin, mutta se oli hienoa kun tuli kevät ja tyttö sen mukana. Silmät kierossa kurkin pihassa naapuriin päin nähdäkseni häntä edes vilaukselta. Hiivin pusikoissa ja pelloilla siellä missä oletin hänen kulloinkin liikkuvan ja melko helppo häntä oli seuratakin vetihän hän vanavedessään aina kolmen, tai neljän lapsen letkaa. Monta kertaa äiti motkotti minulle naapuriin karkaamisistani, painuinhan sinne aina kun kotiväen silmä vältti, siis yleensä aina kun se vaan oli mahdollista. Tyttö veti minua hunaja kärpästä ja niinpä yritinkin hakeutua aina niille nurkille missä tyttökin paimensi hoidokkejaan. Oli kiva makoilla naapurin vintillä hänen läheisyydessään, norkoilla aitovierillä ja milloin missäkin nähdäkseen hänestä edes vilauksen. Mieleeni on kuitenkin erikoisesti jäänyt eräs kaunis kesäinen sunnuntaipäivä, kun äkkäsin tytön olevan lasten kanssa naapurin rannassa. Se oli oman rantamme kanssa rinnakkain, samassa suunnassa ja rannastamme sinne oli vain parisataa metriä. Maiden välillä oli raja-aita, joka karjan laiduntamisen takia ulottui pitkälle rantaveteen. Kas - minä poikahan kehittelin tikusta asiaa: Olin ollakseni muka uimassa... Mutta entä kun minulla oli polvihousujeni alla vain ...palttinaiset lyhytlahkeiset alushousut... Mutta nehän kävisivät mainiosti uimahousuista, ...siis tuumasta toimeen... Olin huono uimaan, mutta se ei tehnyt haittaa, ranta kun oli niiin matalaa, että siinä olisi voinut uida vaikka käsipohjassa. Niinpä hiivin raja-aidan tuntumassa veteen, harikoin syvänteen yli juuri ja juuri pinnalla pysyen, ympäri lehmiaidanpätkän naapurin puolelle, kahlasin sitten ruohikosta muina miehinä maihin ja kävelin lasten ympäröimän rakastettuni luokse. Mukulat katselivat suu ammollaan vedestä noussutta sankaria ja sankaruuttani osottaakseni nostin kehitysvammaisen pojan olkapäälleni. Tyttö katseli vaiti ollen, viehkeästi hymyillen, alkoi sitten nauraa hihittää ja kauhukseni huomasin pikku pippelini tunkevan vankistuneena esille alushousujeni sepaluksesta. Jouduin melkein panikkkiin. Se visiitti päättyi siihen. Laskin pojan maahan, yritin kohennella märkiä housujani, eikä siinä sitten muuta kuin itku kurkussa juoksujalkaa.kotiin. Tyttö oli nauranut! Ja miksi tyttö oli nauranut niin hervakasti? Kai se oli johtunut housuista ulostautuneesta miehuudestani ja sitten sitten huomasin, että oli vielä muutakin. Jokin haisi ja hirveästi. Olalleni nostamani poika puolestaan oli ulostanut housuihinsa, joista vetelää tahnaa oli tarttunut oikeaan olkapäähäni koko sen leveydeltä. Painuin haaleaan saunaan, jossa edellisenä iltana oli kylvetty ja pesin rähmän pois. En tiedä mikä uskoin olevani - kai Ankka Lampinen, tai Surullisen hahmon ritari, tosin - itse asiassa en sillä hetkellä halunnut olla juuri mikään vaan painua maan alle. Mutta aika parantaa haavat. Jos vaikka itsetuntoni oli saanutkin melkoisen kolauksen, kuitenkin rakkauteni kyti edelleen sammumattomana, niin että sen tiimoilta seurasi vielä toinenkin episodi, olinhan reipas poika.
Olen vanhemmiten käynyt huonoksi nukkumaan ja nyt on ja aika myöhä, niin ettei kirjoittaminen enää tahdo luontua,. Tarinaa riittää kuitenkin vielä, niin että jätän sen ensikertaan ja onhan minulla tekeillä vähän muutakin tekstiä.
