YRITTÄJÄN ONNEA
Alkuun lähtö kohti suurta tulevaisuutta...
Olihan se jokseenkin vaikea askel - pois jääminen, mutta onnistui kuitenkin. Jokainen voi kuvitella itse tunnelmat. Luopuminen vapaaehtoisesti varmasta työpaikasta ja hypätä tyhjän päälle ja olo oli kuin osuuskaupanhoitajalla, Laina oli saatu, remburssit maksettu. Japanista ja Honkongista oli lastit tulossa: radioita, magnetofoneja ja autotarvikkeita. Pumpsit eivät suinkaan olleet suuria, mutta alkajaisiksi niissä kuitenkin oli paljon epävarmuutta, huolta ja lainapääomaa kiinni. Olihan pankinjohtaja Vesterinen tosin antanut ihan kelvollisen alkurahoituksen, mutta kun oli muutakin rahoituksen tarvetta. Auto oli kysymysmerkki. Tavarat oli saatava myytyä eivätkä ne itsekseen mihinkään liikkuisi, auto oli hankittava, mutta miten. Mutta sekin järjestyi ja juuri siinä vaiheessa ja juuri tuontitoimintani tiimoilta. Tutustuin Saarijärven Auton omistaviin Mykkäsen veljeksiin Fredrik´iin ja Sten´iin käydessäni laina-autolla tarjoamassa heille autotarvikkeita. He alkoivat tekemään tilausta, mutta sitten tuli este; puhe kääntyi autoihin ja kun aiheesta puhuttiin myös tarpeeni tuli ilmi. Ei tehtykään kauppaa, vaan alettiin suunnitella vaihtokauppaa. Molemmat herrat olivat huumorintajuisia ja ainakin minua kohtaan empaatisia ja myötämielisisä, silloin sen sain kokea. Oloiltaan Fredrik - Retu oli hiljainen, pidättyväinen ja harkisevan tuntuinen, Sten - Stena puolestaan mielestäni hyvän seuramiehen mallikappale - nämä ovat omia arvioitani joita tein tuolloin kyseisen autokaupan tiimoilta.
Veljekset olivat tietääkseni siihen asti harjoittaneet Saarijärvellä autojen korjaamotoimintaa, mutta juuri noihin aikoihin he olivat saaneet Volkswagenin piiriedustuksen ja sen tiimoilta rakentaneet uuden toimitalon kauniille paikalle Saarijärven rannan tuntumaan ja siitä Stena sanoi nauraen, että "vanhoilla päivillämme rakensimme uudet ja kalliit tilat, niin että tuskin enää velatonta päivää nähdään.". Retusta puolestaan kuulin autonmyyjiltä jutun: Huoltokorjaamossa oli ollut jonkin vähemmistöön kuuluvan perheen auto laitettavana ja kun sitä tultiin noutamaan oli annettu määräys ettei autoa luovutettaisi kuin maksua vastaan. Useamman kerran sitä yritettiin hakea, mutta luovutus tyssäsi aina maksuvaatimukseen. Viimein sitten perheeseen kuuluva naisihminen tuli Retun puheille ja esitti suorasukaisesti, että eikö maksu voitaisi sopia luonnossa, jolloin Fredrik Mykkänen harvaan, mietteliääseen tapaansa totesi, ettei häntä oikein innosta -"ku-kun tuolla me- mettässä on vielä näin keväällä nuo mä- mättäätkin nii mä-märkiä!"
Autokauppa tehtiin siten, että hinnasta puolet maksoin rahalla ja toisesta puoliskosta sovittiin, että toimittaisin Saarijärven Autolle paraikaa matkalla olevia autotarvikkeita, joiden tukkuhinta vähennettiin auton hinnasta. Kauppa oli siis osin vaihtokauppaa, lisäksi kyseessä oli uusi Volkswagen Variant, mikä sopi minulle sopi erittäin hyvin ja sain sen heti käyttööni.
Kun tavarat sitten saapuivat joulun alla menivät matkaradiot, nauhurit ja radiot kuin kuumille kiville, niitä olisi vaan pitänyt olla enemmän ja välittömästi tilasin niitä lisää. Minulla oli nyt oma työni ja vaikka se toimikin pienessä mittakaavassa sain kitkuteltua etenpäin. Panin kuitenkin painopisteen nyt radioihin ja nauhureihin. Autotarvikkeisa aloin keskittyä raskaaseen kalustoon ja aloin ostaa kotimaisilta pikkutekijöiltä tiettyjä osia osia edustukseksi saamieni jarrunauhojen rinnalle, lisätäkseni vähän lisää suolaa keittoon. Tähän aikaan tutustuin myös Pentti Rautioon, josta tuli hyvä ystäväni ja joka joka alkoi myös edustajakseni. Ajoimme yhdessä vuoden verran, kunnes aloin suunnitella vientiagentuureja enkä yhtään liian aikaisin. Vuoden 1967 keväällä olin niin pitkällä, että arvelin voivani hakea lainaa joltakin valtion rahoituslaitokselta, pohjasin nimittäin naivisti hyviin suhteesiini kansanedustaja, sittemmin sisämisiteri ja Keski-Suomen maaherra Artturi Jämsen´iin, jonka tunsin ennastaan ja jonka oli avustajiin olin kuulunut edellisissä vaaleissa.
