SAKKOJA JA SAKOTTA MEILLÄ JA MUUALLA

AINA SATTUU JA TAPAHTUU

Autoista ja liikenteestä on paljon asiaa, joka kiinnostaa etenkin miespuolisia lukijoita.  Moottorit, koneet, nopeudet ja kiihtyvyydet ovat autoista puheen ollen kysymyksiä, jotka liittyvät olennaisina asioina kaikkeen  autoiluun ja autoihin kekinnäisenä puheenaiheina. Mistä puolestaan vähiten puhutaan ovat omat töppäilyt, samoin kuinajetuista koolreista, samoin kuin sakoistyakin mieluummin vaietaan..  Mutta autoilla liikuttaessa sattuu usein kuljettajasta riippumattomiakin asioita.  Oudot tiet, vieraiden kaupunkien liikennejärjestelyt, paikalliset säädökset ja luonnollisesti toiset autoilijat.  Joskus saattaa virkavaltakin olla liian virkavaltainen, joskus puolestaan ei - on kokemusta, mutta kun autoiluun liittyy myös paljon vitsejä, niin niistä lienee hyvä lähteä liikkeelle.

Kaikki tunnemme Mossen - Moskvitsh´in, auton josta jo omana aikanaan tuli legenda ja varsinainen vitsailujen kohde ja siitä muistuukin mieleeni pari juttua.  Ensin pieni episodi : Jossakin päin entistä Neuvostoliittoa oli järjestetty autokilpailut ja paikalle ilmaantui vain kaksi merkkiedusajaa.  Mosse ja Ford.  Itse kilpailussa kävi sitten niin kuin kävi, mutta seuraavan aamun paikallislehti uutisoi suurin otsikoin: "Kaupungissamme pidetty suuret autokilpailut. Moskvitsh toinen, amerikkalainen auto viimeistä edellinen!" 

Vitsi ilmentää oivallisseti 60-luvun neuvostouutisointia, mutta seuraava juttu meneekin sitten jo hirtehishuumorin ppuolelle.

Mosse oli tehnyt lakon ja kuljettaja seisoskeli avuttomana tiellä . kunnes muuan Fordin kuski pysäytti ja tiedusteli oliko bensa lopussa, vai ehkä vakavampaa, josta miehet asiaa yhdessä tutkittuaan eivät päässeet perille.  Niinpä fordin mies ottikin mossen hinaukseen viedäkseen sen lähimmälle merkkikor-jaamolle.  Kaikkihan tietävät, että sammuneena hinattava auto - tehostimienn ollessa toimimattomia on arvaaton, ja nimen omaan sitä, kun Mosse oli kysymyksessä. Ford lähti siis inaaman Mossea ja matka sujuikin hyvin ja kauniisti, kunnes Mersu vilahti ohi.  Silloin Fordin kuljettajan hermo petti.  ahän päätti kuitata ja unohti hinattaansa, alkoi kilpa-ajo.  Kun vauhti kiihtyi kiihtymistään petti myös Mossen kuljettajan hermo.  Hän pelkäsi kuollakseen ja alkoi htäpäisssään soittaa torvea.  Tien varrella olevalla huoltamolla huomattiin asia ja joku sai päähänä soittaa seuraavalle huoltoasemalle, että katsoisivat miten käy, kun Ford ja Mersu ajavat kilpaa ja Mosse kolmantena pyrkii molempien ohi.

Monelle edellä olevat ovat varmasti vanhoja vitsejä, mutta saattavat vielä joitakin huvittaa.

