SÄHKÖENEERGIA - SOSIAALLINEN OIKEUTEMME?
Energia kysymys muodosti 1940 - 1950 Suomessa polttavan ongelman. Suurin osa maasta oli vielä ilman sähkä. Vuoksen, mm. Enson suuret voimalaitokset olivat jääneet Nuvostoliitlle luovutetulle alueelle ja Imatra joutui turvaamaan energian melkein koko eteläiselle Suomelle. Teollisuuslaitosten voima-asemat antoivat ympäristöilleen ja kaupunkeihin tarvittavan sähkövoiman, pienet paikalliset voimalaitokset puolestaan yrittivät pitää maaseudulla kituvaa toivonliekkiä yllä. Vasta sosiaalinen sähköistäminen ja pohjoisen suurten koskien valjastaminen, mikä silloisissa oloissa tapahtui vielä hämmästyttävän nopeasti laukaisi tilanteen, mutta vasta kun saatiin aikaan yhtenäinen valtakunnanverkko, alkoi sähkövoimaa olla riittävästi. Tuohon aikaan syntyi voimakas sähköistäämisboomi. Luotiin suuria maakunnallisia sähkänjakeluyhtiöitä. Tilanne parani 1970-luvulla kun mukaan tuli Loviisan atomivoimala, sittemmin myös Olkoluoto. Energian tuotanto on lisääntynyt alkuaikoihin nähden valtavasti, mutta nyt alkaa kulutuksessa näkyä hiipumista. En ole ydinvoiman vastustaja, kuitenkin Fennovoiman aika alkaa olla mielestäni ohi.
Seurasin maaseudun sähköistämistä aitiopaikalta, toimihan isäni Konnevedellä Kellankosken Voima Oy:n liikkeenhoitajana ja muistan hyvin, kun ko.sähkölaitos liitettiin valtakunnan verkkoon vetämällä G.A.Serlachiuksen omistamalta Kuhankosken voimalaitokselta yhdyslinja kyseisen pikkutoimijan jakeluverkostoon. Tarvittava kuparikaapeli jouduttiin tuolloin tilaamaaan tuontilisenssillä Saksasta, Osnabrückistä, kotimaasta kun sitä ei saanut. Sotien jälkeen lähiseudulle perustettiini sähköistämistä varten useita maakunnallisia jakeluyhtiöitä. Keskiseen Suomeen syntyi niitä kolme. Keski-Suomen Valo,keskuspaikkanaan Saarijärvi, Suur-Savon Sähkö,Mikkeliin ja Savon Voima Kuopioon. Nämä yhtiöt luotiin valtion tuella ja kunnallisella yhteistoiminnalla paikkakuntien energian saantia turvaamaan. Voimakas kasvu perustui liittymien hankintaan myönnettyhin, varta vasten sosiaalisella lainsäädännöllä luotuihin edullisiin valtion lainoihin.
Taajamien sähköistäminen lienee ollut helpompaa, mutta maaseudulla pitkät etäisyydet aiheuttivat päänvaivaa kustannusten jakamisesa ja sen vuoksi kehitettiin erillinen tarifi-järjestelmä, joka perustui valopisteiden määrään, mutta jotta olisi saatu oikea lähtökohta pienempien ja suurempien kuluttajien kesken, otettiin tarfioinnissa huomioon myös tilojen viljelysmaiden pinta-alat ja näiden yhteenlaskettujen tarfimaksujen puitteissa sähköliittymän ottajat maksoivat alkuperäiset liittymämaksunsa. Muistaakseni aina kukin huone ja pihapiiri muodostivat yhden tarifin, jota peltohehtaarit lukumääränsä mukaan lisäsivät. Niinpä esimerkiksi kahden huoneen mökkistä meni piha mukanlukien kolme tarifiyksikköä, kymmenen huoneen taloudesta puolestaan muodostui yksitoista yksikköä, jota peltohehtaarit lisäsivät lukumääränsä mukaan niin, että jos hehtaari merkitsi tarifia, merkitsi se tuon yhdentoista lisäksi vielä kymmenen yksikköä lisää, siis yhteensä kaksikymmentäyksi yksikköä. Tämä sen vuoksi, liittymismaksut saatiin suhteellisiksi ja myös myös energian hinta voitiin pitää edullisena, käsitettiinhän se sosiaaliseksi oikeudeksi. Näin ollen kuluttajat maksoivat kilowattiensa lisäksi myös em. tarfieille vahvistetun lisämaksun, jolloin suuremmat kuluttajat maksoivat normaalin hinnan lisäksi paitsi tarpeensa myös myös varallisuutensa mukaan. Näin turvattiin voimansiirtolinjojen jatkuva kunnossapito, varsinaista voittoa kun energiasta ei sosiaalisena etuutena ollut tarkoitus saadakaan. Edellä kerrottu koski nimenomaan maaseudun sähköistämistä.
Nykyään nuo tarifit on korvattu sulakemaksuilla, mutta kuvaan on sittemmin tullut uusi rasite: sähkönsiirtomaksu ja vaikka kilpailu on vapautettu ei toimittajien hintaerot merkitse juuri mitään energian hinnan kanssa samalla tasolla olevien, (entisiin tarifi-maksuihin nähden) suhteettoman suurien ja voimayhtiön omassa päätäntävallassa olevien siirtomaksujen takia. Oikea kilpailutilanne toteutuisi vasta sitten jos siirtomaksu sisätyisi sähkön hintaan - lisättynä sulakemaksulla, kuten ennekin ja yhtiöt hoitaisvat siirtomaksut keskinäisillä sopimuksillaan.
Suunnilleen 1980-luvunlla asiat repesivät sitten kun Imatran Voima pakotetttiin fuusioon Neste-yhtiön kanssa Fortumiksi. Jossakin yhteydessä sulakehintaan liitettiin vielä edellä mainittu siirtomaksu, joka - kuten jokainen voi laskustaan huomata - ovat ainakin yhtä suuria kuin kulutettujen kilowattien hinta. Samalla alkoivat sähköyhtiöt kilpailla keskenään jakeluverkostoista, mikä merkitsi niille siirtomaksujen ja päästömaksuista saatavien tulojen muodossa valtavia voittoja, toisaalta taas jakeluvarmuus alueiden laajentuessa väheni, mistä viimeaikaiset myrskytuhot ovat hyvänä esimerkkinä. Pienet jakeluyhtiöthän hoitivat alueensa korjaustyöt aina kohtuullisen nopeasti, nyt saatavat kuluttajat joutua pitkäänkin odottelemaan oman onnensa nojassa. Kun maakunnalliset jakeluyhtiöt (ja niitä omistavat kunnat) myivät linjansa suurille - ja - monikansallisille energiantoimittajille, muuttui kansalaisten sosiaalinen etuus monopolien hallitsemaksi rahastuskeinoksi. Lisäksi kuvaan tulivat osavuositaseet, osakekurssit, lilliukset ja optiot. Jos hinta nousee on syy veden vähyydessä ja ellei siinä niin sitten liiassa ohijuoksutettavassa vedessä. Kun rahastuksesta on kyse, ei mikään voi olla kuluttajalle hinnanmuodostajana tasapainossa ja kun Fortum ilmoittaa jättivoitoistaan, tiedämme maksavamme sosiaalisesta oikeudestamme kasinotaloudelle reilua ylihintaa.