Atturi Jämsén oli jo kansanedustaja, kun Maaseudun Nuorten Liiton jäsenensä tulin hänet tutemaan. Tuolloiset vaalit - muistaakseni 1966 olivat tulosssa ja laskelmat osoittivat, että, jos kokoomus yrittäisi Keski-Suomesta kolmea paikkaa, se ilman muuta jäisi kahteen ja kommunistit saisivat kahden asemesta kolme paikkaa. Maalaisliitolla oli joko kolme, tai neljä edustajaa enkä muista oliko tuolloin kysymys viimeisen paikan säilyttämisestä, vai yhden lisäpaikan saamisesta. Jollakin tavalla puolue oli onnistunut saamaan kokoomuslaisen opettaja Heikki Norosen otteeseensa - luulen, että ostamalla ainakin osaksi juuri ko. kansanedustaja-ehdokaan paikalla. Minun tehtäväni oli kiertää kokoomuksen paikallisten kellokkaiden luona selittämässä tilannetta ja suosittelemalla heille Norosesta kompromissiä. Jos asia tuolloin olisi mennyt oletetulla tavalla putkeen, Norosen saamat äänet - käytössä olleen vaalitavan mukaan - antoivat Maalaisliitolle mahdolliset tarvittavat lisä-äänet kyseisen paikan suhteen. Tein sen, mutta lopetin poliitisen urani sen jälkeen tyystin, kun totesin miten politiikasssa ihmisiä käytettiin hyväksi. Norosella ei nähdäkseni ollut minkäänlaisa mahdollisuuksia, vaikka hän itse uskoi niihin vahvasti ja keskutellessani Jämsénin kanssa asiasta, hän naurahtaen totesi Norosella "olevan pissaa päässä" eikä Norosen tapaus ollut ainoa syy lopettamiseeni, kun itsekin tunsin olevani vähän samassa asemassa. Maalaisliitto onnistui, muuta Noronen ei, mistä suuttuneena hän jätti saamistaan rahoista Jämsän vaalitilaisuuskulut maksamatta, samoin minun palkkioni, jonka Jämsén käski laskuttamaan puolueelta.
Artturi Jämsén toimi aikanaan sisäministerinä, sittemmin Eino Paloveden jälkeen pitkähkön ajan - kuolemaansa saakka myös Keski-Suomen läänin maaherrana. Vaikka totesinkin politiikan raaka´aksi peliksi, oli Jämsén sen ulkopuolella aina hymyilevä ja hyväntahtoinen - tiettyyn rajaan sakka. Ystävänä hän hyvä eikä minulla ole hänestä henkilökohtaisesti negatiivistä sanottavaa. Lulemani mukaan hänet nimitettiin maaherraksi, koska puolue halusi päästä "sooloilevasta" edustajasta eroon. Hän kuoli myöhemmin Jaroslavlissa, Neuvostoliitossa, sinne tehdyllä Jyväskylän ystävyyskaupunki matkalla, tietämäni mukaan mykytettynä.
Koska olin kuulunut läänissämme Jåmsénin lähipiiriin, sain myöhemmin saarijärveläisen kansanedustaja Esko Härkösen vihat, häntä kun ei tuohon piiriin kelpuutettu ja myöhemmin, hänen kansanedustaja kaudellaan sainkin tuntea kaunan monin tavoin, vaikka olisihan siitä Eskostakin sanottavaa...
Niinpä sitten rahoitustarpeitani miettien, ajoin erään valkenevan päivän varhaisina aamyön tunteina Helsinkiin ja menin siellä Jämsénin Humalistonkadulla sijaisetevaan asuntoon ja tapasin siellä hyvätuulisen miehen. Hän kertoi minulla iloisena uutisen. Mitä? Devalvaatio! Edellisenä yönä oli markan arvoa laskettu 32 prosenttia. Vienti elpyisi, elämä elpyisi. Pyörät alkaisivat pyöriä entistä nopeammin, mutta minulla se ei ollut hyvä uutinen. Ulkomainen velkani kasvoi sinä yönä tasan tuon saman prosenttimäärän, jota lisäsi - kun olin alkanut saamaan myyjiltä tavaraa jo ilman ennakkomaksuakin, paraikaa tulossa olevan lastin hinta plus tullissa lojuvat muutamat sata Tokai-matkaradiota, joita olin lunastanut ja tullannut sitä mukaa kun olin saanut niitä myytyä. Velkaani lisäsi vielä samalla prosentilla ko. tavaroiden kohonnut liikevaihtovero. Nyt tuntui että kipukynnys nousi yli hilserajan. Velka kasvoi julmasti ja usko katosi. Minua suoraan sanoen itketti eikä Jämsén voinut auttaa. Hän levitteli käsiään. Ei hän tiennyt mitään keinoa. Osuuskaupanhoitajamainen olo tuli jälleen ja kotiin palasin aika tyhjällä nutulla.