Sain joku vuosi sitten pysäköintisakot Keski-Suomen keskussairaalan edessä, kun olin menossa selkäleikkauksesta toipuvaa junioria  katsomaan.  Kyseistä terveyslaitosta rakennetaan kuin Iisakin kirkkoa, jatkuvasti nyt ja rakenettiin silloin.  Piha oli kaaksessa eikä pysäköitipaikkaa löytynyt.  Huomasin autojonon, lienee ollut invapaikoilla, mutta kun piha oli poikkeus-järjestelyssä, päätin liittää autoni hetkeksi sen jatkeeksi.  Pani kuitenkin vähän miettimään, mutta kun siinä istuessani kaarsi pihaan punainen henkilöauto, joka ajoi koko jonon eteen ja jäi odottamaan, niin ajattelin rohkaistuneena jättää auto siihen  ja lähdin ovelle.  Ennen sisälle menoa vilkaisin kuitenkin taakseni ja näin juuri tulleen auton kuljettajan seisovan autoni edessä lappua kirjoittamassa.  Palasin takaisin.  Olin sitä mieltä, että hänen olisi pitänyt tulla sanomaan ettei paikalle saanut autoa jättää, niin tekivät kerran Helsingissä, mutta  puhuminen auttanut, mutta kun nainen työnsi lappua tuulilasin pyyhkijän alle,  minulla pimeni.  Vetäsin lapun käteeni, repäsin sen kahtia ja heitin palaset naisen syliin.   Maksettavaksihan se tuli.  Kallis pääsymaksu potilasvierailulle enkä edes huomannut tehdä oikaisuvaatimusta.

Kesällä 1984 olimme vaimoni kanssa matkalla Itävaltaan, kun Själlannin siltaa ylittäesämme huomioni kiintyi edellä ajavaan 520-malli BMW:hen, joka ajoi tehostetun harkitusti tasan sallittua nopeutta.  Matkatoimisto oli buukannut meidät Gedseristä Saksaan lähtevälle lautalle ja niinpä käännyimme sillan eteläpäästä kyseiseen satamaan lähtevälle tielle ja sinne kääntyi myöskin edellä ajava BMW edelleen nippa nappa sallittua noputta noudattaen. Tanskan ja Saksan välisistä satamista lähtee kesäaikana vuoro  pulentunnin väliajoin, talvisaikansakin muistaakseni joka toinen tunti, mutta siitä huolimatta kaikilla on kiire, sillä etenkin kesällä laivat ovat aina täysiä ja satamaan ensimmäisenä ehtivällä on etulyönti laivapaikkoihin nähden.  Niinpä seuraavalla suoralla, kun vastaantulijoita ei näkynyt siirryin ohitus aikeissa vasemmalle kaistalle, jolloin Bemarin ikkunasta nousi poliisin pyöreä pysäytyslätkä.  Tien varrella selviteltiin sitten asiaa.  Poliisi puhui vain tanskaa, mutta saimme selville, että aiottu ylinopeutemme merkitsi meille 300 Tanskan kruunun sakkoa, jonka voisimme välttää jos maksaisimme poliisille (Arne P) käteen sata Suomen markkaa.  Vaade oli mielestäni kummallinen ja kysyin voisiko hän antaa maksusta virallisen kuitin.  Toki voisi.  Hän meni autolleen, mutta ei löytänyt minkäänlaista paperinpalaa emmekä me luonnollisesti voineet auttaa asiassa. 
Niinpä hän vaati meitä seuraamaan Nyköpingin poliisilaitokselle, missä  konstaapeli Arne P. kirjoitti meille sakkolapun 300 Tanskan kruunua, siis yli kaksi kertaa enemmän, kuin jos olisimme maksaneet hänelle suomalaisen satasen pimeänä käteen.  Kotiin palattuamme tein kantelun Tanskan lähetystöön ja sen seurauksena sain Nyköpingin poliisimestarilta kirjeen, jossa sakko vahvistettiin maksuvaatimuksin.  Sen mukaan Arne P. oli suorittanut liikennevalvontaa (ilman mitään sakkokaavakkeita)"patruljebil´illä" mikä siis lienee tarkoittanut kyseistä yksuityisbemaria ja pysäyttänyt minut (aiotun)ylinopeuden vuoksi.  

