JYVÄSKYLÄN KUVIA

    
 JYVÄSKYLÄN 

                  KUVIA                

                                              

Välipalana  ajattelin tarjoilla kuvia Jyväskylästä 

 

POJALLENI HANNULLE

Elämä päätyy joskus meidän kaikkien kohdalta!

5 vuotis-syntymäpäivä 7.4.1966

Rakkaan Poikani Hannu Juhani Mehdon 7.4.1961 – 5.9.2013 muistolle:

Poikani Hannu Juhani Mehto, alias Seniori lähti pois tästä ajasta 5.9.2013 meidän Herramme kutsumana.  Hän asui yksin, ei häneltä jäänyt perhettä, ei paljoa muutakaan.  Elämässään hän ei paljoa tavoitellut, ei myöskään saavuttanut, mutta hän eli elämänsä omalla tavallaan, kuten eräs hänen ystävistään mainitsi – Hän oli tyytyväinen elämäänsä.   Jos ihminen voi itse olla elämäänsä tyytyväinen ulkonaista puitteista, epäonnistumista ja vaikeuksistakin huolimatta, on hänen elämänsä täyttänyt tarkoituksensa eikä kenenkään sovi asettaa sitä kyseenalaiseksi.  Minulla oli kolme lasta – enää vain kaksi, aikuisia jo tosin molemmat, joista Hannu oli vanhin.  Luonteeltaan hän oli auttamaton optimisti, avulias ja hyväsydäminen, joka itsekin tarvitsi usein apua ja ymmärrystä ja sitä hän myös sai. Äänekosken Hietaman kirkossa pidetyssä siunaustilaisuudessa olivat mukana kaikki hänen parhaat ystävänsä ja mikä on huomattava, kaikki olivat lapsuuden ja nuoruuden ajalta hänen koulu- ja soittajatovereitaan heidän yhteisiltä soittokeikoiltaan.  Nämä ystävät ovat kulkeneet toistensa myötä koko matkan eivätkä koskaan olleet jättäneet toisiaan pulaan Hannu mukaan lukien.  Hannu oli minun poikani ja minulla on ikävä häntä, vain suru jäljellä. Kun sairauskohtaus yllätti yksinäisen, silloin ei ollut ystävää auttamassa, mutta uskon, että Taivaallinen Ystävämme oli myötä ja saattoi hänet yli ajan rajan pois tästä kylmästä maailmasta. Saattojoukko oli pieni ja koruttoman muistotilaisuuden pidimme Hietamalla Martin Kievarin kabinetissa Kuolinilmoitusta emme laittaneet ja siksi olen pohtinut eikö isän velvollisuus olisi kirjoittaa pieni muistokirjoitus omalle pojalleen ja kun minulla on tämä mahdollisuus tehdä se miksi en käyttäisi sitä.  Hannulle jäähyväisiksi kirjoitin tähän pienet muistosanat siitä, mitä tunnen.

Kiitän kaikkia niitä. jotka ottivat osaa suruumme, Muuramessa 21.10.2013

Poistinkin tämän jo välillä, mutta olkoon siinä eihän se leipää pyydä!

AUTOILUA EUROOPASSA

AUTOILUA EUROOPPASSA                                                                                               

Olin hämmentynyt siitä miten Eurooppa oli avautunut.  Olin kolkutellut monille oville ja sisäänpääsy oli tuntunut vaikealta, mutta kun sattumalta hiihtoharrastus oli juuri alkanut leviämässä eikä välineiden tarjoajia vielä ollut montakaan, kysyntää riitti. Elämäni tuntui tuossa vaiheessa onnellisten yhteensattumien summalta, mutta mitä oli mitalin toinen puoli. Alkuun olin saanut tarjota edustamiani tuotteita jokaiselle, jolla riitti mielenkiintoa asiaan,mutta  alkuvaiheesta päästyä jouduin hankalaan välikäteen, kun useampi maahatuoja olisi halunnut yksinmyynnin alueelleen ja niin ollen  jouduin taiteilemaan ettei ketään olisi, ainakaan näkyvästi syrjitty, pysyvät myyntisopimuksethan tein lopuksi niiden firmojen kanssa, jotka tekivät suurimmet tilaukset, ostivat ja myivät eniten.   

