KOULUAIKAA
Aloitin kansakouluni Pukaran kylän pienessä ns. supistetussa koulussa elokuussa 1941, kun jatkosota oli jo puhjennut. Supistettu koulu tarkoitti sitä, että alakoulua käytiin keväisin ja syksyisin, muistaakseni kuuden viikon jaksoissa kerrallaan kahden vuoden ajan. Sen jälkeen siirryttiin yläkouluun, joka alkoi syyskuun ensimmäisenä päivänä ja kesti jonnekin huhtikuun puoliväliin, niin että uudet alakoululaiset saattoivat aloittaa opintonsa. Koulumatkaa kertyi minulle puolentoistakilometrin verran ja tietenkin se oli raskas taival - lähteä aamuisin ja palata iltapäivisin. Alakoulu ei tosin oikeasti rasittanut, koulupäivämme kun kesti vain yhdeksästä yhteen tai kahteen ja lukemaan kun olin oppinut veljeni lukemista seuratessani ja näytteeksi lukaisin jo ennen kouluun menoani Aleksis Kiven Seitsemän Veljestä kannesta kanteen. Huvittavana muistona mainittakoon, että setäni (Ville Metso) joka tuolloin oli Haapaveden Yhteiskoulun rehtori (tosin silloin sota-aikana vaikutti Kannaksella komppanian päällikkönä ensin luutnanttina, sittemmin kapteenina) aina nähdessään minut kysyi nauraen, että: "mitähän siellä pikku Tallukaisen pussissa mahtoikaan olla", johon asiantuntevasti vastasin - niin kun pitikin: "Mikon, Heikan ja Mörököllin veitset".
Lisäys: Supistetussa koulussa yläkoulu kesti puolestaan syyskuusta huhtikuulle läpi talven.
Aika kultaa muistot, se ei vaan kullannut tuolloin kyseistä aikaa. Olin tarpeeksi vanha käsittääkseni sotatapahtumien koskettavan meitäkin, samoin kuin koko maatamme ja seurasin hyvin aktiivisesti mitä rintamilla tapahtui. Toki olimme kotona saksalaismielisiä, olihan heidän menestyksensä (alkuvaiheessa) meidänkin menestyksemme, joka sitten loppua kohti muuttui luonnollisesti masennukseksi ja epävarmuudeksi.
Siihen aikaan kun miehet taistelivat rintamilla, tekivät naiset kotityöt. Kotirintamalla oli myös lottia, mm. opettajamme Elma Lavonen, siviilipalveluksessa yksi näistä harmaista toimeliaista naisista, mutta meidän - sota-ajan lasten ansiot tuntuvat kaikilta unohtuneen. Mekin osallistuimme yhteiseen työhön yhteiseksi hyväksi. Koulujen yhteyteen oli organisoitu niin sanottu "Nuorten talkoot"- toiminta, jonka puitteissa annettiin joka vuosi ns. talkookirja, johon merkittiin tulokset, joiden perusteella saimme sitten opettajalta kyseistä pistemäärää vastaavan talkoomerkin, mikä se sitten eri vuosina olikin, lapio, muurahainen jne. ensin pronssisena, sitten hopeaisena ja parhaiden tuloksien jälkeen kultaisena. Me keräsimme rautaromua, kuparia, nikkeliä, lasia, lumppuja. Metsän puista me keräsimme käpyjä ja pihkaa, pelloilta jätetähkiä ja tongimme perunapeltoja löytääksemme jäikö ehkä jotakin. Raastoimme maasta voikukan juuria, joista tehtiin korvike-sikuria rukiista paahdetun kahvin lisäkkeeksi. Kuivasimme vadelmapensaan lehtiä teetä varten ja aterian alla voikukanlehtiä salaatiksi. Keräsimme puita ja kiskoimme pajuista parkkia (kuorta) nahkatehtaita varten... Luonnollisesti elintarvikkeiden korvikkeet käytettin kotona, mutta koulun pihalla oleviin looseihin kerääntyi suuret määrät lasia ja erilaista romua, samoin kuin parkkinippuja, käpyjä, jopa autojen puukaasuttimia varten tekemiämme pilkkeitä - koululta jattuihin suuriin paperisäkkeihin pakattuina. Näin me sota-ajan lapset kannoimme osaltamme kortemme kokoon yhteiseksi hyväksi.