Seurasi nopeiden käänteiden aika. Kävin silloin, tällöin vaneriehtaalla tapaamassa entisisä työtovereitani ja kerran tällaisen käyntini yhteydessä tuli johtaja Lehmusoksa vastaani: "jahaa - jokos konkurssi hähmöttää?" kului railakas kysymys, johon vastasin, että "ainahan se on näkyvissä, mutta siinä sitä taitoa tarvitaankin, kun sitä vältellään!" Ja välteltiin sitten, mutta nyt se oli tulossa kohti. Olin onnekseni varautunut sikäli, että kun vientikaupan puoli kiinnosti minua, olin ottanut yhteyttä muutamiin pienteollisuusyrityksiin ja tehnyt sopimuksetkin jo Jyväskylän Käsinetuotten kanssa,heidän valmistamiensa käsineiden ja turkistuotteiden vientimyynnistä. Kun seuraavana keväänä oli aikomuksemme osallistua Frankfurtin messuille, etsin muita mukaan sopivia edustuksia. Syksy ja talven selkä olivat ankeilta. Myimme osakehuoneistomme ja vaikka se oli ollut meillä vasta kolmisen vuotta, jäi siitä vähän enemmän kuin mitä olimme maksaneet, mutta tarpeeseen nähden se oli todella vähän. Muutimme Saarijärvelle vuokra-asuntoon. Tullivarastossa olevat tullaamattomat tavarat olivat vielä myyjän omaisuutta jan velkani lyheni vain sitä mukaa kun lunastin ja tullasin tavaroita. Koko homma sinänsä oli käynyt devalvaation takia täysin kannattamattomaksi ja kun Upo lanseerasi markkinoille vastaavan Hitachin mallin paljon halvempaan hintaan, tuli kaaos. Liikevaihtoverot jäivät ensimmäiseksi rästiin sitten myös tiysti muutakin, mutta sitten asiat alkoivat valjeta. Saarijärvellä toimi tuolloin Hirvosen suksitehdas ja sain heidän kanssaan vientiedustuksista sopimuksen aikaan, takoituksenihan oli viedä seuraavana keväänä myös suksia messuille, mutta kun suksitehtaallakin oli edellisen, lumettoman talven jälkeen huonosti tilauksia, päätimme talven kynnyksellä Hirvosten kanssa, ettei olisi paha, vaikka lähtisin Ruotsiin tarjoamaan niitä suoraan urheilukaupoille. Olin melkoisen matalalla mielellä, kun ajoin Torniosta Ruotsin puolelle. Oli myöhäinen ilta ja päättelin, että olisi antoisampaa ajaa vähän kauemmaksi rajasta ja samalla käyttää yöaikaa matkantekoon. Niinpä ajoin Piteå´on, missä yövyin ja seuraavana aamuna, menin arastellen ensimmäiseksi sikäläiseen Walstenin Rautakauppaan, ja homma lähti käyntiin. Huomasin, että devalvaatio puolestaan oli tehnyt suomalaisen tavaran ruotsalaislle suorastaan hävyttömän edulliseksi. Wallstenin pumpsi ei ollut iso, mutta huomattavan paljon toiveita antava. Ja sama jatkui. Umeå´ ssa osti Sport & Fiske jo enemmän ja sikäläinen Wintersport osti myös, myöhemmin vaan tuli pulma, kun molemmat olisivat halunneet seudulle yksimyyntioikeuden. Kiersin paikkakunnat Sundsvall´iin ja Ostersundiin saaka ja viikon vaihteessa toin mukanani Hirvoselle melkoisen määrän tilauksia, mikä antoi toiveita omankin aseman kohentamiseen. Jouluun mennessä ajoin vielä Pohjois-Ruotsin Jällivaaran-Jokkmokin-Kirunavaaran alueen, samoin Talainmaan Värmlannin ja Moran seudut ja siitä etelään aina Skånessa olevaan Arvikaan saakka, mistä alkoi lumiraja, etelämpänä olisi suksia mahdoton myydä, joten tarjoaminenkin olisi ollut turhaa. Kierrokset olivat minulle kohtalainen menestys ja ne ratkaisivat monta pulmaa.
Ja sitten - perin mielenkiintoista...
Olin saanut veroviraston kintereilleini ja kerran sitten, kun eräänä sunnutai-iltana olin lähtenyt ajamaan pohjoista kohti aloittakseni aamulla Ruotsissa, säikäyttivät Saarijärven poliisit kotona olevam perheen perinpohjin työntyimällä sisälle iltapimeällä tuomaan haastetta veroista, käyttäytyen melko törkeästi luullessaan minun pakoilevan ja uskoivat matkalle lähtöni todeksi vasta tutkituaan kaikki paikat taskulamppujen kanssa. Tietenkään en ollut viikoilla ollut kotona, koska kyseinen aika oli juuri Ruotsissa myymisen aikaa. Kysehän oli tuolloin minulle paljosta: epävarmalla provisio pohjalla, joko-tai kysymyksellä riskeeraten, tosin menetettäväähän minulla ei ollut toivoa kuitenkin ja mutta siellä myös onnistuin. Jossakin vaiheessa kutsuttiin minua tulemaan poliisiasemalle "autolla" ja kun haistelin hapanta, auto kun oli minulle välttämätön, menin Saarijärven Autooon ja vaihdoin Isuzun Mazdaan, jonka panin vaimoni nimiin ja ajoin muina miehinä kutsunta paikalle, missä ei sitten mitään tapahtunutkaan, kuulin vain kun joku esitti sivuhuoneessa kysymyksen:"joko se piru ehti sen tekemään?"
Kestämätön tilanne laukesi, kun isäni takasi minulle veroja vastaavan summan, kai siksi kun Ruotsissa onnistunut myyntityö vahvisti pohjaani, niin myös omaa luottamukseni tulevaisuuteen, lujittui ennestään. Kierroksen lopeteetuani sain Hudisvall´issa olevalta urheilutukkuri Ryonbolagetíta yhteistyö pyynnön (firma on myöhemmin myyty Monarkille) ja sitä kautta aikaan sopimuksen koko maata käsittävästä edustuksesta. Enää minun ei tarvinnut itse ajaa seuraavaa kautta varten ruotsalaisissa urheiluliikkeissä, mikä sinänsä oli suuri helpotus. Kevättalvella sain Franfurtin messuilta yhteydenottoja, usealta Manner-Euroopan tukkurilta - Ranskaan Saksaan, Italiaan, Itävaltaan. Yhteyksiä avautui, mutta parhaaksi osoittautui sveitsiläinen urheiluvälineiden tukkuliike Valaiski SA.