Tavallaan ihmettelin muuttunutta tilannetta, mutta luonnollisesti oloni helpottui henkisesti melko paljon.  Autolla ajaminen ei noina vuosina ollut minulle mikään rasite, vaan pidin siitä ja sen suomasta vapaudesta. Euroopan moottoritiet olivat jo tuolloin melkoisia kiitoratoja, vaikka autokanta ei vielä huipussaan ollutkaan. Nopeasti kehittyneet yhteyteni vakiintuivat käsittämään kolme vakituista, parin viikon vuosittaista matkaa. Kevätkauden messumatka helmi-maaliskuussa. Kesämatka tukkukauppiaiden luona, jolloin edellisen kauden saldot tutkittiin, reklamaatiot käytiin läpi ja tulevan kauden ennakkotilaukset kirjattiin. Syys- lokakuussa tuli sitten vielä syysmessujen kierros, joskin satunnaisia,ylimääräisiä käyntejä tuli väistämättä ajoittain ja ne tein yleensä julkisilla kulkuneuvoilla. Useimmiten ajoin yksin ja kun hoitelin sopimuksesta edustamieni firmojen messuosastoja, oli mukanani yleensä aina messuilla käytettävä mainos- ja näyttelyaineisto ei silloin olisi autoon juuri muuta mahtunutkaan. Joskus kuitenkin joku isännistä lähti mukaan, tai sitten olimme liikkeellä hänen autollaan, nimenomaan silloin kun oli kysymys pelkästä messumatkasta.  Noilta matkoilta on jäänyt mieleen niin hauskoja kuin ikäviäkin muistoja, jotka kaikki on aika sulattanut yhteen ja kullannut muistoiksi muistojen joukossa.Vieraat maisemat, vuoristot ja jokien, etenkin Reinin rantojen näkymät. Vanhat linnat, jotka kertovat tarinoitaan vuosituhansien takaa uuden ajan valuessa hektisellä tahdilla moottoriteitä läpi Euroopan. Suuret kaupungit liikenneruuhkineen; kylät - etenkin suosimani pikkuhotellit oluttupineen ja ihmiset, joiden kanssa jouduin tekemisiin. Syntyi ystävyyssuhteita ja tuttavuuksia, joista moni on kantanut yli vuosikymmenten, aina näihin päiviin asti.

Euroopan teillä tapahtuu aina jotakin joskus ja toisinaan siitäkin huolimatta vaikka ei tietä olisikaan. Maailma on kylmää ja kovaa.  Liikenteessä suhtautumisen toiseen ihmiseen sanelee Keski-Euroopan moottoriteille auton hevosvoimat ja niiden mukana kylmä virallisuus, jopa epäystävällisyyskin, samoin on laita moottoriteiden varsillakin,  mutta henkilökohtaisesti olen kohdannut enemmän myönteistä, kuin kielteistä.

Eräänä myönteisimmistä tapahtumista on mieleeni jäänyt juhannuksen alla 1968 tekemälläni matkalla Trentossa, Pohjois-Italiassa sattunut episodi.

Ajaessani Brennerin solasta kohti Milanoa autostani – Isuzusta – hajosi vesipumppu.  Huomattuani moottorin lämmön nousevan pysäytin juuri parhaiksi kohdalle sattuneelle bensiiniasemalle.  Kello oli osapuilleen kuusi, ja omistaja oli parhaillaan sulkemassa jakelupistettään.  Asian selittäminen sujui vähän hankalasti, mutta kaikkia mahdollisia kieliä käytettyämme, joista kai elekieli oli tehokkain, käsitti mies asiani, tai ainakin sen, että katsoi konepellin alle jolloin hän itse saattoi todeta pysähtymiseni syyn.  Vaikka hän olikin ollut sulkemassa asemaansa, menikin hän uudelleen sisälle, veti haalarin ylleen ja palasi työkalut käsissä autoni luo.  Hän irrotti vuotavan vesipumpun, mutta kun hänen varastossaan ei ollutkaan tarvittavaa tiivistettä, ryhtyi hän töihin ja  korjasi entiseen niin hyvin kuin taisi, niin, että vika ainakin väliaikaisesti korjaantui ja jäähdytys alkoi jälleen toimia.  Aikaa häneltä kului puolisentoista tuntia, mutta kaiken huipuksi ei suostunut ottamaan työstään lainkaan palkkiota.  Olin yllättynyt ja yhä edelleen pidän sitä eräänä hienoimmista kohdalleni sattuneista ystävällisyyden osoituksista. Tuo Italiassa sattunut tapaus oli ainutlaatuinen, tosin Ranskassa mopedimatkallani 1958 takapyörän akseli katkesi rautatien ylikäytävällä eikä ranskalainen korjaamo niin ikään ottanut maksua, mutta tällä kertaa mielestäni tilanne oli kokonaan toinen, kuin mopopojan kesäretki.