Viimeisten tilastojen mukaan Tanska on Euroopan korruptoitumattomin maa, lieneekö asia tähän mennessä parantunut.  Hieman toisenlainen tapaus sattui vuonna 1968 Ruotsissa, kymmenkunta kilometriä Helsingborista pohjoiseen E-4 tiellä. Olin liikkeellä Isuzulla, kun satamasta lähdettyä, kaupungin ulkopuolella - metsätaipaleella puhkesi kisa tansakalaisissa kilvissä olevan DKW:n kanssa.  Olin lokakuun lopulla ajanut Saksaan ja matkan aikana olivat Ruotsin ajonopeudet pudonneet nykyistä vastaaviksi 100 kilometriksi tunnissa.  Juttu lienee alkanut tanskalaisen tuikealla ohituksella, jonka päätin kuitata.  Ajaessamme peräkanaa, etsiessäni tilaisuutta ohitusyritykseen, yhtäkkiä tienvarren hämärästä välähti poliisiauton hälyytyvalo palamaan.  Pysäytin heti, jolloin sivutieltä tuleva poliisiauto syöksyi ohitseni DKW: perään.  Noustuani autosta paikalle jäänyt poliisi tuli luokseni.  Hän kysyi tiesinkö voimaantulleesta nopeusrajoituksesta ja tovin juteltuamme, kehoitti hän minua pitämään suuni kiinni ja selvittävänsä asian, kun poliisimestari tulisi tanskalaista ojennettuaan luokseni.  Pitkään eivät poliisit keskenään puhuneet, mutta sakkoja  tullut.  

 Eräällä matkallani Itävallassa, Innsbruck´iin saavuttuani pysäköin pysäköin autoni   Mariahilfstrasselle, pysäköidyn autojonon  jatkeeksi.  Saapuessani pari tuntia myöhemmin autoni luokse, havaitsin ettei se ollutkaan paikalla, johon olin sen jättänyt.  Ovia availlessani ihmettelin tapahtunutta, kunnes lähettyvillä seisoskellut poliisi tuli luokseni ja kysyi olinko huomannut asian.  Tokihan olin huomannut, mutta en käsittänyt minkä vuoksi ja miten se oli tapahtunut, jolloin poliisi selvitti:  Paikalle oli muodostunut mahtava ruuhka, kyseisellä kohdalla kun raitiotievaunukiskot kääntyivät seuraavaa kadunkulmaa kohden, niin että pysäköinnille varattu kadunpätkä lyhenee ja niin oli autoni seisonut keskellä raitiotievaunukiskoja.  Oli tarvittu monta poliisia,  ennen kuin auto oli saatu nostetuksi  jalkakäytävälle, mikä sekin oli laiton pysäköitipaikka. Sakkoja ei tullut, vaan tässäkin tapauksessa poliisi katsoi huomatuksen riittäväksi.

Kovin paljon tapahtumia on matkatessa sattunut, ulkomailla ei kuitenkaan koskaan sattunut minkäänlaista onnettomuutta, kotimaassa kylläkin.  Asuessamme Saarijärvellä, eräänä ilta kotiin palatessani, melkein uusi 1800-Madzdani vetäisi marraskuisella mustalla jääpinnalle perän edelle ja niin vaihduin yllättäen kuljettajasta matkustajaksi.  Pieni lumikerros ei paljoa vaimentanut parin, kolmen metrin penkalta luiskan pohjalle putoamista ja kun sitten istuin alaspäin olevan autoni sisäkatolla toivoen ihmettä, jota ei tullut -  Vaikutti nimittäin siihen saakka etteivät vahingot olleet kovinkaan suuret, kunnes sitten keula alkoi vääjäämättä  painua.  Tuulilasi risahti palasiksi ja katto antoi niin sopivasti myöten, että selviydyin hädin tuskin jollakin keinolla ulos.  Saarijärven Autosta se oli ostettu ja siellä se korjattiin.  Onneksi päällä oli täydet vakuutukset, joskin menetystä tuli siitä huolimatta eikä autossa enää sen jälkeen ollut alkuperäistä uuden tuntua. Tapauksen johdosta muuan Saarijärven Auton asentaja Reippaan Yrjö veistelikin minulle, että: hänpä on ollut poikien kanssa kääntämässä minun autoani pyörilleen, johon minulla oli varaa vastata ettei se mikään ihme, kun minä yksin sain käännettyä sen katolleen.