Valaiski SA. oli perheyritys, jonka toimipiste sijaitsi Valais´in kantonissa, saman nimisessä alppilaaksossa olevassa Saxonin pikkukaupungissa. Samasta laaksosta saa myös Välimereen mahtavana laskeva Rhone-joki alkunsa ylihypättävänä purosena. Kyseisen firman omisti paikallinen Veutheyn perhe, joka toimi perustajapariskunnan, heidän kahden poikansa, tyttärensä ja vävynsä voimin.
Usean vuoden ajan teimme yhteistyötä, osallistuin firman järjestämiin hiihto- ja suksien esittelytilaisuuksiin ja näin tulin melko hyvin tuntemaan paikallisia olosuhteita, tapoja ja kulttuuria. Samalla näin ja koin sydämellistä vieraanvaraisuutta ja näin samalla kappaleen kauneinta Eurooppaa.
Sveitsistä oli tosin muitakin kyselyjä. Aika oli otollinen. Murtomaahiihto-buumi alkoi Euroopassa kohota ja sen huomasi kauppiaiden aktivoitumisesta. Ajoin Sveitsissä kaikkien yhteyttä ottaneiden firmojen luona ja sainkin aika mukavasti tilauksia, mutta Valaiski, Saxonissa päätyi kuitenkin lopulliseksi vakinainen edustajaksi. Menekki oli hyvä. Kun Hirvosen sukset eivät riittäneet, myin ohessa Muuramelaisen Valkosen sukset, lisäksi sivuedustuksena minulla olivat tamperelaisen Titanin laskettelusukset. Siitähän se alkoi oieta. Seitsämän vuoden aikana ajoin Euroopan kolme, neljä kertaa vuodessa läpi ja suksien lisäksi edustin vammalalaisen
Veljekset Pohjan hiihtokenkiä, minkä sitten sovimme vaihdettavaksi Jokipiin Jalas-kenkiin. Sauvojen, siteiden ja jääkiekkomailojen kysyntään vastasin, kun isännillä - Koho-Montreal - oli ennestään paikallisia edustajia, ostamalla tilatut tavarat ja myymällä ne omissa nimissäni. Käsinetuote toimitti tilatut käsineet suoraan ostajille joita pohjoismaiden ohella oli myös Saksassa Itävllassa ja Sveitsissä. Saksalaisena tukkuostajanamme toimi Alfred Rinderle, joka henkilökohtaisesti on edelleenkin hyvä ystäväni ja hän hoiti tuolloin käsineiden myynnin myös Ranskaan ja Italiaan, joskin innsbruck´ilainen Handschubär jatkoi yksioikeudella. Sveitsissä käsineasikkainamme oli mm. Valaiski, sekä luzernilainen Holz &Co ja Rapperwillíssä Albert Lutz. Tässähän näitä tuli. Chicagon NSGA-messuilla sain yhteydet USA:n ja Kanadan markkinoille, joissa kummassakin meillä oli useampia asiakkaita. Otaksun, että siellä jatkossakin olisi ollut hyvät markkinat, mutta myynti tyssäsi Kyyjärveläisten onnettomaan suksitehdas-hankkeeseen.
Olin pakkorakosessa ottanut edustukseni kunhan sain - pelkällä provisolla. Olin sitoutunut maksamaan itse matka- ja muut kustannukseni, mutta onnistuin sikäli hyvin etten myöhemmin enää olisi kiinteälle palkalle lähtenytkään. Vientikauppa muuten oli siitä mukavaa, että kysymyksessä oli aina verrattain suuret määrät eikä liikevaihtoverosta tarvinnut huolehtia, niin että kun vihdoin sain asiani luistamaan ja rästiiin jääneet liikevaihtoverojutut selviksi tein avioehdon vaimolleni, tosin siinä sitten kävi niin kuin kävi, tuon avioehdon nojalla meni loppujen lopuksi kaikki, mutta sehän onkin jo toinen juttu, kuten Kippling sanoisi.
Ulkomaisena sivuedustuksena minulla oli jonkin aikaa myös jyväskyläläisen kultaseppä Jukka Ailion korut, joita en kuitenkaan tuolloisten yleiseurooppalaisten jalometalliverojen ja muiden kauppaa rasittavien tekijöiden vuoksi saanut paljoakaan menemään, mutta senverran kuitenkin, että kannatti poiketa joidenkin ostajien luona mm. Wienissä. Norjassa puolestaan oli jo silloin paremmat markkinat, nimen omaan hopealla ja kuten sanottu muut Euroopan maat olivat jokseenkin täysin tukossa.
Yritän muistella lisää asioita ja jatkan taas toiste, mahdollisesti kuitenkin panen muita mieltäni askarruttavia ajankohtaisia aiheita väiin. Kirjoitusvirheet korjailen sitä mukaa kun löydän ne.
En suinkaan tuolla selvitymiselläni tarkoita, että elämä olisi hetkessä selvinnyt. Vastoinkäymisiä oli toki tavan takaa, tokihan ne kuuluvat normaaliin elämään, ja asioiden eteenpäin vieminen vaati koko ajan liukasta liikkumista. Työtä ja vaivaa, mutta tärkeintä oli se, että onnistuin tuolloin löytämään ratkaisut suurimpiin vaikeusiini. Myönnän, että paljon onnea siinä oli siinä
mukana.
Lisäyksenää vielä, että Hudiksvall´issa on (ainakin oli) tuolloin Sundin`in suksitehdas joka Ryonbolaget´in välityksellä pyysi minua käymään tehtaalla, josko olisin ottanut myöskin heidän suksensa myydäkseni. Kuitenkin olin täysin työllistetty enkä toisalta halunnut jättää suomalaisia isäntiäni ja jakaa heidän tuoantoaan, niinpä kieltäydyin, joskin jälkeen päin ajatellen lienee ollut tyhmä juttu.