Olen tähän mennessä maininnut tuon mopedireissuni jo niin monesti, että laitan tähän - sattumalta löytämäni kuvan mopedistani Brysselin messuaukiolla Atominium taustanaan.  Luulen, että tämä on ainoa valokuva. joka on säilynyt kyseiseltä matkalta ottamistani kuvista.  Jouduin ottamaan koerekisterit, koska mm. Ruotsissa ei saanut ajaa yli yhden hevosvoiman mopedilla  ilman rekisteröintiä ja ajopelissäni oli 1,5 hv:aa.

Palaan nyt kuitenkin matkaani kesällä 1968.

Samalla matkalla etsiskelin Torinossa muistaakseni ”Syyskuun 14:nnen päivän tie” numero kymmentä(olikohan se niin) ja ajoin kyseistä katua ainakin kymmenen kertaa edestakaisin ennen kuin huomasin sisäpihalle johtavan kapean porttikäytävän, jonka perältä etsimäni osoite löytyi.  Torinosta lähdettyäni seuraava etappini oli Grenoble ja kun Isuzun vesipumppu alkoi uudelleen oikutella, päätin ajaa lyhintä tietä Susa´aan josta sitten Alppien yli tarkoituksella päästä Annencyn ja Grenoblen väliselle tielle. 

Päivä oli sateinen ja kolea ja koko ajatus itse asiassa turhan uskalias.  Kahdenpuolen tietä oli lumipenkkoja ja ylemmäksi St. Cennis´in solaan noustessani jo alun perin huono tie muuttui täysin kelvottoman oloiseksi kärrytieksi jonka viiva katosi kartalta lopulta kokonaan. 

Jossakin kahden- ja puolen tuhannen metrin korkeudessa ajoura sukelsi puolentoista kilometrin pituiseksi merkittyyn ahtaaseen tunneliin, jonka leveyttä en muista.  Kai siinä olisi ollut tilaa sivuuttaakin, mutta onneksi ketään ei tullut vastaan, kuitenkin jännitin minne tunnelista päätyisin.  Kuvittelin, että toisella puolen olisi kohtisuora pudotus ja ajattelin ulos ajaessani sulkea silmäni, etten ottaisi pakkia olisipa vastassa sitten mitä hyväänsä, mutta ei minun tarvinnutkaan tehdä sitä.  Kun tunnelin suuaukko ilmestyi eteen näin jo etäältä, että vuoren toisella puolen vallitsi hieno kesäsää. Aurinko paistoi ja vuoristoniityn halki alaspäin viettämään lähtevä tie oli kuiva ja huomattavasti parempikuntoinen, kuin luolan toisessa päässä.  Ja tie parani koko ajan.  Jossakin alempana, tienvarressa seisoi pysäköity linja-auto ja suuri joukko kymmenen – kahdentoista ikäisiä tyttöjä, nähtävästi jokin ranskalainen koululuokka oli retkellään pysähtynyt poimimaan vuoren rinteellä kasvavia, minulle outoja kukkia. Tytöt seisoivat auton eteen ryhmittyneinä jonkun opettajan järjestellessä heitä kamera kädessään valokuvaan, niinpä käytin tilaisuutta hyväkseni, pysäytin ja otin minäkin kuvan, jolloin muuan pikkutyttö juoksi tuomaan minulle poimimansa kukkakimpun.

 

Olen sen tuhannen kertaa harmitellut etten pyytänyt koulun, opettajan, 
tai tytön osoitetta.  Ensinnäkin se oli vähän kiittämätöntä, sitä paitsi
olisihan nyt eläkkeellä kiva olla kirjeenvaihdossa kuusikymppisten 
ranskalaisten naisten kanssa

Grenoblessa ei sitten tapahtunutkaan mitään merkittävää, vaikka kevään messuilla oli yhteyksistä alustavasti sovittukin ja kun iltapäivällä lähdin paluumatkalle Geneveä kohti ajoin Annecys´ssä  pimeässä ja kaatosateessa kuusikymmentä kilometriä harhaan ja päädyin Le Bourg du St. Moriz´iin - Alppien keskellä olevaan varuskunta- kaupunkiin.  Vasta perille päästyäni totesin ajaneeni niin täydellisesti pussiin, että – muuta tietä ei ollut jouduin palaamaan takaisin Annecy´iin päästäkseni takaisin Geneveen johtavalle tielle. 

