JOULUAJATUKSIA
Vuoden synkimmän ajan ollessa käsillä tulee hämäryyttä tuijotellessa mieleen kaikenlaista elämän varelle tapahtunutta. Vuodet ovat valuneet ohi ja pitkän elämäni aikana olenkin saanut kokea monalaista mieleenjäänyttä. Olen aikaisemminkin jo maininnut, että vuosien saattoa katsellessani olen huomannut eläneeni harvinaisen monivaiheisen elämän, mielenkiitoisena maailman ajan, josta ei ole puutunut vaikeuksia, eikiä pelkoakaan. Joka on sisältänyt jännitystä ja kaiken mahdollisen elämän kirjon. Lapsuudessamme eli ikäluokkani maailman vaiheen, jonka koimme synkkänä ja toivottomana, mutta joka vähitellen muuttui toiveikkaaksi ja valoisaksi ja kaikesta siitä olen kiitollinen sen antajalle - Hänelle jonka syntymän muistoa me näin jouluna vietämme.
Joulumietteeni lähtivät liikkeelle lapsuuttani ajatellessa, mikä valitettavasti vei minut jälleen yhdeksäntoistasataakolme- ja neljäkymmentä luvuille. Meidän kansallisen olemassaolomme kohtalon vuosiin - sota-aikaan, jota jo niin kovin monta kertaa aikaisemmin olen kuvannut. Talvisodan joulu 1940 oli kylmä, luminen ja köyhä. Se oli koko kansaamme koettelevaa, ankeaa aikaa. Taistelut riehuivat rajoilamme eivätkä ne ennen joulua meille hyvää luvanneetkaan, mutta kun luonto laittoi voimansa mukaan lumen ja pakkasen muodossa näytti sitkeä ja pohjoisiin oloihin tottunut suomalainen peräänantamattomuus kyntensä. Ensimmäisen varsinaisen voittonsa suomalaiset saavuttivat Tolvajärvellä, missä eversti (myöhemmin keraali) Paavo Talvelan joukot laukaisivat ensimmäisen saartamansa motin.
Sukset, lumipuvut, hiihtotaito olivat yhdistelmä, joka toimi ja johon "molotovin koktailit" - polttopullot antoivat kotikutoista leimaa. Aron poikien kolonnan eteen suhahti lumisesta metsästä lumipukuinen mies. Heitti polttopullon ensimmäisenä ajavan panssarivaunun kuumuutta hehkuvaan jäähdyttäjään, joka lehahti tuleen, samalla kun heittäjä oli jo häipynyt lumisen metsän suojaan. Kolonna pysähtyi ja sen takse alkoi kaatua puita tielle poikittain. Saatiin aikaan motti. Hyökkäävät joukot ositeltiin ja tuhottiin solmu solmulta. Saatiin saalista. Ajoneuvoja, aseita ja materiaalia. Kun suomalaisilla oli keisarivallan peruina lisäksi saman kaliperiset aseet kuin venäläisillä, alkoi ammuspulakin lientyä. Olosuhteet olivat ankarat, mutta vielä ankarammat olivat neljänkymmenen aseteen pakkaset suurimmaksi osaksi Etelä-Venäjältä tulleille miehille, ukrainalaisille ja tatareille. Raatteen tiellä läpimurtoa poikki Suomen yrittävät kenraali Vinogradovin komentamat joukot hyytyivät neljänkymmenen asteen pakkasessa Kuusamon lumiseen korpeen. Niiden Ouluun tähdännyt hyökkäysvoima tyrehtyi ja venäläiset oppivat tuntemaan valkoiseen kuolemaan - "beloussija smert"niin kuin he sitä nimittivät. Raatteen tiellä pääsi neljästäkymmenestätuhannesta miehestä vain viisituhatta palaamaan takaisin, heidän joukossaan sen komentaja Vinogradov, jonka armeijan poliittinen upseeri ampui tappion syitä käsiteltäessä järven jäälle. (Raatteen tien tapahtumat siirtyvät tosin seuraavan vuoden 1940 tammi-helmikuulle...)
Jouluksi oli rintama kuitenkin rauhoittunut ja kodeissa saatettiin viettää 1940 joulua toiveikkaina. Miehet valvoivat ja kärsivät, mutta kestivät. Noissa olosuhteissa kirjoitti Pentti Mustapää, alias Martti Haavio joulurunon sovitettaen sen silloiseen ajankohtaan. En löytänyt mistään kyseistä runoa enkä muista sitä kokonaan, mutta niiltä kodin kun pystyn, kuvailen sen mittaa ja sisältöa itse sen ajatusta täydennellen:
Oli siellä Jooseppi - kirvesmies, oli siellä missä me muutkin.
Jäi hältäkin vaimo ja kotilies ja vierähti viikot ja kuutkin.
Ja harvoin hän kirjoitti Marjalleen, ja havoin hän kirjeitä saikin, vaan:
Jouluaaton kun ehtooseen
tuli säästi joukkomme harveneen,
niin kuulla saimme me kaikin.
On lapsi syntynyt Joosepille ja Marjatalle - ja Marjatalle,
sen mustista mustimman orren alle
ja taivaat kiitosta soikin...
...ja me kaikki soturit harmaa päät...
...- seimen ääreen me polvistuimme ja
kumarsimme sitä pientä lasta ja...
vartiomme sitä...
petojen saaliiksi joutumasta...
Niinhän se jotenkin meni, ajatus kuitenkin oli yhtenevä. Harmi, että en löytänyt sitä, jollakin tavoin kun se kuvaa hyvin koskettavasti sen ajan tunnelmaa. Kuten mainitsin, tuona ankarana aikana meillä oli joulu. Köyhä joulu, mutta sanan mukaisesti kuitenkin rikas. Meillä oli pienei armeija, mutta myös toivo, jota antoi meille Joulun Herra. Kansalla oli hätä ja se kääntyi hänen puoleensa. Siihen aikaan kirkot täyttyivät. Tänä päivänä kun ei hätää ole, ei ole niin kovin tarvis Jumalaakaan. Yksi sama kuka oli syntynyt talliin, tai orren alle.
Kristitty kirkko on kantanut meitä jo vuosituhannen, nykyään liberalismi kukkii kaiken yli. Maailman kansalaisina me uskomme kaikiin jumaliin ja toisaalta emme mihinkään. Me haluamme ola unversaaleja. Uskonnollisuus on hävinnyt synkretismin ja yleisen pakanallisuuden tieltä. Sen opetusta vähennetään ja tunnutuksellisuus on siitä jo poistettu siitäkin huolimatta ettei siitä ole sinänsä ollut mitään vahinkoa ja EU:n määräyksestä on loputkin poistettava, koska se ei sovi niille, jotka tunnustavat toista oppia. Muistelen, että se oli Leibnitz, joka totesi, että uskonnottomuus merkitsee yleisen moraalittomuuden lisääntymistä ja kun olen sitä mieltä, että useinkin vanhan mukana poistaan hyvinkin käyttökelpoista ja tapeellista olisi uusimisinnossa kuitenkin syytä säilyttää jonkilainen itsetutkiskelun muistutuspaalu meille jokaiselle.
Kaikesta huolimatta olemme ehtineet jo jouluiltaan ja harvinaista, että tänään on täysikuu. edellisen kerran jouluna se oli 1977 ja seuraava menee jo jonnekin 2030-luvulle. Toivotan kaikille lukijoilleni hyvää Joulua ja Onnellista Uutta vuotta 2016