Alkuun lähtö kohti suurta tulevaisuutta...
Olihan se jokseenkin vaikea askel - pois jääminen, mutta onnistui kuitenkin. Jokainen voi kuvitella itse tunnelmat. Luopuminen vapaaehtoisesti varmasta työpaikasta ja hypätä tyhjän päälle ja olo oli kuin osuuskaupanhoitajalla, Laina oli saatu, remburssit maksettu. Japanista ja Honkongista oli lastit tulossa: radioita, magnetofoneja ja autotarvikkeita. Pumpsit eivät suinkaan olleet suuria, mutta alkajaisiksi niissä kuitenkin oli paljon epävarmuutta, huolta ja lainapääomaa kiinni. Olihan pankinjohtaja Vesterinen tosin antanut ihan kelvollisen alkurahoituksen, mutta kun oli muutakin rahoituksen tarvetta. Auto oli kysymysmerkki. Tavarat oli saatava myytyä eivätkä ne itsekseen mihinkään liikkuisi, auto oli hankittava, mutta miten. Mutta sekin järjestyi ja juuri siinä vaiheessa ja juuri tuontitoimintani tiimoilta. Tutustuin Saarijärven Auton omistaviin Mykkäsen veljeksiin Fredrik´iin ja Sten´iin käydessäni laina-autolla tarjoamassa heille autotarvikkeita. He alkoivat tekemään tilausta, mutta sitten tuli este; puhe kääntyi autoihin ja kun aiheesta puhuttiin myös tarpeeni tuli ilmi. Ei tehtykään kauppaa, vaan alettiin suunnitella vaihtokauppaa. Molemmat herrat olivat huumorintajuisia ja ainakin minua kohtaan empaatisia ja myötämielisisä, silloin sen sain kokea. Oloiltaan Fredrik - Retu oli hiljainen, pidättyväinen ja harkisevan tuntuinen, Sten - Stena puolestaan mielestäni hyvän seuramiehen mallikappale - nämä ovat omia arvioitani joita tein tuolloin kyseisen autokaupan tiimoilta.
Veljekset olivat tietääkseni siihen asti harjoittaneet Saarijärvellä autojen korjaamotoimintaa, mutta juuri noihin aikoihin he olivat saaneet Volkswagenin piiriedustuksen ja sen tiimoilta rakentaneet uuden toimitalon kauniille paikalle Saarijärven rannan tuntumaan ja siitä Stena sanoi nauraen, että "vanhoilla päivillämme rakensimme uudet ja kalliit tilat, niin että tuskin enää velatonta päivää nähdään.". Retusta puolestaan kuulin autonmyyjiltä jutun: Huoltokorjaamossa oli ollut jonkin vähemmistöön kuuluvan perheen auto laitettavana ja kun sitä tultiin noutamaan oli annettu määräys ettei autoa luovutettaisi kuin maksua vastaan. Useamman kerran sitä yritettiin hakea, mutta luovutus tyssäsi aina maksuvaatimukseen. Viimein sitten perheeseen kuuluva naisihminen tuli Retun puheille ja esitti suorasukaisesti, että eikö maksu voitaisi sopia luonnossa, jolloin Fredrik Mykkänen harvaan, mietteliääseen tapaansa totesi, ettei häntä oikein innosta -"ku-kun tuolla me- mettässä on vielä näin keväällä nuo mä- mättäätkin nii mä-märkiä!"
Autokauppa tehtiin siten, että hinnasta puolet maksoin rahalla ja toisesta puoliskosta sovittiin, että toimittaisin Saarijärven Autolle paraikaa matkalla olevia autotarvikkeita, joiden tukkuhinta vähennettiin auton hinnasta. Kauppa oli siis osin vaihtokauppaa, lisäksi kyseessä oli uusi Volkswagen Variant, mikä sopi minulle sopi erittäin hyvin ja sain sen heti käyttööni.
Kun tavarat sitten saapuivat joulun alla menivät matkaradiot, nauhurit ja radiot kuin kuumille kiville, niitä olisi vaan pitänyt olla enemmän ja välittömästi tilasin niitä lisää. Minulla oli nyt oma työni ja vaikka se toimikin pienessä mittakaavassa sain kitkuteltua etenpäin. Panin kuitenkin painopisteen nyt radioihin ja nauhureihin. Autotarvikkeisa aloin keskittyä raskaaseen kalustoon ja aloin ostaa kotimaisilta pikkutekijöiltä tiettyjä osia osia edustukseksi saamieni jarrunauhojen rinnalle, lisätäkseni vähän lisää suolaa keittoon. Tähän aikaan tutustuin myös Pentti Rautioon, josta tuli hyvä ystäväni ja joka joka alkoi myös edustajakseni. Ajoimme yhdessä vuoden verran, kunnes aloin suunnitella vientiagentuureja enkä yhtään liian aikaisin. Vuoden 1967 keväällä olin niin pitkällä, että arvelin voivani hakea lainaa joltakin valtion rahoituslaitokselta, pohjasin nimittäin naivisti hyviin suhteesiini kansanedustaja, sittemmin sisämisiteri ja Keski-Suomen maaherra Artturi Jämsen´iin, jonka tunsin ennastaan ja jonka oli avustajiin olin kuulunut edellisissä vaaleissa.