Nyt ajatellen paljon unohdettua on jäänyt kirjaamatta ja kuitenkin tuollakin pienellä toiminnalla oli suuri merkitys, niin taloudellisesti kuin moraalisestikin. Me opimme isänmaallisuutta ja saimme optimismia, mitä sitten tarvitsimmekin, nuoruudesstamme lähtien koko elämämme ajan.
Jokaisessa talossa oli karjalaisia evakkoja ja sainkin melkoisen läheltä seurata heidän vaiheitaan, joutuihan isäni - ikänsä vuoksi kotiutettuna nostomiehenäi - Konneveden kansanhuollon johtajana, siirtoväen asuttamisen merkeissä jatkuvasti tekemisiin karjalaisen kansan kanssa joihin hänellä kehittyikin hyvät suhteet. Kaiken kaikkiaan, ainakin kotipaikkakunnallani, evakot, niin kuin sotaorvotkin olivat arvostettuja ja heitä myös mahdollisuuksien mukaan pyrittiin auttamaan.
Kotiimme oli tullut evakoksi Harlusta kotoisin oleva vanha pariskunta, Irinja ja Konsta Naumanen, joiden luona kävi rintamalomilla ollessaan heidän poikansa Nikolai, joka sittemmin sai asutustilan Suonenjoelta. Nikolai piti vanhempiini yhteyttä vielä vanhusten kuoleman jälkeenkin ja muistaakseni 1960 olimme Irinja-mummon hautajaisissa minun tuolloisella ensimmäisellä autollani, joka oli kuplavolkkari FX-62 (kilvet vilahtavat joskus ohi vieläkin, vaikka tuskin sama auto liene kuitenkaan enää kysymyksessä). Kotonamme oli myös aika ajoin joku karjalaistyttökin apulaisena ja heistä muistan erikoisesti Helvi Huurinaisen, naimisiin mentyään Helvi Sirkan, joka sittemmin muutti jonnekin Porin tienoille. Hänessä oli se erikoisuus, että pääsiäisen aikaan hän alkoi saarnata unissaan ja ennenpitkää tupamme täyttyi öisin saarnaa kuuntelemaan tulleista kyläläisistä. Naumasten puheiden mukaan Helvi ei ollut mitenkään erikoisen hyvin perillä raamatusta ja ujo kun vielä oli, olisi hän tuskin pystynyt valveilla selittämään sanaa yhtä aidosti, kuin hän sen nukkuessaan teki ja tätä pidettiin ihmeenä, niin kuin se mielestäni olikin.
Kylällämme, Raja-ahon riihessä oli sotilaiden vartioima vankileiri ja tietenkin me pojat kävimme joskus katsomassa noita vierasta kieltä puhuvia, enimmäkseen synkkiä miehiä, joista muistan tosin erään poikkeuksenkin, luullakseni inkeriläisen, joka osasi muutaman sanan suomeakin. Hän toimi huvimestarinamme ja osallistui leikkeihimme, tosin hieman kovakouraisesti, mutta myönteisen tuntuisesti, emmekä niin ollen pelänneet häntä. Kerran hän otti erään pojan sylipainiin ja heitti hänen hattunsa ilmaan seurauksella, että se päätyi riihen katolle - mistä hän kävi sen sitten kiltisti noutamassa. Rauhan tultua muistan heidän lähtönsä. Miehet lauloivat hilpeinä kuorma-auton lavalla, mutta isäni pudisteli päätään. Hän sanoi, että kotona venäjällä odotti poikia kova kohtalo.
Kotonamme oli jonkin aikaa myös inkeriläinen, n.70-kymppinen nainen, nimeltä Marfa Afanasieff, poikansa, kolmikymppisen Reino kanssa. Reino teki meillä maatöitä, oli härski puheissaan, poltti mahorkkaa ja sai minutkin saunassa polttamaan lupaamalla ettei kertoisi kenellekään ja tietty; meni heti kontimaan äidille.
