SAKKOJA JA SAKOTTA MEILLÄ JA MUUALLA

AINA SATTUU JA TAPAHTUU

Autoista ja liikenteestä on paljon asiaa, joka kiinnostaa etenkin miespuolisia lukijoita.  Moottorit, koneet, nopeudet ja kiihtyvyydet ovat autoista puheen ollen kysymyksiä, jotka liittyvät olennaisina asioina kaikkeen  autoiluun ja autoihin kekinnäisenä puheenaiheina. Mistä puolestaan vähiten puhutaan ovat omat töppäilyt, samoin kuinajetuista koolreista, samoin kuin sakoistyakin mieluummin vaietaan..  Mutta autoilla liikuttaessa sattuu usein kuljettajasta riippumattomiakin asioita.  Oudot tiet, vieraiden kaupunkien liikennejärjestelyt, paikalliset säädökset ja luonnollisesti toiset autoilijat.  Joskus saattaa virkavaltakin olla liian virkavaltainen, joskus puolestaan ei - on kokemusta, mutta kun autoiluun liittyy myös paljon vitsejä, niin niistä lienee hyvä lähteä liikkeelle.

Kaikki tunnemme Mossen - Moskvitsh´in, auton josta jo omana aikanaan tuli legenda ja varsinainen vitsailujen kohde ja siitä muistuukin mieleeni pari juttua.  Ensin pieni episodi : Jossakin päin entistä Neuvostoliittoa oli järjestetty autokilpailut ja paikalle ilmaantui vain kaksi merkkiedusajaa.  Mosse ja Ford.  Itse kilpailussa kävi sitten niin kuin kävi, mutta seuraavan aamun paikallislehti uutisoi suurin otsikoin: "Kaupungissamme pidetty suuret autokilpailut. Moskvitsh toinen, amerikkalainen auto viimeistä edellinen!" 

Vitsi ilmentää oivallisseti 60-luvun neuvostouutisointia, mutta seuraava juttu meneekin sitten jo hirtehishuumorin ppuolelle.

Mosse oli tehnyt lakon ja kuljettaja seisoskeli avuttomana tiellä . kunnes muuan Fordin kuski pysäytti ja tiedusteli oliko bensa lopussa, vai ehkä vakavampaa, josta miehet asiaa yhdessä tutkittuaan eivät päässeet perille.  Niinpä fordin mies ottikin mossen hinaukseen viedäkseen sen lähimmälle merkkikor-jaamolle.  Kaikkihan tietävät, että sammuneena hinattava auto - tehostimienn ollessa toimimattomia on arvaaton, ja nimen omaan sitä, kun Mosse oli kysymyksessä. Ford lähti siis inaaman Mossea ja matka sujuikin hyvin ja kauniisti, kunnes Mersu vilahti ohi.  Silloin Fordin kuljettajan hermo petti.  ahän päätti kuitata ja unohti hinattaansa, alkoi kilpa-ajo.  Kun vauhti kiihtyi kiihtymistään petti myös Mossen kuljettajan hermo.  Hän pelkäsi kuollakseen ja alkoi htäpäisssään soittaa torvea.  Tien varrella olevalla huoltamolla huomattiin asia ja joku sai päähänä soittaa seuraavalle huoltoasemalle, että katsoisivat miten käy, kun Ford ja Mersu ajavat kilpaa ja Mosse kolmantena pyrkii molempien ohi.

Monelle edellä olevat ovat varmasti vanhoja vitsejä, mutta saattavat vielä joitakin huvittaa.

Sain joku vuosi sitten pysäköintisakot Keski-Suomen keskussairaalan edessä, kun olin menossa selkäleikkauksesta toipuvaa junioria  katsomaan.  Kyseistä terveyslaitosta rakennetaan kuin Iisakin kirkkoa, jatkuvasti nyt ja rakenettiin silloin.  Piha oli kaaksessa eikä pysäköitipaikkaa löytynyt.  Huomasin autojonon, lienee ollut invapaikoilla, mutta kun piha oli poikkeus-järjestelyssä, päätin liittää autoni hetkeksi sen jatkeeksi.  Pani kuitenkin vähän miettimään, mutta kun siinä istuessani kaarsi pihaan punainen henkilöauto, joka ajoi koko jonon eteen ja jäi odottamaan, niin ajattelin rohkaistuneena jättää auto siihen  ja lähdin ovelle.  Ennen sisälle menoa vilkaisin kuitenkin taakseni ja näin juuri tulleen auton kuljettajan seisovan autoni edessä lappua kirjoittamassa.  Palasin takaisin.  Olin sitä mieltä, että hänen olisi pitänyt tulla sanomaan ettei paikalle saanut autoa jättää, niin tekivät kerran Helsingissä, mutta  puhuminen auttanut, mutta kun nainen työnsi lappua tuulilasin pyyhkijän alle,  minulla pimeni.  Vetäsin lapun käteeni, repäsin sen kahtia ja heitin palaset naisen syliin.   Maksettavaksihan se tuli.  Kallis pääsymaksu potilasvierailulle enkä edes huomannut tehdä oikaisuvaatimusta.

Kesällä 1984 olimme vaimoni kanssa matkalla Itävaltaan, kun Själlannin siltaa ylittäesämme huomioni kiintyi edellä ajavaan 520-malli BMW:hen, joka ajoi tehostetun harkitusti tasan sallittua nopeutta.  Matkatoimisto oli buukannut meidät Gedseristä Saksaan lähtevälle lautalle ja niinpä käännyimme sillan eteläpäästä kyseiseen satamaan lähtevälle tielle ja sinne kääntyi myöskin edellä ajava BMW edelleen nippa nappa sallittua noputta noudattaen. Tanskan ja Saksan välisistä satamista lähtee kesäaikana vuoro  pulentunnin väliajoin, talvisaikansakin muistaakseni joka toinen tunti, mutta siitä huolimatta kaikilla on kiire, sillä etenkin kesällä laivat ovat aina täysiä ja satamaan ensimmäisenä ehtivällä on etulyönti laivapaikkoihin nähden.  Niinpä seuraavalla suoralla, kun vastaantulijoita ei näkynyt siirryin ohitus aikeissa vasemmalle kaistalle, jolloin Bemarin ikkunasta nousi poliisin pyöreä pysäytyslätkä.  Tien varrella selviteltiin sitten asiaa.  Poliisi puhui vain tanskaa, mutta saimme selville, että aiottu ylinopeutemme merkitsi meille 300 Tanskan kruunun sakkoa, jonka voisimme välttää jos maksaisimme poliisille (Arne P) käteen sata Suomen markkaa.  Vaade oli mielestäni kummallinen ja kysyin voisiko hän antaa maksusta virallisen kuitin.  Toki voisi.  Hän meni autolleen, mutta ei löytänyt minkäänlaista paperinpalaa emmekä me luonnollisesti voineet auttaa asiassa. 
Niinpä hän vaati meitä seuraamaan Nyköpingin poliisilaitokselle, missä  konstaapeli Arne P. kirjoitti meille sakkolapun 300 Tanskan kruunua, siis yli kaksi kertaa enemmän, kuin jos olisimme maksaneet hänelle suomalaisen satasen pimeänä käteen.  Kotiin palattuamme tein kantelun Tanskan lähetystöön ja sen seurauksena sain Nyköpingin poliisimestarilta kirjeen, jossa sakko vahvistettiin maksuvaatimuksin.  Sen mukaan Arne P. oli suorittanut liikennevalvontaa (ilman mitään sakkokaavakkeita)"patruljebil´illä" mikä siis lienee tarkoittanut kyseistä yksuityisbemaria ja pysäyttänyt minut (aiotun)ylinopeuden vuoksi.  

Viimeisten tilastojen mukaan Tanska on Euroopan korruptoitumattomin maa, lieneekö asia tähän mennessä parantunut.  Hieman toisenlainen tapaus sattui vuonna 1968 Ruotsissa, kymmenkunta kilometriä Helsingborista pohjoiseen E-4 tiellä. Olin liikkeellä Isuzulla, kun satamasta lähdettyä, kaupungin ulkopuolella - metsätaipaleella puhkesi kisa tansakalaisissa kilvissä olevan DKW:n kanssa.  Olin lokakuun lopulla ajanut Saksaan ja matkan aikana olivat Ruotsin ajonopeudet pudonneet nykyistä vastaaviksi 100 kilometriksi tunnissa.  Juttu lienee alkanut tanskalaisen tuikealla ohituksella, jonka päätin kuitata.  Ajaessamme peräkanaa, etsiessäni tilaisuutta ohitusyritykseen, yhtäkkiä tienvarren hämärästä välähti poliisiauton hälyytyvalo palamaan.  Pysäytin heti, jolloin sivutieltä tuleva poliisiauto syöksyi ohitseni DKW: perään.  Noustuani autosta paikalle jäänyt poliisi tuli luokseni.  Hän kysyi tiesinkö voimaantulleesta nopeusrajoituksesta ja tovin juteltuamme, kehoitti hän minua pitämään suuni kiinni ja selvittävänsä asian, kun poliisimestari tulisi tanskalaista ojennettuaan luokseni.  Pitkään eivät poliisit keskenään puhuneet, mutta sakkoja  tullut.  