Atturi Jämsén oli jo kansanedustaja, kun Maaseudun Nuorten Liiton jäsenensä tulin hänet tutemaan. Tuolloiset vaalit - muistaakseni 1966 olivat tulosssa ja laskelmat osoittivat, että, jos kokoomus yrittäisi Keski-Suomesta kolmea paikkaa, se ilman muuta jäisi kahteen ja kommunistit saisivat kahden asemesta kolme paikkaa. Maalaisliitolla oli joko kolme, tai neljä edustajaa enkä muista oliko tuolloin kysymys viimeisen paikan säilyttämisestä, vai yhden lisäpaikan saamisesta. Jollakin tavalla puolue oli onnistunut saamaan kokoomuslaisen opettaja Heikki Norosen otteeseensa - luulen, että ostamalla ainakin osaksi juuri ko. kansanedustaja-ehdokaan paikalla. Minun tehtäväni oli kiertää kokoomuksen paikallisten kellokkaiden luona selittämässä tilannetta ja suosittelemalla heille Norosesta kompromissiä. Jos asia tuolloin olisi mennyt oletetulla tavalla putkeen, Norosen saamat äänet - käytössä olleen vaalitavan mukaan - antoivat Maalaisliitolle mahdolliset tarvittavat lisä-äänet kyseisen paikan suhteen. Tein sen, mutta lopetin poliitisen urani sen jälkeen tyystin, kun totesin miten politiikasssa ihmisiä käytettiin hyväksi. Norosella ei nähdäkseni ollut minkäänlaisa mahdollisuuksia, vaikka hän itse uskoi niihin vahvasti ja keskutellessani Jämsénin kanssa asiasta, hän naurahtaen totesi Norosella "olevan pissaa päässä" eikä Norosen tapaus ollut ainoa syy lopettamiseeni, kun itsekin tunsin olevani vähän samassa asemassa. Maalaisliitto onnistui, muuta Noronen ei, mistä suuttuneena hän jätti saamistaan rahoista Jämsän vaalitilaisuuskulut maksamatta, samoin minun palkkioni, jonka Jämsén käski laskuttamaan puolueelta.
Artturi Jämsén toimi aikanaan sisäministerinä, sittemmin Eino Paloveden jälkeen pitkähkön ajan - kuolemaansa saakka myös Keski-Suomen läänin maaherrana. Vaikka totesinkin politiikan raaka´aksi peliksi, oli Jämsén sen ulkopuolella aina hymyilevä ja hyväntahtoinen - tiettyyn rajaan sakka. Ystävänä hän hyvä eikä minulla ole hänestä henkilökohtaisesti negatiivistä sanottavaa. Lulemani mukaan hänet nimitettiin maaherraksi, koska puolue halusi päästä "sooloilevasta" edustajasta eroon. Hän kuoli myöhemmin Jaroslavlissa, Neuvostoliitossa, sinne tehdyllä Jyväskylän ystävyyskaupunki matkalla, tietämäni mukaan mykytettynä.
Koska olin kuulunut läänissämme Jåmsénin lähipiiriin, sain myöhemmin saarijärveläisen kansanedustaja Esko Härkösen vihat, häntä kun ei tuohon piiriin kelpuutettu ja myöhemmin, hänen kansanedustaja kaudellaan sainkin tuntea kaunan monin tavoin, vaikka olisihan siitä Eskostakin sanottavaa...
Niinpä sitten rahoitustarpeitani miettien, ajoin erään valkenevan päivän varhaisina aamyön tunteina Helsinkiin ja menin siellä Jämsénin Humalistonkadulla sijaisetevaan asuntoon ja tapasin siellä hyvätuulisen miehen. Hän kertoi minulla iloisena uutisen. Mitä? Devalvaatio! Edellisenä yönä oli markan arvoa laskettu 32 prosenttia. Vienti elpyisi, elämä elpyisi. Pyörät alkaisivat pyöriä entistä nopeammin, mutta minulla se ei ollut hyvä uutinen. Ulkomainen velkani kasvoi sinä yönä tasan tuon saman prosenttimäärän, jota lisäsi - kun olin alkanut saamaan myyjiltä tavaraa jo ilman ennakkomaksuakin, paraikaa tulossa olevan lastin hinta plus tullissa lojuvat muutamat sata Tokai-matkaradiota, joita olin lunastanut ja tullannut sitä mukaa kun olin saanut niitä myytyä. Velkaani lisäsi vielä samalla prosentilla ko. tavaroiden kohonnut liikevaihtovero. Nyt tuntui että kipukynnys nousi yli hilserajan. Velka kasvoi julmasti ja usko katosi. Minua suoraan sanoen itketti eikä Jämsén voinut auttaa. Hän levitteli käsiään. Ei hän tiennyt mitään keinoa. Osuuskaupanhoitajamainen olo tuli jälleen ja kotiin palasin aika tyhjällä nutulla.