Sen aikaisiin autohin oli helppo tehdä korjauksia ja monta remonttia tuli tehtyäkin.  Sen aikaiset moottorit eivät kestävyydeltään olleet läheskään nykyisten veroisia.  Melkein nyrkkisääntönä oli, että tuolloin tavallisella 1200 kuutiosella oli 100-tuhannen jälkeen remontti edessä, 1500-2000 kuutioisten venyessä 150-200-tuhanteen, Mersun dieselin tosin ollessa jo silloin omaa luokkaansa.  Remontissa kuluneet osat, laakerit, männät, tiivisteet ja muut vastaavat osat korvattiin uusilla.  Sylinterit hoonattiin. venttiilit koneistettiin, kampiakselin kaulat hiottiin ja remontin pystyi tekemään melkein missä tahasa katoksessa.  Erikoisin remonttipaikka, minkä tiedän on keittiön pöytä,  Kuuluvat muutamat vaajakoskelaiset veljekset senkin tehneen.  Nostivat moottorin hiabilla avoimesta keittiön ikkunasta sisään ja kai se korjaus keittiön pöydälläkin onnistui siinä missä muuallakin. 

JUHANNUSYÖ ALPEILLA

  

JUHANNUSYÖ ALPEILLA 

Paluumatkallani Grenoblesta ajoin siis Annecyssä harhaan ja jouduin palaamaan  takaisin, missä sitten varmistuttuani oikeasta suunnasta lähdin ajamaan Sveitsin rajaa kohden. En kuitenkaan jatkanut rajalle saakka, vaan käännyin St.Julien´issa Annemasseen johtavalle tielle. Edellisessä kertomuksessan kesken jääneellä automatkalla tapahtui nyt viileä käänne.  Minulla oli mukanani laukkullinen jalometallikoruja näytteinä, joita varten oli ottanut Jyväskylän kauppakamarista carnet-todistuksen, tulliasiakirjan, joka oli esitettävä rajanylityspaikalla - jokaisella rajalla sekä maasta lähdettäessä että seuraavaan maahan saavuttaessa.  

Olen  jossakin vaiheessa - mahdollisesti myöhemmin - tullut Sveitsiin samaa tietä Saint Gingolf´ín kautta, mutta tässä tapauksessa ei kyseinen raja-asema ollut kysymyksessä, koska paikka, mistä  aioin -sveitsiin sijaitsi pienellä, metsäisellä paikalla, jossa kummallakin maalla oli rajan kahtapuolen toimistot vierekkäin virkailijoitaan varten, joissa kummassakin minun olisi pitänyt sääntöjen mukaan ilmoittautua

Tässä kohden muistini pätkii. onhan kyseisestä ajasta vierähtänyt jo neljäkymmentäviisi vuotta.  Otin tietokoneesta esille Googlen kartan ja kun katselen noita lukemattomia teitä, joita alueella risteilee, menen sekaisin.  On näköjään rakennettu kokonaan uusia teitä ja nyt kartalla näkyy merkityksi jo selvä yhdystie, tai ainakin opastettu väylä myös Torinosta  Grenobleen matkallani käyttämästäni reitistä.  En muista mikä raja-asema oli tuolloin kysymyksessä, mutta jatkan nyt kuitenkin tapahtumia eteenpäin.

Ranskan puoleinen toimisto oli lukittu ja mennessäni Sveitsin puoleiseen toimistoon löysin molempien maiden rajavartijat sieltä.  Minua lukuunottamatta ei muuta liikennettä paikalla näkynyt ja uskoakseni juuri sen vuoksi oli ranskalainen tullivartija tullut vierailulle ja istui sveitsiläisen kanssa yösydäntä viettämässä.  Konjakkipullo oli pöydässä ja molemmat miehet kohtuullisen hyvän tuulisessa laitamyötäisessä.  Asetelma tuntui sopivan hyvin sopuisan rajan luonteeseen.  Kumpaakaan miestä ei kiinnostanut tulemiseni, tai menemiseni vähääkään eikä kumpaakaan huvittanut lähteä kesken kaiken tutkimaan enempäää matkatavaroitani kuin autoanikaan.  Passistanikaan ei ollut niin väliä.  Vilkaistuaan siihen sveitsiläinen viittasi vain ylimalkaisesti kädellään ja ranskankielisen sanatulvan säestämänä ilmeisestikin kehoitti minua jatkamaan, mutta sitten minä poloinen esitin mukanani olevat carnet-todistukset, minkä itse asiassa olisin - muilla rajoilla kokemani mukaan olkisin voinut jättää väliinkin (olin riidellyt niistä jo Saksan-Itävallan rajallakin*) ja silloin herättiin.  Miesten silmiin syttyi ammattikiilto.  Papereita käsittelevä virkailija tulisi vasta aamulla eikä kukaan muu voisi hoitaa kysymykseen tulevaa paperisotaa.
Siinä sitä oltiin.  Ennen aamua en pääsisi läpi 
Nyt miehet lähtivät ulos.  Kiersivät autoa ja tirkistelivät sisälle.  Mukanani oli kymmenkunta paritonta suksinäytettä.  Sveitsiläinen teki huomion.
- Ja niistäkin pitäisi tehdä tulliselvitys!
- Voihan saasta.  Eikä maahantulolupaa herunut. 
Kivat virkamiehet olivat äkkiä muuttuneet ankariksi rajavartijoiksi.  Ranskalaiselle ei olisi asialla olisi ollut niinkään väliä, mutta sveitsiläinen oli ehdoton eikä aikaisemmin mainittu laitamyötäinenkään tuntunut vaikuttavan asiaan.
Vasta aamulla pääsisin läpi?
Olo oli aika lätkä.  Minulla oli hotellihuone tilattuna Matigny´ssä, jonne oli vain 30 - 40 kilometriä, mutta nyt jumituinkin raja-asemalle.
- Entä mihin yöksi?
Kierrä Geneven kautta, mutta tästä et tule...