 Eräällä matkallani Itävallassa, Innsbruck´iin saavuttuani pysäköin pysäköin autoni   Mariahilfstrasselle, pysäköidyn autojonon  jatkeeksi.  Saapuessani pari tuntia myöhemmin autoni luokse, havaitsin ettei se ollutkaan paikalla, johon olin sen jättänyt.  Ovia availlessani ihmettelin tapahtunutta, kunnes lähettyvillä seisoskellut poliisi tuli luokseni ja kysyi olinko huomannut asian.  Tokihan olin huomannut, mutta en käsittänyt minkä vuoksi ja miten se oli tapahtunut, jolloin poliisi selvitti:  Paikalle oli muodostunut mahtava ruuhka, kyseisellä kohdalla kun raitiotievaunukiskot kääntyivät seuraavaa kadunkulmaa kohden, niin että pysäköinnille varattu kadunpätkä lyhenee ja niin oli autoni seisonut keskellä raitiotievaunukiskoja.  Oli tarvittu monta poliisia,  ennen kuin auto oli saatu nostetuksi  jalkakäytävälle, mikä sekin oli laiton pysäköitipaikka. Sakkoja ei tullut, vaan tässäkin tapauksessa poliisi katsoi huomatuksen riittäväksi.

Kovin paljon tapahtumia on matkatessa sattunut, ulkomailla ei kuitenkaan koskaan sattunut minkäänlaista onnettomuutta, kotimaassa kylläkin.  Asuessamme Saarijärvellä, eräänä ilta kotiin palatessani, melkein uusi 1800-Madzdani vetäisi marraskuisella mustalla jääpinnalle perän edelle ja niin vaihduin yllättäen kuljettajasta matkustajaksi.  Pieni lumikerros ei paljoa vaimentanut parin, kolmen metrin penkalta luiskan pohjalle putoamista ja kun sitten istuin alaspäin olevan autoni sisäkatolla toivoen ihmettä, jota ei tullut -  Vaikutti nimittäin siihen saakka etteivät vahingot olleet kovinkaan suuret, kunnes sitten keula alkoi vääjäämättä  painua.  Tuulilasi risahti palasiksi ja katto antoi niin sopivasti myöten, että selviydyin hädin tuskin jollakin keinolla ulos.  Saarijärven Autosta se oli ostettu ja siellä se korjattiin.  Onneksi päällä oli täydet vakuutukset, joskin menetystä tuli siitä huolimatta eikä autossa enää sen jälkeen ollut alkuperäistä uuden tuntua. Tapauksen johdosta muuan Saarijärven Auton asentaja Reippaan Yrjö veistelikin minulle, että: hänpä on ollut poikien kanssa kääntämässä minun autoani pyörilleen, johon minulla oli varaa vastata ettei se mikään ihme, kun minä yksin sain käännettyä sen katolleen.

Sen aikaisiin autohin oli helppo tehdä korjauksia ja monta remonttia tuli tehtyäkin.  Sen aikaiset moottorit eivät kestävyydeltään olleet läheskään nykyisten veroisia.  Melkein nyrkkisääntönä oli, että tuolloin tavallisella 1200 kuutiosella oli 100-tuhannen jälkeen remontti edessä, 1500-2000 kuutioisten venyessä 150-200-tuhanteen, Mersun dieselin tosin ollessa jo silloin omaa luokkaansa.  Remontissa kuluneet osat, laakerit, männät, tiivisteet ja muut vastaavat osat korvattiin uusilla.  Sylinterit hoonattiin. venttiilit koneistettiin, kampiakselin kaulat hiottiin ja remontin pystyi tekemään melkein missä tahasa katoksessa.  Erikoisin remonttipaikka, minkä tiedän on keittiön pöytä,  Kuuluvat muutamat vaajakoskelaiset veljekset senkin tehneen.  Nostivat moottorin hiabilla avoimesta keittiön ikkunasta sisään ja kai se korjaus keittiön pöydälläkin onnistui siinä missä muuallakin. 

JUHANNUSYÖ ALPEILLA

  

JUHANNUSYÖ ALPEILLA 

Paluumatkallani Grenoblesta ajoin siis Annecyssä harhaan ja jouduin palaamaan  takaisin, missä sitten varmistuttuani oikeasta suunnasta lähdin ajamaan Sveitsin rajaa kohden. En kuitenkaan jatkanut rajalle saakka, vaan käännyin St.Julien´issa Annemasseen johtavalle tielle. Edellisessä kertomuksessan kesken jääneellä automatkalla tapahtui nyt viileä käänne.  Minulla oli mukanani laukkullinen jalometallikoruja näytteinä, joita varten oli ottanut Jyväskylän kauppakamarista carnet-todistuksen, tulliasiakirjan, joka oli esitettävä rajanylityspaikalla - jokaisella rajalla sekä maasta lähdettäessä että seuraavaan maahan saavuttaessa.  

Olen  jossakin vaiheessa - mahdollisesti myöhemmin - tullut Sveitsiin samaa tietä Saint Gingolf´ín kautta, mutta tässä tapauksessa ei kyseinen raja-asema ollut kysymyksessä, koska paikka, mistä  aioin -sveitsiin sijaitsi pienellä, metsäisellä paikalla, jossa kummallakin maalla oli rajan kahtapuolen toimistot vierekkäin virkailijoitaan varten, joissa kummassakin minun olisi pitänyt sääntöjen mukaan ilmoittautua

Tässä kohden muistini pätkii. onhan kyseisestä ajasta vierähtänyt jo neljäkymmentäviisi vuotta.  Otin tietokoneesta esille Googlen kartan ja kun katselen noita lukemattomia teitä, joita alueella risteilee, menen sekaisin.  On näköjään rakennettu kokonaan uusia teitä ja nyt kartalla näkyy merkityksi jo selvä yhdystie, tai ainakin opastettu väylä myös Torinosta  Grenobleen matkallani käyttämästäni reitistä.  En muista mikä raja-asema oli tuolloin kysymyksessä, mutta jatkan nyt kuitenkin tapahtumia eteenpäin.

Ranskan puoleinen toimisto oli lukittu ja mennessäni Sveitsin puoleiseen toimistoon löysin molempien maiden rajavartijat sieltä.  Minua lukuunottamatta ei muuta liikennettä paikalla näkynyt ja uskoakseni juuri sen vuoksi oli ranskalainen tullivartija tullut vierailulle ja istui sveitsiläisen kanssa yösydäntä viettämässä.  Konjakkipullo oli pöydässä ja molemmat miehet kohtuullisen hyvän tuulisessa laitamyötäisessä.  Asetelma tuntui sopivan hyvin sopuisan rajan luonteeseen.  Kumpaakaan miestä ei kiinnostanut tulemiseni, tai menemiseni vähääkään eikä kumpaakaan huvittanut lähteä kesken kaiken tutkimaan enempäää matkatavaroitani kuin autoanikaan.  Passistanikaan ei ollut niin väliä.  Vilkaistuaan siihen sveitsiläinen viittasi vain ylimalkaisesti kädellään ja ranskankielisen sanatulvan säestämänä ilmeisestikin kehoitti minua jatkamaan, mutta sitten minä poloinen esitin mukanani olevat carnet-todistukset, minkä itse asiassa olisin - muilla rajoilla kokemani mukaan olkisin voinut jättää väliinkin (olin riidellyt niistä jo Saksan-Itävallan rajallakin*) ja silloin herättiin.  Miesten silmiin syttyi ammattikiilto.  Papereita käsittelevä virkailija tulisi vasta aamulla eikä kukaan muu voisi hoitaa kysymykseen tulevaa paperisotaa.
Siinä sitä oltiin.  Ennen aamua en pääsisi läpi 
Nyt miehet lähtivät ulos.  Kiersivät autoa ja tirkistelivät sisälle.  Mukanani oli kymmenkunta paritonta suksinäytettä.  Sveitsiläinen teki huomion.
- Ja niistäkin pitäisi tehdä tulliselvitys!
- Voihan saasta.  Eikä maahantulolupaa herunut. 
Kivat virkamiehet olivat äkkiä muuttuneet ankariksi rajavartijoiksi.  Ranskalaiselle ei olisi asialla olisi ollut niinkään väliä, mutta sveitsiläinen oli ehdoton eikä aikaisemmin mainittu laitamyötäinenkään tuntunut vaikuttavan asiaan.
Vasta aamulla pääsisin läpi?
Olo oli aika lätkä.  Minulla oli hotellihuone tilattuna Matigny´ssä, jonne oli vain 30 - 40 kilometriä, mutta nyt jumituinkin raja-asemalle.
- Entä mihin yöksi?
Kierrä Geneven kautta, mutta tästä et tule...

Katsoessani kelloa totesin sen olevan kahden hujakoilla.  Rajavartijat painuivat sisälle lämpimään - kai jatkaakseen, minä puolestani käänsin auton ja mietin lähtisinkö kiertämään Geneven kautta.  Lisäkilometrejä tulisi ainakin sataviisikymmentä ja vesipumppu tuli mieleen.
- No jos kuitenkin?
Ajoin kymmenkunta kilometriä takaisin tulosuuntaan, rinnettä ylös vuorelle.  Tienvarrella oli taukopaikka ja pysäytin siihen.  Päätin sittenkin odottaa aamuun.  Polvet koukussa yritin sitten nukkua pienehkön auton takapenkillä, mutta eihän siitä mitään tullut.  Taivaalta häpsytteli lunta ja palelsi niin vietävästi.  Oli juhannusyö 1968...