Seurasi nopeiden käänteiden aika. Kävin silloin, tällöin vaneriehtaalla tapaamassa entisisä työtovereitani ja kerran tällaisen käyntini yhteydessä tuli johtaja Lehmusoksa vastaani: "jahaa - jokos konkurssi hähmöttää?" kului railakas kysymys, johon vastasin, että "ainahan se on näkyvissä, mutta siinä sitä taitoa tarvitaankin, kun sitä vältellään!" Ja välteltiin sitten, mutta nyt se oli tulossa kohti. Olin onnekseni varautunut sikäli, että kun vientikaupan puoli kiinnosti minua, olin ottanut yhteyttä muutamiin pienteollisuusyrityksiin ja tehnyt sopimuksetkin jo Jyväskylän Käsinetuotten kanssa,heidän valmistamiensa käsineiden ja turkistuotteiden vientimyynnistä. Kun seuraavana keväänä oli aikomuksemme osallistua Frankfurtin messuille, etsin muita mukaan sopivia edustuksia. Syksy ja talven selkä olivat ankeilta. Myimme osakehuoneistomme ja vaikka se oli ollut meillä vasta kolmisen vuotta, jäi siitä vähän enemmän kuin mitä olimme maksaneet, mutta tarpeeseen nähden se oli todella vähän. Muutimme Saarijärvelle vuokra-asuntoon. Tullivarastossa olevat tullaamattomat tavarat olivat vielä myyjän omaisuutta jan velkani lyheni vain sitä mukaa kun lunastin ja tullasin tavaroita. Koko homma sinänsä oli käynyt devalvaation takia täysin kannattamattomaksi ja kun Upo lanseerasi markkinoille vastaavan Hitachin mallin paljon halvempaan hintaan, tuli kaaos. Liikevaihtoverot jäivät ensimmäiseksi rästiin sitten myös tiysti muutakin, mutta sitten asiat alkoivat valjeta. Saarijärvellä toimi tuolloin Hirvosen suksitehdas ja sain heidän kanssaan vientiedustuksista sopimuksen aikaan, takoituksenihan oli viedä seuraavana keväänä myös suksia messuille, mutta kun suksitehtaallakin oli edellisen, lumettoman talven jälkeen huonosti tilauksia, päätimme talven kynnyksellä Hirvosten kanssa, ettei olisi paha, vaikka lähtisin Ruotsiin tarjoamaan niitä suoraan urheilukaupoille. Olin melkoisen matalalla mielellä, kun ajoin Torniosta Ruotsin puolelle. Oli myöhäinen ilta ja päättelin, että olisi antoisampaa ajaa vähän kauemmaksi rajasta ja samalla käyttää yöaikaa matkantekoon. Niinpä ajoin Piteå´on, missä yövyin ja seuraavana aamuna, menin arastellen ensimmäiseksi sikäläiseen Walstenin Rautakauppaan, ja homma lähti käyntiin. Huomasin, että devalvaatio puolestaan oli tehnyt suomalaisen tavaran ruotsalaislle suorastaan hävyttömän edulliseksi. Wallstenin pumpsi ei ollut iso, mutta huomattavan paljon toiveita antava. Ja sama jatkui. Umeå´ ssa osti Sport & Fiske jo enemmän ja sikäläinen Wintersport osti myös, myöhemmin vaan tuli pulma, kun molemmat olisivat halunneet seudulle yksimyyntioikeuden. Kiersin paikkakunnat Sundsvall´iin ja Ostersundiin saaka ja viikon vaihteessa toin mukanani Hirvoselle melkoisen määrän tilauksia, mikä antoi toiveita omankin aseman kohentamiseen. Jouluun mennessä ajoin vielä Pohjois-Ruotsin Jällivaaran-Jokkmokin-Kirunavaaran alueen, samoin Talainmaan Värmlannin ja Moran seudut ja siitä etelään aina Skånessa olevaan Arvikaan saakka, mistä alkoi lumiraja, etelämpänä olisi suksia mahdoton myydä, joten tarjoaminenkin olisi ollut turhaa. Kierrokset olivat minulle kohtalainen menestys ja ne ratkaisivat monta pulmaa.
Ja sitten - perin mielenkiintoista...
Olin saanut veroviraston kintereilleini ja kerran sitten, kun eräänä sunnutai-iltana olin lähtenyt ajamaan pohjoista kohti aloittakseni aamulla Ruotsissa, säikäyttivät Saarijärven poliisit kotona olevam perheen perinpohjin työntyimällä sisälle iltapimeällä tuomaan haastetta veroista, käyttäytyen melko törkeästi luullessaan minun pakoilevan ja uskoivat matkalle lähtöni todeksi vasta tutkituaan kaikki paikat taskulamppujen kanssa. Tietenkään en ollut viikoilla ollut kotona, koska kyseinen aika oli juuri Ruotsissa myymisen aikaa. Kysehän oli tuolloin minulle paljosta: epävarmalla provisio pohjalla, joko-tai kysymyksellä riskeeraten, tosin menetettäväähän minulla ei ollut toivoa kuitenkin ja mutta siellä myös onnistuin. Jossakin vaiheessa kutsuttiin minua tulemaan poliisiasemalle "autolla" ja kun haistelin hapanta, auto kun oli minulle välttämätön, menin Saarijärven Autooon ja vaihdoin Isuzun Mazdaan, jonka panin vaimoni nimiin ja ajoin muina miehinä kutsunta paikalle, missä ei sitten mitään tapahtunutkaan, kuulin vain kun joku esitti sivuhuoneessa kysymyksen:"joko se piru ehti sen tekemään?"
Kestämätön tilanne laukesi, kun isäni takasi minulle veroja vastaavan summan, kai siksi kun Ruotsissa onnistunut myyntityö vahvisti pohjaani, niin myös omaa luottamukseni tulevaisuuteen, lujittui ennestään. Kierroksen lopeteetuani sain Hudisvall´issa olevalta urheilutukkuri Ryonbolagetíta yhteistyö pyynnön (firma on myöhemmin myyty Monarkille) ja sitä kautta aikaan sopimuksen koko maata käsittävästä edustuksesta. Enää minun ei tarvinnut itse ajaa seuraavaa kautta varten ruotsalaisissa urheiluliikkeissä, mikä sinänsä oli suuri helpotus. Kevättalvella sain Franfurtin messuilta yhteydenottoja, usealta Manner-Euroopan tukkurilta - Ranskaan Saksaan, Italiaan, Itävaltaan. Yhteyksiä avautui, mutta parhaaksi osoittautui sveitsiläinen urheiluvälineiden tukkuliike Valaiski SA.