Katsoessani kelloa totesin sen olevan kahden hujakoilla.  Rajavartijat painuivat sisälle lämpimään - kai jatkaakseen, minä puolestani käänsin auton ja mietin lähtisinkö kiertämään Geneven kautta.  Lisäkilometrejä tulisi ainakin sataviisikymmentä ja vesipumppu tuli mieleen.
- No jos kuitenkin?
Ajoin kymmenkunta kilometriä takaisin tulosuuntaan, rinnettä ylös vuorelle.  Tienvarrella oli taukopaikka ja pysäytin siihen.  Päätin sittenkin odottaa aamuun.  Polvet koukussa yritin sitten nukkua pienehkön auton takapenkillä, mutta eihän siitä mitään tullut.  Taivaalta häpsytteli lunta ja palelsi niin vietävästi.  Oli juhannusyö 1968...

Selvisin hengissä vaikka yö tuntuikin loputtoman pitkältä.  Hyvissä ajoin ennen tullin aukeamista löysäilin jarruja alamäkeen ja lopun ajasta odottelin raja-asemalla, missä pääsin nyt  jo lämmittelemäänkin kohmettuneita jäseniäni.  Lienee ollut tasan aukeamisaika,kun menin toimistoon ja asia otettiin välittömästi esille esille, mutta se ei sujunutkaan aivan toivomallani tavalla.
- Ei täällä noita asioita käsitellä, tämähän on vain läpikulkupaikka, Nuo asiat hoidellaan isommissa tulleissa ja Geneve on lähin paikka, niin että käännähän vaan kiesisi sinne päin.  Sieltä löytyy osaajat ja apu.  Jotenkin tuntui, että nyt vasta neuvoja tarvittiin.  Keskustelu oli pitkä ja perusteellinen, mutta loppujen lopuksi sain jaetun työvoiton.  Ehdotin, että mukanani oleva näytelaukku sinetöitäisiin ja se jäisi kuitilla tullin säilytykseen ja niin tehtiinkin, mutta sopimus edellytti sitä, että saadakseni näytteet takaisin olisi paluumatkan tapahduttava saman tullin kautta ja sitten - voidakseni ajaa Sveitsin läpi Saksaan tehdä tulliselvitys Genevessä. Saavutetun yhteisymmärryksen jälkeen en jaksanut enkä halunnutkaan ajatella asiaa enää sen pidemmälle, kun olin valmis mihin tahansa myönnytyksiin ja lieve-ehtoihin, olihan minun päästävä Sveitsiin ja niin minä pääsinkin.  Pieni, ystävällinen Sveitsi otti tämän jälkeen minut avosylin vastaan.

Firma Valaiski, joka markkinoi suksiamme Sveitsissä oli (ja lienee vieläkin) perheyritys, jossa isä Charly Veuthey oli johtaja, pojat Bernard myyntipäällikkö, nuoremman veljen Ferdinandin vakanssia en tiesä, mutta oletan hänen kuuluneen myyntiä hoitavien edustajien joukkoon.   Lähettämön esimiehenä kuitenkin toimi perheen vävy, äidin ja tyttären hoitaessa puolestaan toimistotyöt, mutta rouva oli kotoisin saksankieliseltä alueelta, niinpä hän ja pojat taisivat myöskin saksaa. Vietin tuolla matkalla neljä päivää Sveitsissä.  