Selvisin hengissä vaikka yö tuntuikin loputtoman pitkältä.  Hyvissä ajoin ennen tullin aukeamista löysäilin jarruja alamäkeen ja lopun ajasta odottelin raja-asemalla, missä pääsin nyt  jo lämmittelemäänkin kohmettuneita jäseniäni.  Lienee ollut tasan aukeamisaika,kun menin toimistoon ja asia otettiin välittömästi esille esille, mutta se ei sujunutkaan aivan toivomallani tavalla.
- Ei täällä noita asioita käsitellä, tämähän on vain läpikulkupaikka, Nuo asiat hoidellaan isommissa tulleissa ja Geneve on lähin paikka, niin että käännähän vaan kiesisi sinne päin.  Sieltä löytyy osaajat ja apu.  Jotenkin tuntui, että nyt vasta neuvoja tarvittiin.  Keskustelu oli pitkä ja perusteellinen, mutta loppujen lopuksi sain jaetun työvoiton.  Ehdotin, että mukanani oleva näytelaukku sinetöitäisiin ja se jäisi kuitilla tullin säilytykseen ja niin tehtiinkin, mutta sopimus edellytti sitä, että saadakseni näytteet takaisin olisi paluumatkan tapahduttava saman tullin kautta ja sitten - voidakseni ajaa Sveitsin läpi Saksaan tehdä tulliselvitys Genevessä. Saavutetun yhteisymmärryksen jälkeen en jaksanut enkä halunnutkaan ajatella asiaa enää sen pidemmälle, kun olin valmis mihin tahansa myönnytyksiin ja lieve-ehtoihin, olihan minun päästävä Sveitsiin ja niin minä pääsinkin.  Pieni, ystävällinen Sveitsi otti tämän jälkeen minut avosylin vastaan.

Firma Valaiski, joka markkinoi suksiamme Sveitsissä oli (ja lienee vieläkin) perheyritys, jossa isä Charly Veuthey oli johtaja, pojat Bernard myyntipäällikkö, nuoremman veljen Ferdinandin vakanssia en tiesä, mutta oletan hänen kuuluneen myyntiä hoitavien edustajien joukkoon.   Lähettämön esimiehenä kuitenkin toimi perheen vävy, äidin ja tyttären hoitaessa puolestaan toimistotyöt, mutta rouva oli kotoisin saksankieliseltä alueelta, niinpä hän ja pojat taisivat myöskin saksaa. Vietin tuolla matkalla neljä päivää Sveitsissä.  

Firma sijatsi Saxonissa, mutta mutta pidin majapaikkaani sillä kertaa Martigny Ville´ssä, noin kymmenisen kilometriä  tulosuuntaani - länteen päin johtavan, Chamonix´in solan suulla, josta risteää Isojen Alppien yli Italian puolelle - Aostaan johtava St. Bernadin sola, jonka korkein kohta on kautta vuoden lumen ja jään peitossa. Mainittakoon, että aikanaan Napoleon yllätti liittolaiset marssittamalla joukkonsa kyseisen solan kautta Solferinon taisteluun.  Seutu on jylhää ja luonnonkaunista, todellista Alppiseutua, jossa aikaa myöten tutustuin vuoristoono ja sen asukkaiden elämään.  Martiny kaupunkina jäi minulle kaiken kaikkiaan melko vieraaksi paikaksi, Saxon sensijan tuli hyvinkin tutuksi.  Se on noin viidentuhannen asukkaan pikkukaupunki.  Alueella tuotetaan viiniä ja hedelmiä, mm. aprikoosit ovat sen suurtuotantoa. 

Saapuessani Saxoniin, tuolloin ja sen jälkeen, tervetuliaiset pidettin aina Valaiskin liiketalon toisessa päädyssä sijatsevassa, Chaly Veuthheyn sisaren omistamassa bubi-tyylisessä Cafe de la Coron´essa.  Jo kahdella aikaisemmalla kerralla olin tutustunut useisiin paikallisiin asukkaisiin ja vaikka kieliongelmat aiheuttikin vaikeuksia, aina jollakin tavalla päästiin yhteisymmärrykseen, tuttavien määrän joka kerta lisääntyessä.  Kylässä saatoin kokea olevani kaikkien vieras ja kun pidän hedelmäsnapsista, kirsikka, omena jne. - täällä tutustuin paikalliseen aprikoosiviinaan, jota kyläläiset halusivat  tarjota, tavan mukaan vahvan mokkakahvin painikkeena, tai kyytipoikana.  Työasioihin paneuduttiin seuraavana aamuna ja tahti oli tiukkaa ja tehokasta.  Kauden asiat puitiin, reklamaatiot käytiin läpi, tulevan kauden ennakot sovittiin ja sitten...  Kun asiat saatiin käsiteltyä ja virallinen puoli päätökseen vaihdettiin vapaalle.  Bernard Veutheyn kanssa kävimme yön kuluessa monta laakson ravintoloista läpi ja kun isännälläni oli tuttavia laakson kaikissa paikoissa, joissa yön mittaan kävimme  sain minäkin joka kerta uusia tuttavia, jotka nyt ovat jääneet kaikkien muiden muistojen kanssa vuosien taakse.  Valaisin laaksosta jäi mieleeni miellyttävät muistot, jotka pitävät sisällään myönteisen elämän asenteen lisäksi humaania huumoria, eikä todellakaan jäänyt epäilykselle sijaa etteikö tuo paikallisten ihmisten sydämellisyys ja keskinäiseksi ystävyydeksi muodostunut liikesuhde olisi tehnyt käymisen ja asioinnin Saxonissa perin mieluisaksi.

Isutzun vesipumppu oli jälleen korjattu, mutta kun kyseistä automerkkiä ei tuotu maahan, ei niin ollen saatu alkuperäisiä osiakaan.  Mutta oli lähdettävä ja paluumatkanihan oli jo ennalta määrätty samaan tulliin, mistä oli tullutkin.  Minun oli siis vielä poikettava Ranskan puolelle voimattat ajaa Sveitsin halki suoraan Saksaan olihan korulaukku pakko noutaa.   Bensiini oli Sveitsissä huomattavasti muuta Eurooppaa edullisempaa, niinpä tankkasin auton piripintaan ja ja ajoin tulliin - saadakseni saman virkailijan kimppuuni, joka oli tulomatkallanikin ollut työvuorossa ja niin asiat mutkistuivat taas ikimuistettavalla tavalla 

JYVÄSKYLÄN KUVIA

    
 JYVÄSKYLÄN 

                  KUVIA                

                                              

Välipalana  ajattelin tarjoilla kuvia Jyväskylästä 

 

POJALLENI HANNULLE

Elämä päätyy joskus meidän kaikkien kohdalta!

5 vuotis-syntymäpäivä 7.4.1966

Rakkaan Poikani Hannu Juhani Mehdon 7.4.1961 – 5.9.2013 muistolle:

Poikani Hannu Juhani Mehto, alias Seniori lähti pois tästä ajasta 5.9.2013 meidän Herramme kutsumana.  Hän asui yksin, ei häneltä jäänyt perhettä, ei paljoa muutakaan.  Elämässään hän ei paljoa tavoitellut, ei myöskään saavuttanut, mutta hän eli elämänsä omalla tavallaan, kuten eräs hänen ystävistään mainitsi – Hän oli tyytyväinen elämäänsä.   Jos ihminen voi itse olla elämäänsä tyytyväinen ulkonaista puitteista, epäonnistumista ja vaikeuksistakin huolimatta, on hänen elämänsä täyttänyt tarkoituksensa eikä kenenkään sovi asettaa sitä kyseenalaiseksi.  Minulla oli kolme lasta – enää vain kaksi, aikuisia jo tosin molemmat, joista Hannu oli vanhin.  Luonteeltaan hän oli auttamaton optimisti, avulias ja hyväsydäminen, joka itsekin tarvitsi usein apua ja ymmärrystä ja sitä hän myös sai. Äänekosken Hietaman kirkossa pidetyssä siunaustilaisuudessa olivat mukana kaikki hänen parhaat ystävänsä ja mikä on huomattava, kaikki olivat lapsuuden ja nuoruuden ajalta hänen koulu- ja soittajatovereitaan heidän yhteisiltä soittokeikoiltaan.  Nämä ystävät ovat kulkeneet toistensa myötä koko matkan eivätkä koskaan olleet jättäneet toisiaan pulaan Hannu mukaan lukien.  Hannu oli minun poikani ja minulla on ikävä häntä, vain suru jäljellä. Kun sairauskohtaus yllätti yksinäisen, silloin ei ollut ystävää auttamassa, mutta uskon, että Taivaallinen Ystävämme oli myötä ja saattoi hänet yli ajan rajan pois tästä kylmästä maailmasta. Saattojoukko oli pieni ja koruttoman muistotilaisuuden pidimme Hietamalla Martin Kievarin kabinetissa Kuolinilmoitusta emme laittaneet ja siksi olen pohtinut eikö isän velvollisuus olisi kirjoittaa pieni muistokirjoitus omalle pojalleen ja kun minulla on tämä mahdollisuus tehdä se miksi en käyttäisi sitä.  Hannulle jäähyväisiksi kirjoitin tähän pienet muistosanat siitä, mitä tunnen.