Valaiski SA. oli perheyritys, jonka toimipiste sijaitsi Valais´in kantonissa, saman nimisessä alppilaaksossa olevassa Saxonin pikkukaupungissa. Samasta laaksosta saa myös Välimereen mahtavana laskeva Rhone-joki alkunsa ylihypättävänä purosena. Kyseisen firman omisti paikallinen Veutheyn perhe, joka toimi perustajapariskunnan, heidän kahden poikansa, tyttärensä ja vävynsä voimin.
Usean vuoden ajan teimme yhteistyötä, osallistuin firman järjestämiin hiihto- ja suksien esittelytilaisuuksiin ja näin tulin melko hyvin tuntemaan paikallisia olosuhteita, tapoja ja kulttuuria. Samalla näin ja koin sydämellistä vieraanvaraisuutta ja näin samalla kappaleen kauneinta Eurooppaa.
Sveitsistä oli tosin muitakin kyselyjä. Aika oli otollinen. Murtomaahiihto-buumi alkoi Euroopassa kohota ja sen huomasi kauppiaiden aktivoitumisesta. Ajoin Sveitsissä kaikkien yhteyttä ottaneiden firmojen luona ja sainkin aika mukavasti tilauksia, mutta Valaiski, Saxonissa päätyi kuitenkin lopulliseksi vakinainen edustajaksi. Menekki oli hyvä. Kun Hirvosen sukset eivät riittäneet, myin ohessa Muuramelaisen Valkosen sukset, lisäksi sivuedustuksena minulla olivat tamperelaisen Titanin laskettelusukset. Siitähän se alkoi oieta. Seitsämän vuoden aikana ajoin Euroopan kolme, neljä kertaa vuodessa läpi ja suksien lisäksi edustin vammalalaisen
Veljekset Pohjan hiihtokenkiä, minkä sitten sovimme vaihdettavaksi Jokipiin Jalas-kenkiin. Sauvojen, siteiden ja jääkiekkomailojen kysyntään vastasin, kun isännillä - Koho-Montreal - oli ennestään paikallisia edustajia, ostamalla tilatut tavarat ja myymällä ne omissa nimissäni. Käsinetuote toimitti tilatut käsineet suoraan ostajille joita pohjoismaiden ohella oli myös Saksassa Itävllassa ja Sveitsissä. Saksalaisena tukkuostajanamme toimi Alfred Rinderle, joka henkilökohtaisesti on edelleenkin hyvä ystäväni ja hän hoiti tuolloin käsineiden myynnin myös Ranskaan ja Italiaan, joskin innsbruck´ilainen Handschubär jatkoi yksioikeudella. Sveitsissä käsineasikkainamme oli mm. Valaiski, sekä luzernilainen Holz &Co ja Rapperwillíssä Albert Lutz. Tässähän näitä tuli. Chicagon NSGA-messuilla sain yhteydet USA:n ja Kanadan markkinoille, joissa kummassakin meillä oli useampia asiakkaita. Otaksun, että siellä jatkossakin olisi ollut hyvät markkinat, mutta myynti tyssäsi Kyyjärveläisten onnettomaan suksitehdas-hankkeeseen.
Olin pakkorakosessa ottanut edustukseni kunhan sain - pelkällä provisolla. Olin sitoutunut maksamaan itse matka- ja muut kustannukseni, mutta onnistuin sikäli hyvin etten myöhemmin enää olisi kiinteälle palkalle lähtenytkään. Vientikauppa muuten oli siitä mukavaa, että kysymyksessä oli aina verrattain suuret määrät eikä liikevaihtoverosta tarvinnut huolehtia, niin että kun vihdoin sain asiani luistamaan ja rästiiin jääneet liikevaihtoverojutut selviksi tein avioehdon vaimolleni, tosin siinä sitten kävi niin kuin kävi, tuon avioehdon nojalla meni loppujen lopuksi kaikki, mutta sehän onkin jo toinen juttu, kuten Kippling sanoisi.
Ulkomaisena sivuedustuksena minulla oli jonkin aikaa myös jyväskyläläisen kultaseppä Jukka Ailion korut, joita en kuitenkaan tuolloisten yleiseurooppalaisten jalometalliverojen ja muiden kauppaa rasittavien tekijöiden vuoksi saanut paljoakaan menemään, mutta senverran kuitenkin, että kannatti poiketa joidenkin ostajien luona mm. Wienissä. Norjassa puolestaan oli jo silloin paremmat markkinat, nimen omaan hopealla ja kuten sanottu muut Euroopan maat olivat jokseenkin täysin tukossa.
Yritän muistella lisää asioita ja jatkan taas toiste, mahdollisesti kuitenkin panen muita mieltäni askarruttavia ajankohtaisia aiheita väiin. Kirjoitusvirheet korjailen sitä mukaa kun löydän ne.
LISÄYS.
En suinkaan tuolla selvitymiselläni tarkoita, että elämä olisi hetkessä selvinnyt. Vastoinkäymisiä oli toki tavan takaa, tokihan ne kuuluvat normaaliin elämään, ja asioiden eteenpäin vieminen vaati koko ajan liukasta liikkumista. Työtä ja vaivaa, mutta tärkeintä oli se, että onnistuin tuolloin löytämään ratkaisut suurimpiin vaikeusiini. Myönnän, että paljon onnea siinä oli siinä
mukana.
Lisäyksenää vielä, että Hudiksvall´issa on (ainakin oli) tuolloin Sundin`in suksitehdas joka Ryonbolaget´in välityksellä pyysi minua käymään tehtaalla, josko olisin ottanut myöskin heidän suksensa myydäkseni. Kuitenkin olin täysin työllistetty enkä toisalta halunnut jättää suomalaisia isäntiäni ja jakaa heidän tuoantoaan, niinpä kieltäydyin, joskin jälkeen päin ajatellen lienee ollut tyhmä juttu.
