ELÄINYSTÄVIÄMME.
Juniori ja vaimonsa Kirsi olivat hankkineet koiran pennun ja niinpä lähdimme Ainon kanssa varpajaisiin, katsomaan kesäkuulta lähtien odotettua tulokasta. Tyttöhän se oli. Nimenkin olivat jo ennen luovutusta antaneet ja Elli se oli. Äärettömän vilkas ja nätti bodercollie. Rodulleen ominaisella tavalla - matalana, maatapitkin hiipen se lähetyi uteliaan näköisenä ja valitsi ensiksi meistä Ainon alkaessaan tehdä tuttavuutta. Se oli vähän rajumpaa hommaa . Välittömästi se nuoli vaimon naaman ja sitten oli minun vuoroni. Ja älykäältäkin Ellli vaikutti. Tuomamme vinkuvan teddy-ketun se omi heti ja juoksutti sitä pitkin pihaa, koko lapsuutensa innolla.
Korien ystäviähän me Ainon kanssa olemme kumpikin. Ellin tapaaminen jäi lyhyeksi, niinpä lienee paras odotella ajan kuluvan, jotta saamme enemmän kuvaa koiraneitosen edesottamuksista, sen sijan edesmenneissä omissa koirissaame on kyllä kerrottavaa.
Hän on Elli
Aikoinaan 1980-luvulla tapasimme nilsiäläisessä kultasepänliikkeessä Nipan, liikeenomistajan whippetin, joka teki meihin niin lähtemättömän vaikutuksen, että kypsyimmme välittömästi kyseisen koirarodun ihailijoiksi ja melko pian sen jälkeen otimmekin sitten Aksan, kauniin sini-hopean sävyisen whippetin ottopojaksemme. Sanoin - otimme, vaan ei se niin käy. Se on koira, joka valitsee itse isäntänsä. Jos kysymyksessä pentu se tietää mitä varten tulit pentuetta katsomaan ja tekee selväksi, että se on juuri hän, joka on päättänyt lähteä mukaan eivätkä sisaruksen enempää lähtijän kanssa kilpailekaan, vaan hyväksyvät asian kaikessa hiljaisuudessa. Niin teki Aksakin. Se iskostui meihin kuin täi tervaan. Nousi Ainon syliin ja nuoli posket. Osoitti haluavansa meidät isännikseen eikä asiassa ollut enempää puhumista. Vain puolitoista vuotta Aksa eli. Ensimmäisenä suvena se näytti kehityskelpoiselta juoksijalta, mutta talven tullessa sen kehitys näytti pysähtyneen. Kylmässä ilmassa se hengästyi ja pelkäsimme pahaa, seuraavan sysksynä se lähti. Se kuoli kuuden aikaan aamulla koppaansa voimakkaasti korahtaen. Aortan repeämä arveli elänlääkäri-ystäväni Tuomas Kärkkäinen. Hautasimme sen Konnevedelle Mehtolan kotikoivikkoon.
Aino ja Elli tekevät tuttavuutta...
Elli isäntänsä Jounin kanssa
Olimme muutaman vuoden ilman koiraa, sitten jyväskyläläiset eläinsuojeluihmiset kysyivät yllättäen olisimmeko halukkaita ottamaan nelivuotiaan whippet-tytön ja niin pieni harmaa Haiku tuli meille. Muuramelainen Anne jotui murheekseen luopumaan siitä, saatuaan naimisiin mentyään melkein kaikelle allergisen vauvan. Tiedän, että luopuminen oli hänelle tuskallista, mutta Haiku sai meiltä uskoakseni hyvän kodin, ainakin siitä kehittyi verraton vaatija. Kaiken kaikkiaan vaatimaton ja vähään tyytyvä ensisijainen saamamies. Uskollinen, mutta ovela silmänpalvelija. Kaiken kaikkiaan rakastettu lurjus. Aamu- ja iltalenkitkin saattoi usein laistaa, omatoiminen kun oli. Sen kun laski ovesta ulos, se juoksi pitkin kadun vartta pari- kolmesataa metriä edestakaisin ja saatuaan asiansa toimitettua palasi ovelle pyytämään sisällepääsyä. Tielle se ei mennyt. Tutut saivat silittää, mutta kaikkea epävarmaa kuten mm. lapsia se vältti. Oloilleen se oli kuin ihmisen mieli. Poistumaan ei sitä tarvinnut käskeä, se ymmärsi kun napsatuitti sormilla ja osotti tiettyyn suuntan ja se lähti. Liikkui hitaasti kuin hidastetussa elokuvassa, jokaisella askeleella vilkaisten oliko vaatimus edelleen voimassa ja hiljaa kuin aave oli se kohta vaivihaa ilmestynyt korvat rusetilla kurkkimaan ovelle: - Jos kuitenkin..? Usen se pääsi yllättämään ruuanlaittajan seisomalla takana niin lähellä jalkoja, että katsoipa kummalta puolen hyviinsä ei sitä näkynyt, mutta siellä se odotti. Ja jutella se osasi ja valittaa, filmatakin.
Oli muuan vapunaatto. Odotimme Ainon veljeä vaimoineen viraaksemme. Olin tunnetulla taidollani tehnyt mahtavan pizzan ja jättänyt sen paistopellillä hellan päälle lähdettyäni hakemaan Ainoa kylältä. Palattuamme takaisin kotona vallitsi pahaenteinen hiljaisuus. Tapansa vastaisesti ei Haiku tullutkaan ovelle tervehtimään. Makuukamarin perällä olevan koppansa laidan yli se katseli pelokkaana ja syyllisen näköisenä. Keittiössä asia selvisi. Koira oli nousuust hellaa vasten, järsinyt pitsaa pellin laidasta niin paljon kuin oli yltänyt ja sitten kun pelti oli pudonnut lattialle alaspäin oli koko pitsa kaluttu reunoiltaan - aika rumaksi ja pilallahan se oli jo muutenkin.
Seurasi pikatuomio. Otin sanomalehden ja mätkäisin koiraa tamuksille ja tiesin sen koskevan enemmän henkisesti, kuin fyysisesti. Lopuksi se juoksi parvekkeen ovelle, jonka työnsin auki ja survaisin sen parvekkeelle ja läppäsin vielä sanomalehdellä varmuudeksi takapuoleen, jolloin siltä pääsi hätäpissa. Parvekkeeeme ei tuolloin ollut vielä lasitettu. Selkä ikkunaan päin se istui ja vapsi. Oli kylmä vappu, satoi räntää.
- Päästä se jo sisälle, pyyteli Aino.
- En päästä! Siperia opettaa...
Olihan se sitten päästettävä. ja sentään ehdin hakea kaupasta vielä uudet aineksetkin ja tehdä korvaavan pizzan, tosin mielestäni se ei tullut niin hyvä, kuin minkä Haiku söi. Onni muuten että paistinpelti oli pudonnut alaspäim, koira-tyttömme ruokahalut tuntien - jos pitsa olisi ollut kuin tarjottimella olisi se syönyt itsensä hengiltä.
Kun tämä juttuni kiorista ja kissoista tulee todennäköisesti niin pitkäksi, niin ajattelin jakaa sen useamman blogin osalle, asiaa kun on. Jatkan Haikustakin vielä seuraavalla kerralla.
.