Kiitän kaikkia niitä. jotka ottivat osaa suruumme, Muuramessa 21.10.2013

Poistinkin tämän jo välillä, mutta olkoon siinä eihän se leipää pyydä!

AUTOILUA EUROOPASSA

AUTOILUA EUROOPPASSA                                                                                               

Olin hämmentynyt siitä miten Eurooppa oli avautunut.  Olin kolkutellut monille oville ja sisäänpääsy oli tuntunut vaikealta, mutta kun sattumalta hiihtoharrastus oli juuri alkanut leviämässä eikä välineiden tarjoajia vielä ollut montakaan, kysyntää riitti. Elämäni tuntui tuossa vaiheessa onnellisten yhteensattumien summalta, mutta mitä oli mitalin toinen puoli. Alkuun olin saanut tarjota edustamiani tuotteita jokaiselle, jolla riitti mielenkiintoa asiaan,mutta  alkuvaiheesta päästyä jouduin hankalaan välikäteen, kun useampi maahatuoja olisi halunnut yksinmyynnin alueelleen ja niin ollen  jouduin taiteilemaan ettei ketään olisi, ainakaan näkyvästi syrjitty, pysyvät myyntisopimuksethan tein lopuksi niiden firmojen kanssa, jotka tekivät suurimmet tilaukset, ostivat ja myivät eniten.   

Tavallaan ihmettelin muuttunutta tilannetta, mutta luonnollisesti oloni helpottui henkisesti melko paljon.  Autolla ajaminen ei noina vuosina ollut minulle mikään rasite, vaan pidin siitä ja sen suomasta vapaudesta. Euroopan moottoritiet olivat jo tuolloin melkoisia kiitoratoja, vaikka autokanta ei vielä huipussaan ollutkaan. Nopeasti kehittyneet yhteyteni vakiintuivat käsittämään kolme vakituista, parin viikon vuosittaista matkaa. Kevätkauden messumatka helmi-maaliskuussa. Kesämatka tukkukauppiaiden luona, jolloin edellisen kauden saldot tutkittiin, reklamaatiot käytiin läpi ja tulevan kauden ennakkotilaukset kirjattiin. Syys- lokakuussa tuli sitten vielä syysmessujen kierros, joskin satunnaisia,ylimääräisiä käyntejä tuli väistämättä ajoittain ja ne tein yleensä julkisilla kulkuneuvoilla. Useimmiten ajoin yksin ja kun hoitelin sopimuksesta edustamieni firmojen messuosastoja, oli mukanani yleensä aina messuilla käytettävä mainos- ja näyttelyaineisto ei silloin olisi autoon juuri muuta mahtunutkaan. Joskus kuitenkin joku isännistä lähti mukaan, tai sitten olimme liikkeellä hänen autollaan, nimenomaan silloin kun oli kysymys pelkästä messumatkasta.  Noilta matkoilta on jäänyt mieleen niin hauskoja kuin ikäviäkin muistoja, jotka kaikki on aika sulattanut yhteen ja kullannut muistoiksi muistojen joukossa.Vieraat maisemat, vuoristot ja jokien, etenkin Reinin rantojen näkymät. Vanhat linnat, jotka kertovat tarinoitaan vuosituhansien takaa uuden ajan valuessa hektisellä tahdilla moottoriteitä läpi Euroopan. Suuret kaupungit liikenneruuhkineen; kylät - etenkin suosimani pikkuhotellit oluttupineen ja ihmiset, joiden kanssa jouduin tekemisiin. Syntyi ystävyyssuhteita ja tuttavuuksia, joista moni on kantanut yli vuosikymmenten, aina näihin päiviin asti.

Euroopan teillä tapahtuu aina jotakin joskus ja toisinaan siitäkin huolimatta vaikka ei tietä olisikaan. Maailma on kylmää ja kovaa.  Liikenteessä suhtautumisen toiseen ihmiseen sanelee Keski-Euroopan moottoriteille auton hevosvoimat ja niiden mukana kylmä virallisuus, jopa epäystävällisyyskin, samoin on laita moottoriteiden varsillakin,  mutta henkilökohtaisesti olen kohdannut enemmän myönteistä, kuin kielteistä.

Eräänä myönteisimmistä tapahtumista on mieleeni jäänyt juhannuksen alla 1968 tekemälläni matkalla Trentossa, Pohjois-Italiassa sattunut episodi.

Ajaessani Brennerin solasta kohti Milanoa autostani – Isuzusta – hajosi vesipumppu.  Huomattuani moottorin lämmön nousevan pysäytin juuri parhaiksi kohdalle sattuneelle bensiiniasemalle.  Kello oli osapuilleen kuusi, ja omistaja oli parhaillaan sulkemassa jakelupistettään.  Asian selittäminen sujui vähän hankalasti, mutta kaikkia mahdollisia kieliä käytettyämme, joista kai elekieli oli tehokkain, käsitti mies asiani, tai ainakin sen, että katsoi konepellin alle jolloin hän itse saattoi todeta pysähtymiseni syyn.  Vaikka hän olikin ollut sulkemassa asemaansa, menikin hän uudelleen sisälle, veti haalarin ylleen ja palasi työkalut käsissä autoni luo.  Hän irrotti vuotavan vesipumpun, mutta kun hänen varastossaan ei ollutkaan tarvittavaa tiivistettä, ryhtyi hän töihin ja  korjasi entiseen niin hyvin kuin taisi, niin, että vika ainakin väliaikaisesti korjaantui ja jäähdytys alkoi jälleen toimia.  Aikaa häneltä kului puolisentoista tuntia, mutta kaiken huipuksi ei suostunut ottamaan työstään lainkaan palkkiota.  Olin yllättynyt ja yhä edelleen pidän sitä eräänä hienoimmista kohdalleni sattuneista ystävällisyyden osoituksista. Tuo Italiassa sattunut tapaus oli ainutlaatuinen, tosin Ranskassa mopedimatkallani 1958 takapyörän akseli katkesi rautatien ylikäytävällä eikä ranskalainen korjaamo niin ikään ottanut maksua, mutta tällä kertaa mielestäni tilanne oli kokonaan toinen, kuin mopopojan kesäretki.

Olen tähän mennessä maininnut tuon mopedireissuni jo niin monesti, että laitan tähän - sattumalta löytämäni kuvan mopedistani Brysselin messuaukiolla Atominium taustanaan.  Luulen, että tämä on ainoa valokuva. joka on säilynyt kyseiseltä matkalta ottamistani kuvista.  Jouduin ottamaan koerekisterit, koska mm. Ruotsissa ei saanut ajaa yli yhden hevosvoiman mopedilla  ilman rekisteröintiä ja ajopelissäni oli 1,5 hv:aa.

Palaan nyt kuitenkin matkaani kesällä 1968.

Samalla matkalla etsiskelin Torinossa muistaakseni ”Syyskuun 14:nnen päivän tie” numero kymmentä(olikohan se niin) ja ajoin kyseistä katua ainakin kymmenen kertaa edestakaisin ennen kuin huomasin sisäpihalle johtavan kapean porttikäytävän, jonka perältä etsimäni osoite löytyi.  Torinosta lähdettyäni seuraava etappini oli Grenoble ja kun Isuzun vesipumppu alkoi uudelleen oikutella, päätin ajaa lyhintä tietä Susa´aan josta sitten Alppien yli tarkoituksella päästä Annencyn ja Grenoblen väliselle tielle. 

Päivä oli sateinen ja kolea ja koko ajatus itse asiassa turhan uskalias.  Kahdenpuolen tietä oli lumipenkkoja ja ylemmäksi St. Cennis´in solaan noustessani jo alun perin huono tie muuttui täysin kelvottoman oloiseksi kärrytieksi jonka viiva katosi kartalta lopulta kokonaan. 

Jossakin kahden- ja puolen tuhannen metrin korkeudessa ajoura sukelsi puolentoista kilometrin pituiseksi merkittyyn ahtaaseen tunneliin, jonka leveyttä en muista.  Kai siinä olisi ollut tilaa sivuuttaakin, mutta onneksi ketään ei tullut vastaan, kuitenkin jännitin minne tunnelista päätyisin.  Kuvittelin, että toisella puolen olisi kohtisuora pudotus ja ajattelin ulos ajaessani sulkea silmäni, etten ottaisi pakkia olisipa vastassa sitten mitä hyväänsä, mutta ei minun tarvinnutkaan tehdä sitä.  Kun tunnelin suuaukko ilmestyi eteen näin jo etäältä, että vuoren toisella puolen vallitsi hieno kesäsää. Aurinko paistoi ja vuoristoniityn halki alaspäin viettämään lähtevä tie oli kuiva ja huomattavasti parempikuntoinen, kuin luolan toisessa päässä.  Ja tie parani koko ajan.  Jossakin alempana, tienvarressa seisoi pysäköity linja-auto ja suuri joukko kymmenen – kahdentoista ikäisiä tyttöjä, nähtävästi jokin ranskalainen koululuokka oli retkellään pysähtynyt poimimaan vuoren rinteellä kasvavia, minulle outoja kukkia. Tytöt seisoivat auton eteen ryhmittyneinä jonkun opettajan järjestellessä heitä kamera kädessään valokuvaan, niinpä käytin tilaisuutta hyväkseni, pysäytin ja otin minäkin kuvan, jolloin muuan pikkutyttö juoksi tuomaan minulle poimimansa kukkakimpun.