Alppiteillä kohtaa joskus myös odottamatonta, matkaa hidastavaa liikennettä… 

Tuolloisen matkan seikkailut eivät päättyneet vielä siihen.

Lähestyessäni Sveitsin rajaa oli kello jo lähellä puolta yötä, mutta sade oli lakannut ja ajaminen siten helpottunut.  Perehdyttyäni karttaan päätin jouduttaa matkaani ajamalla Geneven järven etelärantaa Evianin kautta St.Qingofin tulliin, josta ei olisi enää pitkä matka Sveitsin puolella olevaan Martigny Ville´iin, missä olevasta kohtuuhintaisesta ja -tasoisesta Hotel Etoile´sta olin varannut huoneen, matkan varrella tuli vaan pieni ongelma ja yritän kehittää siitä juttua ensi kerraksi.

MUURAME - KOTISEUTU

MUURAME

                                    KOTISEUTU

Muuramen kunnanviraston edestä 
PAKKOVALINTA(-KO)?

Pitkään aikaan ei pinna ole katkennutkaan niin perusteelisesti, kuin tässä elokuun viimeisenä viikon loppuna tapahtui.  Syynä ovat "nappula hallituksemme" uudistukset,  Uudistukset uudistusten vuoksi. Uudistuksen tuulet puhaltavat yhteiskunnassamme.  Vanha, vakiintunut ja turvalllinen on kaadettava - uudistettava, oikeastaan aiheetta.  Tähän saakka on asiat ovat olleet melko hyvin.  Yhteisskunnassa on ollut punaisena lankana kehitys ja edistys, mutta nyt hallitus määrää kaiken sen uudistettavaksi. Ja kai se on hyvä, mutta jos entistä hyvää uudistetaan, ei se tulos välttämättä tarkoita parempaa.  Jos entistä hyvää voitaisiin parantaa olisi se eriasia, mutta kun uudistetaan - melkein kaikkea - nuoren joukon innolla, saa vain katsoa mitä on odotettavissa.

Olemme asuneet vaimoni kanssa Muuramessa jo kaksikymmentä vuotta ja siltä pohjalta uskon voivani lukeutua jo vakinaiseen väestöön.  Kuntamme on hyvin hoidettu, yrittäjäystävällinen kunta, joka on menestynyt hyvin taitavan johtonsa ja tarkan taloutensa ansiosta.  Palvelut pelaavat, kirjastot toimivat, veroäyri on kohtuullinen eikä kunnalla ei ole kassavajetta. Kunnan velkaisuusaste on vähäisimpien kärkipäässä asukkasmäärään nähden maassamme. Muuramessa on runsaasti teollisuutta, yrityksiä  ja yhteishenkeä.  Kukaan ei halua liitoksia, ei mikään puolue, yhteisö eikä asukkaat, ei ainakaan huonosti johdetun ja velkaisen Jyväskylän kanssa. Muuramelaisia toki käy Jyväskylässä työssä, mutta vastaavasti jyväskyläläisiä käy puolestaan Muuramessa.  Kuntalaisten terveyspalvelut heikentyivät huomattavasti, kun Jyväskylä sai ajetuksi läpi jonkin "Jyte"terveyspalveluyhteistyön - mikä se lieneekään ja toki jyväskyläläiset käyttävät nyt saamiaan lääkäri, hammaslääkäri ja laboratoriopalveluja hyväkseen ihan kiitettävästi... .  

On merkillistä, että hallituksessa otetaan  uudellen, jo kerran haudattu kuntien pakkoliitosajatus
esille.  Jos kriisikunnat pitää liittää terveisiin kuntiin tulisi menetellä kokonaan toisin päin -liittää (huonompi) velkaisempi ja riitaisempi Jyväskylä Muurameen, mutta me emme halua sitäkään.  Hoitakoon Anderson ja Partanen omat sotkunsa.  Samoin Suomen hallitus, joka soutaa ja huopaa saamatta mitään aikaan.  Henna Virkkunen on muuramelaisille ja kai monelle muullekin  jo aito kirosana ja uskon toivoni mukaan hän ei enää ensi vaaleissa nouse eduskuntaan, Muuramesta ainakaan hänelle tuskin ääniä herunee.  