Firma sijatsi Saxonissa, mutta mutta pidin majapaikkaani sillä kertaa Martigny Ville´ssä, noin kymmenisen kilometriä  tulosuuntaani - länteen päin johtavan, Chamonix´in solan suulla, josta risteää Isojen Alppien yli Italian puolelle - Aostaan johtava St. Bernadin sola, jonka korkein kohta on kautta vuoden lumen ja jään peitossa. Mainittakoon, että aikanaan Napoleon yllätti liittolaiset marssittamalla joukkonsa kyseisen solan kautta Solferinon taisteluun.  Seutu on jylhää ja luonnonkaunista, todellista Alppiseutua, jossa aikaa myöten tutustuin vuoristoono ja sen asukkaiden elämään.  Martiny kaupunkina jäi minulle kaiken kaikkiaan melko vieraaksi paikaksi, Saxon sensijan tuli hyvinkin tutuksi.  Se on noin viidentuhannen asukkaan pikkukaupunki.  Alueella tuotetaan viiniä ja hedelmiä, mm. aprikoosit ovat sen suurtuotantoa. 

Saapuessani Saxoniin, tuolloin ja sen jälkeen, tervetuliaiset pidettin aina Valaiskin liiketalon toisessa päädyssä sijatsevassa, Chaly Veuthheyn sisaren omistamassa bubi-tyylisessä Cafe de la Coron´essa.  Jo kahdella aikaisemmalla kerralla olin tutustunut useisiin paikallisiin asukkaisiin ja vaikka kieliongelmat aiheuttikin vaikeuksia, aina jollakin tavalla päästiin yhteisymmärrykseen, tuttavien määrän joka kerta lisääntyessä.  Kylässä saatoin kokea olevani kaikkien vieras ja kun pidän hedelmäsnapsista, kirsikka, omena jne. - täällä tutustuin paikalliseen aprikoosiviinaan, jota kyläläiset halusivat  tarjota, tavan mukaan vahvan mokkakahvin painikkeena, tai kyytipoikana.  Työasioihin paneuduttiin seuraavana aamuna ja tahti oli tiukkaa ja tehokasta.  Kauden asiat puitiin, reklamaatiot käytiin läpi, tulevan kauden ennakot sovittiin ja sitten...  Kun asiat saatiin käsiteltyä ja virallinen puoli päätökseen vaihdettiin vapaalle.  Bernard Veutheyn kanssa kävimme yön kuluessa monta laakson ravintoloista läpi ja kun isännälläni oli tuttavia laakson kaikissa paikoissa, joissa yön mittaan kävimme  sain minäkin joka kerta uusia tuttavia, jotka nyt ovat jääneet kaikkien muiden muistojen kanssa vuosien taakse.  Valaisin laaksosta jäi mieleeni miellyttävät muistot, jotka pitävät sisällään myönteisen elämän asenteen lisäksi humaania huumoria, eikä todellakaan jäänyt epäilykselle sijaa etteikö tuo paikallisten ihmisten sydämellisyys ja keskinäiseksi ystävyydeksi muodostunut liikesuhde olisi tehnyt käymisen ja asioinnin Saxonissa perin mieluisaksi.

Isutzun vesipumppu oli jälleen korjattu, mutta kun kyseistä automerkkiä ei tuotu maahan, ei niin ollen saatu alkuperäisiä osiakaan.  Mutta oli lähdettävä ja paluumatkanihan oli jo ennalta määrätty samaan tulliin, mistä oli tullutkin.  Minun oli siis vielä poikettava Ranskan puolelle voimattat ajaa Sveitsin halki suoraan Saksaan olihan korulaukku pakko noutaa.   Bensiini oli Sveitsissä huomattavasti muuta Eurooppaa edullisempaa, niinpä tankkasin auton piripintaan ja ja ajoin tulliin - saadakseni saman virkailijan kimppuuni, joka oli tulomatkallanikin ollut työvuorossa ja niin asiat mutkistuivat taas ikimuistettavalla tavalla