 

Olen sen tuhannen kertaa harmitellut etten pyytänyt koulun, opettajan, 
tai tytön osoitetta.  Ensinnäkin se oli vähän kiittämätöntä, sitä paitsi
olisihan nyt eläkkeellä kiva olla kirjeenvaihdossa kuusikymppisten 
ranskalaisten naisten kanssa

Grenoblessa ei sitten tapahtunutkaan mitään merkittävää, vaikka kevään messuilla oli yhteyksistä alustavasti sovittukin ja kun iltapäivällä lähdin paluumatkalle Geneveä kohti ajoin Annecys´ssä  pimeässä ja kaatosateessa kuusikymmentä kilometriä harhaan ja päädyin Le Bourg du St. Moriz´iin - Alppien keskellä olevaan varuskunta- kaupunkiin.  Vasta perille päästyäni totesin ajaneeni niin täydellisesti pussiin, että – muuta tietä ei ollut jouduin palaamaan takaisin Annecy´iin päästäkseni takaisin Geneveen johtavalle tielle. 

Alppiteillä kohtaa joskus myös odottamatonta, matkaa hidastavaa liikennettä… 

Tuolloisen matkan seikkailut eivät päättyneet vielä siihen.

Lähestyessäni Sveitsin rajaa oli kello jo lähellä puolta yötä, mutta sade oli lakannut ja ajaminen siten helpottunut.  Perehdyttyäni karttaan päätin jouduttaa matkaani ajamalla Geneven järven etelärantaa Evianin kautta St.Qingofin tulliin, josta ei olisi enää pitkä matka Sveitsin puolella olevaan Martigny Ville´iin, missä olevasta kohtuuhintaisesta ja -tasoisesta Hotel Etoile´sta olin varannut huoneen, matkan varrella tuli vaan pieni ongelma ja yritän kehittää siitä juttua ensi kerraksi.

MUURAME - KOTISEUTU

MUURAME

                                    KOTISEUTU

Muuramen kunnanviraston edestä 
PAKKOVALINTA(-KO)?

Pitkään aikaan ei pinna ole katkennutkaan niin perusteelisesti, kuin tässä elokuun viimeisenä viikon loppuna tapahtui.  Syynä ovat "nappula hallituksemme" uudistukset,  Uudistukset uudistusten vuoksi. Uudistuksen tuulet puhaltavat yhteiskunnassamme.  Vanha, vakiintunut ja turvalllinen on kaadettava - uudistettava, oikeastaan aiheetta.  Tähän saakka on asiat ovat olleet melko hyvin.  Yhteisskunnassa on ollut punaisena lankana kehitys ja edistys, mutta nyt hallitus määrää kaiken sen uudistettavaksi. Ja kai se on hyvä, mutta jos entistä hyvää uudistetaan, ei se tulos välttämättä tarkoita parempaa.  Jos entistä hyvää voitaisiin parantaa olisi se eriasia, mutta kun uudistetaan - melkein kaikkea - nuoren joukon innolla, saa vain katsoa mitä on odotettavissa.

Olemme asuneet vaimoni kanssa Muuramessa jo kaksikymmentä vuotta ja siltä pohjalta uskon voivani lukeutua jo vakinaiseen väestöön.  Kuntamme on hyvin hoidettu, yrittäjäystävällinen kunta, joka on menestynyt hyvin taitavan johtonsa ja tarkan taloutensa ansiosta.  Palvelut pelaavat, kirjastot toimivat, veroäyri on kohtuullinen eikä kunnalla ei ole kassavajetta. Kunnan velkaisuusaste on vähäisimpien kärkipäässä asukkasmäärään nähden maassamme. Muuramessa on runsaasti teollisuutta, yrityksiä  ja yhteishenkeä.  Kukaan ei halua liitoksia, ei mikään puolue, yhteisö eikä asukkaat, ei ainakaan huonosti johdetun ja velkaisen Jyväskylän kanssa. Muuramelaisia toki käy Jyväskylässä työssä, mutta vastaavasti jyväskyläläisiä käy puolestaan Muuramessa.  Kuntalaisten terveyspalvelut heikentyivät huomattavasti, kun Jyväskylä sai ajetuksi läpi jonkin "Jyte"terveyspalveluyhteistyön - mikä se lieneekään ja toki jyväskyläläiset käyttävät nyt saamiaan lääkäri, hammaslääkäri ja laboratoriopalveluja hyväkseen ihan kiitettävästi... .  

On merkillistä, että hallituksessa otetaan  uudellen, jo kerran haudattu kuntien pakkoliitosajatus
esille.  Jos kriisikunnat pitää liittää terveisiin kuntiin tulisi menetellä kokonaan toisin päin -liittää (huonompi) velkaisempi ja riitaisempi Jyväskylä Muurameen, mutta me emme halua sitäkään.  Hoitakoon Anderson ja Partanen omat sotkunsa.  Samoin Suomen hallitus, joka soutaa ja huopaa saamatta mitään aikaan.  Henna Virkkunen on muuramelaisille ja kai monelle muullekin  jo aito kirosana ja uskon toivoni mukaan hän ei enää ensi vaaleissa nouse eduskuntaan, Muuramesta ainakaan hänelle tuskin ääniä herunee.  

Hallitus on iskenyt kouransa niin sitkeään ps..kaan kiinni, etteivät punaisena hikoileva Jyrki-boy ja pyöristyvä Urpilaiska oikein ymmärrä mitä tulisi tehdä.  Äänikato odottaa molempien puolueita ja samoin on laita Jyväskylän kunnallispolitiikassa, jossa on koettu miljoonien katstrofeja, missä virheet peitellään virheillä.  Missä tehdäään upeita hankkeita, jotka jäävät odottamaan parempaa aikaa, kaatuvat, tai pannaan sen verran alulle, että on pakko yrittää jatkaa.  Muuramelaisten on  kurjaa elää lahtipenkissä, veitsi kaiken aikaa kurkulla, ja painetta lisää hallituksen sooloilu liitosaisoissa.  
Vapaaehtoisessti..?  - Eikö?
Houkutellen..?    - Eikö?
Uhkaillen..?     - Eikö?
Kieroillen..? --- Joo!  Pannan pakolla!  ...ei pakolla.  Pojoismaisessa hyvinvointivaltiossa ei tehdä pakolla mitään, mutta jos laki säädetään niin, että se antaa vain tietyn mahdollisuuden, niin omena putoaa syliin...  Vai annettaisiinko äänestysoikeus vain muuramelaisille demokraattisen kansalaiskyselyn muodossa, jolloin tarvittaisiin vain kaksi kysmystä:  Liityn?   tai:  En pane vastaan?  Jompaan kumpaan olisi pakko vastata ja tulos olisi sitova. Entä jos liitoksesta päätetttäisiin lainvoimalla.  Työssäkäynti-perusteen (joka on molemmin puolinen eikä käy) asemesta otettaisiin huomioon reikäleipäkuntana oleminen.  Äänestys toteutettaisiin kaavailun mukaan molemmilla paikkakakunnilla "demokraattisella kansanäänestyksellä". Voisiko olla totta?
Koskaan ei olisi voinut uskoa Suomessa mentävän manipuloituun äänestykseen, jonka tulos olisi jo etukäteen selvillä.  Päättäisivätkö muuramelaiset tässä tapauksessa itse liittymisestään?  Ei, vaan  jyväskyläläiset: eihän meidän tarvitsi äänestää ollenkaan, kun asukkaiden suhdeluku on 100:10.   

Henna Virkkunen työntää Markku Andersonia kottikärryillä;  "Saatana aikoo saapua Muurameen!!!"

Jotenkin ihmetyttää hallituksemme tempoilu, josta jo Lipposen hallituksen aikana saimme tuta.  Jos eduskunta ei hyväksy jotakin aloitetta, tuodaan se jatkuvasti uusintakäsittelyyn, niin että joskus - yön pimenä tunteina - edustajat väsyneinä, tai poissaolevien enemmistöllä hyväsksyvät lain.  Näin tapahtui mm. läänien pilkkomisessa, kun edustaja Jouni Backman oli laskenut kyseisellä toimella saavutettavan kuudenkymmenen miljoonan säästöt.  Vuosisatojen aikansa vakiintuneet lääninhallitukset, jotka olivat kooneet suuren osan keskiasteen hallinnosta saman katon alle, joissa läänien asukkaat saattoivat asioida nopeasti ja vaivattomasti.  Joista yhdeltä luukulta löytyi opastus melkein kaikkiin tavallista ihmistä koskettaviin hallinnollisiin asioihin uudistettin - pilattiin, hajoitettiin, rikottiin. Maaherra Wibeliuksen testamentti pilattiin. Tilalle luotiiin monimutkainen ja ihmisille vieras hallintomuoto:  ely-keskukset, kai jonkilaisiksi "älykekuksiksi".  Saatiin valtovallan toimesta aikaan sekamelska, joka tuskin noudattanee valtion hallinnolta odotettavaa vastuullista ja tunnollista hallintotapaa.  Kukaan ei tiedä mitä noissa keskuksissa tehdään, kuka tekee mitäkin.  Mistä nuo hajallaan olevan toimijan sirpaleet löytyvät  Jouni Backamannin pitäisi nyt ilmoittaa paljonko säästöä tuli ja lyön hatullisen vetoa, että miinukselle jäätiin, meinaan valtion kustannuksissa ja lisää kustannuksia tuli kansallekin. 