Hallitus on iskenyt kouransa niin sitkeään ps..kaan kiinni, etteivät punaisena hikoileva Jyrki-boy ja pyöristyvä Urpilaiska oikein ymmärrä mitä tulisi tehdä.  Äänikato odottaa molempien puolueita ja samoin on laita Jyväskylän kunnallispolitiikassa, jossa on koettu miljoonien katstrofeja, missä virheet peitellään virheillä.  Missä tehdäään upeita hankkeita, jotka jäävät odottamaan parempaa aikaa, kaatuvat, tai pannaan sen verran alulle, että on pakko yrittää jatkaa.  Muuramelaisten on  kurjaa elää lahtipenkissä, veitsi kaiken aikaa kurkulla, ja painetta lisää hallituksen sooloilu liitosaisoissa.  
Vapaaehtoisessti..?  - Eikö?
Houkutellen..?    - Eikö?
Uhkaillen..?     - Eikö?
Kieroillen..? --- Joo!  Pannan pakolla!  ...ei pakolla.  Pojoismaisessa hyvinvointivaltiossa ei tehdä pakolla mitään, mutta jos laki säädetään niin, että se antaa vain tietyn mahdollisuuden, niin omena putoaa syliin...  Vai annettaisiinko äänestysoikeus vain muuramelaisille demokraattisen kansalaiskyselyn muodossa, jolloin tarvittaisiin vain kaksi kysmystä:  Liityn?   tai:  En pane vastaan?  Jompaan kumpaan olisi pakko vastata ja tulos olisi sitova. Entä jos liitoksesta päätetttäisiin lainvoimalla.  Työssäkäynti-perusteen (joka on molemmin puolinen eikä käy) asemesta otettaisiin huomioon reikäleipäkuntana oleminen.  Äänestys toteutettaisiin kaavailun mukaan molemmilla paikkakakunnilla "demokraattisella kansanäänestyksellä". Voisiko olla totta?
Koskaan ei olisi voinut uskoa Suomessa mentävän manipuloituun äänestykseen, jonka tulos olisi jo etukäteen selvillä.  Päättäisivätkö muuramelaiset tässä tapauksessa itse liittymisestään?  Ei, vaan  jyväskyläläiset: eihän meidän tarvitsi äänestää ollenkaan, kun asukkaiden suhdeluku on 100:10.   

Henna Virkkunen työntää Markku Andersonia kottikärryillä;  "Saatana aikoo saapua Muurameen!!!"

Jotenkin ihmetyttää hallituksemme tempoilu, josta jo Lipposen hallituksen aikana saimme tuta.  Jos eduskunta ei hyväksy jotakin aloitetta, tuodaan se jatkuvasti uusintakäsittelyyn, niin että joskus - yön pimenä tunteina - edustajat väsyneinä, tai poissaolevien enemmistöllä hyväsksyvät lain.  Näin tapahtui mm. läänien pilkkomisessa, kun edustaja Jouni Backman oli laskenut kyseisellä toimella saavutettavan kuudenkymmenen miljoonan säästöt.  Vuosisatojen aikansa vakiintuneet lääninhallitukset, jotka olivat kooneet suuren osan keskiasteen hallinnosta saman katon alle, joissa läänien asukkaat saattoivat asioida nopeasti ja vaivattomasti.  Joista yhdeltä luukulta löytyi opastus melkein kaikkiin tavallista ihmistä koskettaviin hallinnollisiin asioihin uudistettin - pilattiin, hajoitettiin, rikottiin. Maaherra Wibeliuksen testamentti pilattiin. Tilalle luotiiin monimutkainen ja ihmisille vieras hallintomuoto:  ely-keskukset, kai jonkilaisiksi "älykekuksiksi".  Saatiin valtovallan toimesta aikaan sekamelska, joka tuskin noudattanee valtion hallinnolta odotettavaa vastuullista ja tunnollista hallintotapaa.  Kukaan ei tiedä mitä noissa keskuksissa tehdään, kuka tekee mitäkin.  Mistä nuo hajallaan olevan toimijan sirpaleet löytyvät  Jouni Backamannin pitäisi nyt ilmoittaa paljonko säästöä tuli ja lyön hatullisen vetoa, että miinukselle jäätiin, meinaan valtion kustannuksissa ja lisää kustannuksia tuli kansallekin. 