Ajatellaan esimerkki:  Pihtiputaalta on jyväskuylään 150 kilometriä, ja läänin pääpaikaksi tuli uudistuksessa Turku, siis matkaa reilut 350 kilmetriä.  Yhdistettiin luonnoltaan ja luonteeltaan erilaiset  ympäristöt ja yhteisöt.  Entäpä nyt toimeksipanon alla oleva hätäkeskusten siitrto Jyväsylästä, keskeltä maata Vaasaan, ruotsinkielisen rannikon toiseksi kun Porissa, lyhyen välimatkan päässä on jo ennestää vastaava laitos.  Molemmat hätäkeskukset valtakunnan laidalle, josa toisella puolella on aava meri - ja Ruotsi.  Tässä ei ole käytetty tippaakaan maalaisjärkeä.   

Kaiken valtion omaisuuden myyminen, yksityistäminen ja suoranainen lahjoittaminen mm. "toimivalle johdolle" on erittäin valitettavaa.  Kun kaikki myydään ei vastaisuudessa ole enää mitään myytävää ja kun kaikki  tuottava on myyty ei ole enää mitään tuotantoakaan.  Pannaan hampaat naulaan ja opetellaan elämään kuin "entisen mustalaisen hevonen".

Rangaistusten minimointi, rikollisten ja maahanmuuttajien hyyssääminen.  
Oman pesän likaaminen. 
Julkishallinnossa tehdyista miljard-tappioista ei kukaan joudu vastuuseen.
Eduskuntamme on täynnä keinottelijoita, jotka lintsaavat luonnottoman paljon. Valtion jodossahan saa rötöstellä mielin määrin, kun aina löytyy "hyvä veli",  joka toteaa ettei rikosta olle tapahtunut.  Meitä hallitaan edesvasttuuomasti ja tämä on mielestäni täysin älyvapaata hommaa.

Ehkä noin kymmenkunta vuotta sitten Keskisuomalaisessa haastaeltiin varatuomari Paavo Rantasta eläkkeelle pääsyn yhtedessä ja hän kertoi mm. joutuneensa Vaasan lääninhallituksessa käsittelemässä valitusasioita.  Eteen oli tullut jokin maa-alueita, tai omistusoikeuksia koskeva riita, jossa kunpikin asianosainen valitti valittamistaan - loputtomasti.  Aikansa tuskailtuaan, kun valituksia tuli, päätti hän maaherra Ahlbäcin´in kanssa yhdessä liittää vastineen loppulauseeksi, että päätöksestä ei voi valittaa ja siihen asia jäi. Rantanen kertoili haastattelussaaan, tavallaan vitsinä, että mitään laillista estettä ei sinänsä jatkovalittamiselle ollut, mutta tämä hieno, keksitty loppulause lopetti virkamiehiltä valituksen käsittelyvaivan.

 Onhan se niinkin.  Turha on toki aina turhaa, mutta kun tässä tapauksessa, kun ihmisiä selvästi sumutettiin hallintoportaan virkamiesten toimesta sopii kysyä miten paljon tämän tapaisilla, itsekeksityillä "lakilausekkeilla" meitä pistetään linssiin? Eikö se ole laitonta?
Näyttää sille, että Suomen hallinnossa on jotakin vinoa ja jos sitä esiintyy yhdessä portaassa, miksei sitten muissakin ja kun portaita on päälletysten, niin päälletysten myös harhauttamisia ja vääriä lausuntoja, vääristä tuomioista puhumattakaan.


Tämän aiheen kirjoitin jo elo-syyskuun vaihteessa, mutta jotenkin se unohtui luonnosasteelle. Kun siinä kuitenkin on niin aitoa ja alkuperäistä tunnetta, toki mielestäni asiaakin,  laitan sen esille Muurame-blogini liitteeksi.

ALA KUVASSA RIIHIVUOREN LASKETTELUKESKUS

MUURAMEN KUNNAN VAAKUNA

KUNNANTALON EDESSÄ

MUURAMEN KIRKKO, JOKA ON ARKKITEHTI  ALVAR AALLON KÄSIALAA

NÄKYMÄ HAUTALAN MÄELTÄ

ONPA TODELLA VAIKEA SAADA NÄITÄ KUVIA ISTETUKSI TÄHÄN BOGIIN JA LÖYTÄÄ NIILLE SOPIVAT PAIKAT, MUTTA TÄYTYY TODETA, ETTÄ MIKÄÄN EI VIELÄ TEHTYNÄ OLE SELLAINEN KUIN MILTÄ TULOS NÄYTTÄÄ.  KAI TÄMÄKIN PUOLUSTUKSESI KELPAA?

YRITTÄJÄN ONNEA Alkuun lähtö - jatkuu...

YRITTÄJÄN ONNEA
Alkuun lähtö kohti suurta tulevaisuutta...

Olihan se jokseenkin vaikea askel - pois jääminen, mutta onnistui kuitenkin.  Jokainen voi kuvitella itse tunnelmat.  Luopuminen vapaaehtoisesti varmasta työpaikasta ja hypätä tyhjän päälle ja olo oli kuin osuuskaupanhoitajalla,  Laina oli saatu, remburssit maksettu.  Japanista ja Honkongista oli lastit tulossa: radioita, magnetofoneja ja autotarvikkeita.  Pumpsit eivät suinkaan olleet suuria, mutta alkajaisiksi niissä kuitenkin oli paljon epävarmuutta, huolta ja lainapääomaa kiinni.  Olihan pankinjohtaja Vesterinen tosin antanut ihan kelvollisen alkurahoituksen, mutta kun oli muutakin  rahoituksen tarvetta.  Auto oli kysymysmerkki. Tavarat oli saatava myytyä eivätkä ne itsekseen mihinkään liikkuisi, auto oli hankittava, mutta miten. Mutta sekin järjestyi ja juuri siinä vaiheessa ja juuri tuontitoimintani tiimoilta.  Tutustuin Saarijärven Auton omistaviin Mykkäsen veljeksiin Fredrik´iin ja Sten´iin käydessäni laina-autolla tarjoamassa heille autotarvikkeita.  He alkoivat tekemään tilausta, mutta sitten tuli este; puhe kääntyi autoihin ja kun aiheesta puhuttiin myös tarpeeni tuli ilmi.  Ei tehtykään kauppaa, vaan  alettiin suunnitella vaihtokauppaa.  Molemmat herrat olivat huumorintajuisia ja ainakin minua kohtaan empaatisia ja myötämielisisä, silloin sen sain kokea.  Oloiltaan Fredrik - Retu oli hiljainen, pidättyväinen ja harkisevan tuntuinen, Sten - Stena puolestaan mielestäni hyvän seuramiehen mallikappale - nämä ovat omia arvioitani joita tein tuolloin kyseisen autokaupan tiimoilta.  

Veljekset olivat tietääkseni siihen asti harjoittaneet Saarijärvellä autojen korjaamotoimintaa, mutta juuri noihin aikoihin he olivat saaneet Volkswagenin piiriedustuksen ja sen tiimoilta rakentaneet uuden toimitalon kauniille paikalle Saarijärven rannan tuntumaan ja siitä Stena sanoi nauraen, että "vanhoilla päivillämme rakensimme uudet ja kalliit tilat, niin että  tuskin enää velatonta päivää  nähdään.".  Retusta puolestaan kuulin autonmyyjiltä jutun: Huoltokorjaamossa oli ollut jonkin vähemmistöön kuuluvan perheen auto laitettavana ja kun sitä tultiin noutamaan oli annettu määräys ettei autoa luovutettaisi kuin maksua vastaan. Useamman kerran sitä yritettiin hakea, mutta luovutus tyssäsi aina maksuvaatimukseen.  Viimein sitten perheeseen kuuluva naisihminen tuli Retun puheille ja esitti suorasukaisesti, että eikö maksu voitaisi sopia luonnossa, jolloin Fredrik Mykkänen harvaan, mietteliääseen tapaansa totesi, ettei häntä oikein innosta -"ku-kun tuolla me- mettässä on vielä näin keväällä nuo mä- mättäätkin nii mä-märkiä!" 

Autokauppa tehtiin siten, että hinnasta puolet maksoin rahalla ja toisesta puoliskosta sovittiin, että toimittaisin Saarijärven Autolle paraikaa matkalla olevia autotarvikkeita, joiden tukkuhinta vähennettiin  auton hinnasta.  Kauppa oli siis osin vaihtokauppaa, lisäksi kyseessä oli uusi Volkswagen Variant, mikä sopi minulle  sopi erittäin hyvin ja sain sen heti käyttööni. 

Kun tavarat sitten saapuivat joulun alla menivät matkaradiot, nauhurit ja radiot kuin kuumille kiville, niitä olisi vaan pitänyt olla enemmän ja välittömästi tilasin niitä lisää.  Minulla oli nyt oma työni  ja vaikka se toimikin pienessä mittakaavassa sain kitkuteltua etenpäin. Panin kuitenkin  painopisteen nyt radioihin ja nauhureihin. Autotarvikkeisa aloin keskittyä raskaaseen kalustoon ja aloin ostaa kotimaisilta pikkutekijöiltä tiettyjä osia osia edustukseksi saamieni jarrunauhojen rinnalle, lisätäkseni vähän lisää suolaa keittoon.  Tähän aikaan tutustuin myös Pentti Rautioon, josta tuli hyvä ystäväni ja joka joka alkoi myös edustajakseni.  Ajoimme yhdessä vuoden verran, kunnes aloin suunnitella vientiagentuureja enkä yhtään liian aikaisin.  Vuoden 1967 keväällä olin niin pitkällä, että arvelin voivani hakea lainaa joltakin valtion rahoituslaitokselta, pohjasin nimittäin naivisti hyviin suhteesiini kansanedustaja, sittemmin sisämisiteri ja Keski-Suomen maaherra Artturi Jämsen´iin, jonka tunsin ennastaan ja jonka oli avustajiin olin kuulunut edellisissä vaaleissa.

Atturi Jämsén oli jo kansanedustaja, kun Maaseudun Nuorten Liiton jäsenensä tulin hänet tutemaan.  Tuolloiset vaalit - muistaakseni 1966 olivat tulosssa ja laskelmat osoittivat, että, jos kokoomus yrittäisi Keski-Suomesta kolmea paikkaa, se ilman muuta jäisi kahteen ja kommunistit saisivat kahden asemesta kolme paikkaa.  Maalaisliitolla oli joko kolme, tai neljä edustajaa enkä muista oliko tuolloin kysymys viimeisen paikan säilyttämisestä, vai yhden lisäpaikan saamisesta. Jollakin tavalla puolue oli onnistunut saamaan kokoomuslaisen opettaja Heikki Norosen otteeseensa - luulen, että ostamalla ainakin osaksi  juuri ko. kansanedustaja-ehdokaan paikalla.  Minun tehtäväni oli kiertää kokoomuksen paikallisten kellokkaiden luona selittämässä tilannetta ja suosittelemalla heille Norosesta kompromissiä.   Jos asia tuolloin olisi mennyt oletetulla tavalla putkeen, Norosen saamat äänet - käytössä olleen vaalitavan mukaan - antoivat Maalaisliitolle mahdolliset tarvittavat lisä-äänet kyseisen paikan suhteen.  Tein sen, mutta lopetin poliitisen urani sen jälkeen tyystin, kun totesin miten politiikasssa ihmisiä käytettiin hyväksi.  Norosella ei nähdäkseni ollut minkäänlaisa mahdollisuuksia, vaikka hän itse uskoi niihin vahvasti ja keskutellessani Jämsénin kanssa asiasta, hän naurahtaen totesi Norosella "olevan pissaa päässä" eikä Norosen tapaus ollut ainoa syy lopettamiseeni, kun itsekin tunsin olevani vähän samassa asemassa.   Maalaisliitto onnistui, muuta Noronen ei, mistä suuttuneena hän jätti saamistaan rahoista Jämsän vaalitilaisuuskulut maksamatta, samoin minun palkkioni, jonka Jämsén käski laskuttamaan puolueelta.
Artturi Jämsén toimi aikanaan sisäministerinä, sittemmin Eino Paloveden jälkeen pitkähkön ajan - kuolemaansa saakka myös Keski-Suomen läänin maaherrana.  Vaikka totesinkin politiikan raaka´aksi peliksi, oli Jämsén sen ulkopuolella aina hymyilevä ja hyväntahtoinen - tiettyyn rajaan sakka.  Ystävänä hän hyvä eikä minulla ole hänestä henkilökohtaisesti negatiivistä sanottavaa. Lulemani mukaan hänet nimitettiin maaherraksi, koska puolue halusi päästä "sooloilevasta" edustajasta eroon.  Hän kuoli myöhemmin Jaroslavlissa, Neuvostoliitossa, sinne tehdyllä Jyväskylän ystävyyskaupunki matkalla, tietämäni mukaan mykytettynä.
Koska olin kuulunut läänissämme Jåmsénin lähipiiriin, sain myöhemmin saarijärveläisen kansanedustaja Esko Härkösen vihat, häntä kun ei tuohon piiriin kelpuutettu ja myöhemmin, hänen kansanedustaja kaudellaan sainkin tuntea kaunan monin tavoin, vaikka olisihan siitä Eskostakin sanottavaa...

Niinpä sitten rahoitustarpeitani miettien, ajoin erään valkenevan päivän varhaisina aamyön tunteina Helsinkiin ja menin siellä Jämsénin Humalistonkadulla sijaisetevaan asuntoon ja tapasin siellä hyvätuulisen miehen.  Hän kertoi minulla iloisena uutisen. Mitä?  Devalvaatio! Edellisenä yönä oli markan arvoa laskettu 32 prosenttia.  Vienti elpyisi, elämä elpyisi.  Pyörät alkaisivat pyöriä entistä nopeammin, mutta minulla se ei ollut hyvä uutinen. Ulkomainen velkani kasvoi sinä yönä tasan tuon saman prosenttimäärän,  jota lisäsi - kun olin alkanut saamaan myyjiltä tavaraa jo ilman ennakkomaksuakin, paraikaa tulossa olevan lastin hinta plus tullissa lojuvat muutamat sata Tokai-matkaradiota, joita olin lunastanut ja tullannut sitä mukaa kun olin saanut niitä myytyä. Velkaani lisäsi vielä samalla prosentilla ko. tavaroiden kohonnut liikevaihtovero.  Nyt tuntui että kipukynnys nousi yli hilserajan.  Velka kasvoi julmasti ja usko katosi.  Minua suoraan sanoen itketti eikä Jämsén voinut auttaa.  Hän levitteli käsiään. Ei hän tiennyt mitään keinoa.  Osuuskaupanhoitajamainen olo tuli jälleen ja kotiin palasin aika tyhjällä nutulla.

Seurasi nopeiden käänteiden aika.  Kävin silloin, tällöin vaneriehtaalla tapaamassa entisisä työtovereitani ja kerran tällaisen käyntini yhteydessä tuli johtaja Lehmusoksa vastaani: "jahaa - jokos konkurssi hähmöttää?" kului railakas kysymys, johon vastasin, että "ainahan se on näkyvissä, mutta siinä sitä taitoa tarvitaankin, kun sitä vältellään!"  Ja välteltiin sitten, mutta nyt se oli tulossa kohti.  Olin onnekseni varautunut sikäli, että kun vientikaupan puoli kiinnosti minua, olin ottanut yhteyttä muutamiin pienteollisuusyrityksiin ja tehnyt sopimuksetkin jo Jyväskylän Käsinetuotten kanssa,heidän valmistamiensa käsineiden ja turkistuotteiden vientimyynnistä. Kun seuraavana keväänä oli aikomuksemme osallistua Frankfurtin messuille, etsin muita mukaan sopivia edustuksia.   Syksy ja talven selkä olivat ankeilta.  Myimme osakehuoneistomme ja vaikka se oli ollut meillä vasta kolmisen vuotta, jäi siitä vähän enemmän kuin mitä olimme maksaneet, mutta tarpeeseen nähden se oli todella vähän. Muutimme Saarijärvelle vuokra-asuntoon. Tullivarastossa olevat tullaamattomat tavarat olivat vielä myyjän omaisuutta jan velkani lyheni vain sitä mukaa kun lunastin ja tullasin tavaroita.  Koko homma sinänsä oli käynyt devalvaation takia täysin kannattamattomaksi ja kun Upo lanseerasi markkinoille vastaavan Hitachin mallin paljon halvempaan hintaan, tuli kaaos. Liikevaihtoverot jäivät ensimmäiseksi rästiin sitten myös tiysti muutakin, mutta sitten asiat alkoivat valjeta. Saarijärvellä toimi tuolloin Hirvosen suksitehdas ja sain heidän kanssaan vientiedustuksista sopimuksen aikaan, takoituksenihan oli viedä seuraavana keväänä myös suksia messuille, mutta kun suksitehtaallakin oli edellisen, lumettoman talven jälkeen huonosti tilauksia, päätimme talven kynnyksellä Hirvosten kanssa, ettei olisi paha, vaikka lähtisin Ruotsiin tarjoamaan niitä suoraan urheilukaupoille.  Olin melkoisen matalalla mielellä, kun ajoin Torniosta Ruotsin puolelle.  Oli myöhäinen ilta ja päättelin, että olisi antoisampaa ajaa vähän kauemmaksi rajasta ja samalla käyttää yöaikaa matkantekoon.  Niinpä ajoin Piteå´on, missä yövyin ja seuraavana aamuna, menin arastellen ensimmäiseksi sikäläiseen Walstenin Rautakauppaan, ja homma lähti käyntiin.  Huomasin, että devalvaatio puolestaan oli tehnyt suomalaisen tavaran ruotsalaislle suorastaan hävyttömän edulliseksi. Wallstenin pumpsi ei ollut iso, mutta huomattavan paljon toiveita antava. Ja sama jatkui.  Umeå´ ssa osti Sport & Fiske jo enemmän ja sikäläinen Wintersport osti myös, myöhemmin vaan tuli pulma, kun molemmat olisivat halunneet seudulle yksimyyntioikeuden. Kiersin paikkakunnat Sundsvall´iin ja Ostersundiin saaka ja viikon vaihteessa toin mukanani Hirvoselle melkoisen määrän tilauksia, mikä antoi toiveita omankin aseman kohentamiseen.  Jouluun mennessä ajoin vielä Pohjois-Ruotsin Jällivaaran-Jokkmokin-Kirunavaaran alueen, samoin Talainmaan Värmlannin ja Moran seudut ja siitä etelään aina Skånessa olevaan Arvikaan saakka, mistä alkoi lumiraja, etelämpänä olisi suksia mahdoton myydä, joten tarjoaminenkin olisi ollut turhaa. Kierrokset olivat minulle kohtalainen menestys ja ne ratkaisivat monta pulmaa.  