Ajatellaan esimerkki:  Pihtiputaalta on jyväskuylään 150 kilometriä, ja läänin pääpaikaksi tuli uudistuksessa Turku, siis matkaa reilut 350 kilmetriä.  Yhdistettiin luonnoltaan ja luonteeltaan erilaiset  ympäristöt ja yhteisöt.  Entäpä nyt toimeksipanon alla oleva hätäkeskusten siitrto Jyväsylästä, keskeltä maata Vaasaan, ruotsinkielisen rannikon toiseksi kun Porissa, lyhyen välimatkan päässä on jo ennestää vastaava laitos.  Molemmat hätäkeskukset valtakunnan laidalle, josa toisella puolella on aava meri - ja Ruotsi.  Tässä ei ole käytetty tippaakaan maalaisjärkeä.   

Kaiken valtion omaisuuden myyminen, yksityistäminen ja suoranainen lahjoittaminen mm. "toimivalle johdolle" on erittäin valitettavaa.  Kun kaikki myydään ei vastaisuudessa ole enää mitään myytävää ja kun kaikki  tuottava on myyty ei ole enää mitään tuotantoakaan.  Pannaan hampaat naulaan ja opetellaan elämään kuin "entisen mustalaisen hevonen".

Rangaistusten minimointi, rikollisten ja maahanmuuttajien hyyssääminen.  
Oman pesän likaaminen. 
Julkishallinnossa tehdyista miljard-tappioista ei kukaan joudu vastuuseen.
Eduskuntamme on täynnä keinottelijoita, jotka lintsaavat luonnottoman paljon. Valtion jodossahan saa rötöstellä mielin määrin, kun aina löytyy "hyvä veli",  joka toteaa ettei rikosta olle tapahtunut.  Meitä hallitaan edesvasttuuomasti ja tämä on mielestäni täysin älyvapaata hommaa.

Ehkä noin kymmenkunta vuotta sitten Keskisuomalaisessa haastaeltiin varatuomari Paavo Rantasta eläkkeelle pääsyn yhtedessä ja hän kertoi mm. joutuneensa Vaasan lääninhallituksessa käsittelemässä valitusasioita.  Eteen oli tullut jokin maa-alueita, tai omistusoikeuksia koskeva riita, jossa kunpikin asianosainen valitti valittamistaan - loputtomasti.  Aikansa tuskailtuaan, kun valituksia tuli, päätti hän maaherra Ahlbäcin´in kanssa yhdessä liittää vastineen loppulauseeksi, että päätöksestä ei voi valittaa ja siihen asia jäi. Rantanen kertoili haastattelussaaan, tavallaan vitsinä, että mitään laillista estettä ei sinänsä jatkovalittamiselle ollut, mutta tämä hieno, keksitty loppulause lopetti virkamiehiltä valituksen käsittelyvaivan.

 Onhan se niinkin.  Turha on toki aina turhaa, mutta kun tässä tapauksessa, kun ihmisiä selvästi sumutettiin hallintoportaan virkamiesten toimesta sopii kysyä miten paljon tämän tapaisilla, itsekeksityillä "lakilausekkeilla" meitä pistetään linssiin? Eikö se ole laitonta?
Näyttää sille, että Suomen hallinnossa on jotakin vinoa ja jos sitä esiintyy yhdessä portaassa, miksei sitten muissakin ja kun portaita on päälletysten, niin päälletysten myös harhauttamisia ja vääriä lausuntoja, vääristä tuomioista puhumattakaan.


Tämän aiheen kirjoitin jo elo-syyskuun vaihteessa, mutta jotenkin se unohtui luonnosasteelle. Kun siinä kuitenkin on niin aitoa ja alkuperäistä tunnetta, toki mielestäni asiaakin,  laitan sen esille Muurame-blogini liitteeksi.

ALA KUVASSA RIIHIVUOREN LASKETTELUKESKUS

MUURAMEN KUNNAN VAAKUNA

KUNNANTALON EDESSÄ

MUURAMEN KIRKKO, JOKA ON ARKKITEHTI  ALVAR AALLON KÄSIALAA

NÄKYMÄ HAUTALAN MÄELTÄ

ONPA TODELLA VAIKEA SAADA NÄITÄ KUVIA ISTETUKSI TÄHÄN BOGIIN JA LÖYTÄÄ NIILLE SOPIVAT PAIKAT, MUTTA TÄYTYY TODETA, ETTÄ MIKÄÄN EI VIELÄ TEHTYNÄ OLE SELLAINEN KUIN MILTÄ TULOS NÄYTTÄÄ.  KAI TÄMÄKIN PUOLUSTUKSESI KELPAA?