Ja sitten - perin mielenkiintoista...
Olin saanut veroviraston kintereilleini ja kerran sitten, kun eräänä sunnutai-iltana olin lähtenyt ajamaan pohjoista kohti aloittakseni aamulla Ruotsissa, säikäyttivät Saarijärven poliisit kotona olevam perheen perinpohjin työntyimällä sisälle iltapimeällä tuomaan haastetta veroista, käyttäytyen melko törkeästi luullessaan minun pakoilevan ja uskoivat matkalle lähtöni todeksi vasta tutkituaan kaikki paikat taskulamppujen kanssa.  Tietenkään en ollut viikoilla ollut kotona, koska   kyseinen aika oli juuri Ruotsissa myymisen aikaa.  Kysehän oli tuolloin minulle paljosta: epävarmalla provisio pohjalla, joko-tai kysymyksellä riskeeraten, tosin menetettäväähän minulla ei ollut toivoa kuitenkin ja mutta siellä myös onnistuin.  Jossakin vaiheessa  kutsuttiin minua tulemaan poliisiasemalle "autolla" ja kun haistelin hapanta, auto kun oli minulle välttämätön, menin Saarijärven Autooon ja vaihdoin Isuzun Mazdaan, jonka panin vaimoni nimiin ja ajoin muina miehinä kutsunta paikalle, missä ei sitten mitään tapahtunutkaan, kuulin vain kun  joku esitti sivuhuoneessa kysymyksen:"joko se piru ehti sen tekemään?" 

Kestämätön tilanne laukesi, kun isäni takasi minulle veroja vastaavan summan, kai siksi kun Ruotsissa onnistunut myyntityö vahvisti pohjaani, niin myös omaa luottamukseni tulevaisuuteen, lujittui ennestään.  Kierroksen lopeteetuani sain Hudisvall´issa olevalta urheilutukkuri Ryonbolagetíta yhteistyö pyynnön (firma on myöhemmin myyty Monarkille) ja sitä kautta aikaan sopimuksen koko maata käsittävästä edustuksesta. Enää minun ei tarvinnut itse ajaa seuraavaa kautta varten  ruotsalaisissa urheiluliikkeissä, mikä sinänsä oli suuri helpotus.  Kevättalvella sain Franfurtin messuilta yhteydenottoja, usealta Manner-Euroopan tukkurilta - Ranskaan Saksaan, Italiaan, Itävaltaan.  Yhteyksiä avautui, mutta parhaaksi osoittautui sveitsiläinen urheiluvälineiden tukkuliike Valaiski SA.  

Valaiski SA. oli perheyritys, jonka toimipiste sijaitsi Valais´in kantonissa, saman nimisessä alppilaaksossa olevassa Saxonin pikkukaupungissa. Samasta laaksosta saa myös Välimereen mahtavana laskeva Rhone-joki alkunsa ylihypättävänä purosena. Kyseisen firman omisti paikallinen Veutheyn perhe, joka toimi perustajapariskunnan, heidän kahden poikansa, tyttärensä ja vävynsä voimin. 
Usean vuoden ajan teimme yhteistyötä, osallistuin firman järjestämiin hiihto- ja suksien esittelytilaisuuksiin ja näin tulin melko hyvin tuntemaan paikallisia olosuhteita, tapoja ja kulttuuria.  Samalla näin ja koin sydämellistä vieraanvaraisuutta ja näin samalla kappaleen kauneinta Eurooppaa.   

Sveitsistä oli tosin muitakin kyselyjä.  Aika oli otollinen. Murtomaahiihto-buumi  alkoi Euroopassa kohota ja sen huomasi kauppiaiden aktivoitumisesta. Ajoin Sveitsissä kaikkien yhteyttä ottaneiden firmojen luona ja sainkin aika mukavasti tilauksia, mutta Valaiski, Saxonissa päätyi kuitenkin lopulliseksi vakinainen edustajaksi. Menekki oli hyvä.  Kun Hirvosen sukset eivät riittäneet, myin ohessa Muuramelaisen Valkosen sukset, lisäksi sivuedustuksena minulla olivat tamperelaisen Titanin laskettelusukset.  Siitähän se alkoi oieta. Seitsämän vuoden aikana ajoin Euroopan kolme, neljä kertaa vuodessa läpi ja suksien lisäksi edustin vammalalaisen
Veljekset Pohjan hiihtokenkiä, minkä sitten sovimme vaihdettavaksi Jokipiin Jalas-kenkiin. Sauvojen, siteiden ja jääkiekkomailojen kysyntään vastasin, kun isännillä - Koho-Montreal - oli ennestään paikallisia edustajia, ostamalla tilatut tavarat ja myymällä ne omissa nimissäni. Käsinetuote toimitti tilatut käsineet suoraan ostajille joita pohjoismaiden ohella oli myös Saksassa Itävllassa ja Sveitsissä. Saksalaisena tukkuostajanamme toimi Alfred Rinderle, joka henkilökohtaisesti on edelleenkin hyvä ystäväni ja hän hoiti tuolloin käsineiden myynnin myös Ranskaan ja Italiaan, joskin innsbruck´ilainen Handschubär jatkoi yksioikeudella. Sveitsissä käsineasikkainamme oli mm. Valaiski, sekä luzernilainen Holz &Co ja Rapperwillíssä Albert Lutz.  Tässähän näitä tuli. Chicagon NSGA-messuilla sain yhteydet USA:n ja Kanadan markkinoille, joissa kummassakin meillä oli useampia asiakkaita.  Otaksun, että siellä jatkossakin olisi ollut hyvät markkinat,  mutta  myynti tyssäsi Kyyjärveläisten onnettomaan suksitehdas-hankkeeseen.

Olin pakkorakosessa ottanut edustukseni kunhan sain -   pelkällä provisolla.  Olin sitoutunut maksamaan itse matka- ja muut kustannukseni, mutta onnistuin sikäli hyvin etten myöhemmin enää olisi kiinteälle palkalle lähtenytkään.  Vientikauppa muuten oli siitä mukavaa, että kysymyksessä oli aina verrattain suuret määrät eikä liikevaihtoverosta tarvinnut huolehtia, niin että kun vihdoin sain asiani luistamaan ja rästiiin jääneet liikevaihtoverojutut selviksi tein avioehdon vaimolleni, tosin siinä sitten kävi  niin kuin kävi, tuon avioehdon nojalla meni  loppujen lopuksi kaikki, mutta sehän onkin jo toinen juttu, kuten Kippling sanoisi. 

Ulkomaisena sivuedustuksena minulla oli jonkin aikaa myös jyväskyläläisen kultaseppä Jukka Ailion korut, joita en kuitenkaan tuolloisten yleiseurooppalaisten jalometalliverojen ja muiden kauppaa rasittavien tekijöiden vuoksi saanut paljoakaan menemään, mutta senverran kuitenkin, että kannatti poiketa joidenkin ostajien luona mm. Wienissä.  Norjassa puolestaan oli jo silloin paremmat markkinat, nimen omaan hopealla ja kuten sanottu muut Euroopan maat olivat jokseenkin täysin  tukossa.  

Yritän muistella  lisää asioita ja jatkan taas toiste, mahdollisesti kuitenkin panen muita mieltäni askarruttavia ajankohtaisia aiheita väiin.  Kirjoitusvirheet korjailen sitä mukaa kun löydän ne.

LISÄYS.

En suinkaan tuolla selvitymiselläni tarkoita, että elämä olisi hetkessä selvinnyt. Vastoinkäymisiä oli toki tavan takaa, tokihan ne kuuluvat  normaaliin elämään, ja asioiden eteenpäin vieminen vaati koko ajan liukasta liikkumista.  Työtä ja vaivaa, mutta tärkeintä oli se, että onnistuin tuolloin löytämään ratkaisut  suurimpiin vaikeusiini.  Myönnän, että paljon onnea siinä oli siinä
 mukana. 

Lisäyksenää vielä, että Hudiksvall´issa on (ainakin oli) tuolloin Sundin`in suksitehdas joka Ryonbolaget´in välityksellä pyysi minua käymään tehtaalla, josko olisin ottanut myöskin heidän suksensa myydäkseni.  Kuitenkin olin täysin työllistetty enkä toisalta halunnut jättää suomalaisia isäntiäni ja jakaa heidän tuoantoaan, niinpä kieltäydyin, joskin jälkeen päin ajatellen lienee ollut tyhmä juttu.