Sota-aika sinänsä oli omituista aikaa Yhteenkuuluvaisuuden aikaa, missä talkoohenki ja naapuriapu tulivat leimaa antavina ja konkreettisina esille. Myös kotirintamalla vakiintui käytäntä, ettei kaveria jättetä. Henkeä pidättäen odotimme rintamauutisia. Suomalaisten saavutukset ja saksalaisten menestys olivat ilonaiheita, emmehän silloin tienneet mitään heidän julmuuksistaan, saatika heidän ylläpitämistään keskitysleireistä. Näkyvinä otsikoissa olivat Leningradin piiritys, johon suomalaiset joukot eivät marsalkka Mannerheimin määräyksestä, saksalaisten pyynnöistä huolimatta osllistuneet. Stalingradin tappio ja Kurskin mutka olivat meille suuria pettymyksiä, joita en tässä lähde enemmin analysoimaaan, mutta kotirintaman kestävyys oli kuitenkin ilonaihe, siksi kunnes kesäkuun yhdeksäntenä päivänä 1944 puhkesi Kannaksella tulimysky. Hyökkäämään lähteneet venäläiset olivat keskittäneet koko vanhan rajan pituudelta tykkejä, yksi jokaiselle kahdellesadalle metrille, toisin sanoen puolta tiheämpään, kuin mitä Stalingradissa oli ollut. Kannaksen rintamalla oli asemissa vain kuusi suomalaista divisoonaa ja niitä vastaan venäläiset asettivat kaksikymmentäneljä divisioonaa. Joukkojen komentajaksi oli määrätty kenraali Leonid Govorov, jonka Stalin hyökkäyksen alla nimitti marsalkaksi, pitihän onnistumisen hänen mielestään selvää. Määräys oli kuudessa viikossa Helsinkiin. Kenraali Meretshkov puolestaan lähti samaanaikaisesti häätämään suomalaisia Syväriltä, josta he vetäytyivatkin nopeasti takaisin Kannakselle uudelleen ryhmittymistä varten. Jo kolme päivää aikaisemmin olivat länsiliittoutuneet nousseet maihin Normandiassa missä raivosivat ankarat taistelut.
Sotilaasiantuntijat olivat arvostelleet Mannerheimiä tiedotustelupalvelun huonoista uutisista huolimatta Kannaksen varustelun laiminlyönnistä, pitihän hän suurta osaa miehistöstä tuolloin loppuneen asemasodan ajan reservissä. Jälkeen päin olen ajatellut - ehkä jotkut muutkin, että jos koko suomen sotavoimat olisivat tuolloin olleet sijoitettuina rajalle olisi tappio seurannut välittömästi. Kuitenkin nuo kuusi divisioonaan pystyivät viivyttämään hyökkäjiä koko vetäytymisen ajan aina Vuoksi - Tali - Ihantalan vahvistetulle puolustuslinjalle saakka, missä hyökkääjien voimat ehtyivät mm. huoltoteiden pitentyessä. Vuosalmella komppanian päällikköna toiminut setäni Ville Metso kertoi, että suomalaisella tykistöllä oli ehdoton ylivoima. Vuoksi nielaisi tuhansittain venäläisiä, niin että alajuoksulla vesi värjääntyi punaiseksi ja jos vihollinen onnistui pääsemään yli, tai heidän joukkojenkeskityksestään saatiin tieto, kymmenet tykit keskitettiin tuhoisaan yhteislaukaukseen. Tykistökenraali, matematiikko Vilho Nenosen kehittämä suuntimakaava toimi ja sen avulla lamaannutettiin venäläisten Tali-Ihantalaankin kohdistama suurhyökkäys - tiedustelupalvelun sieppaaman koodin ansiosta. Vielä aivan loppuvaiheessa miehet heräsivät eräänä aamuna hirvittävään jyrinään. Maa vavahteli sen voimasta ja sotilaat luulivat venäläisten aloittaneen lopullisen rutistuksen, kunnes he korsuista noustuaan totesivat ilmiön aiheutuvan Eestissä olevilta saksalaisjoukoilta lainaksi saatujen - lentoryhmä Kuhlmayn - Stuka-syöksypommittajien moottoreista, niiden iskiessä täydellä voimalla venäläisten asemiin. Rintama hiljeni. Venäläiset tarvitsivat joukkonsa ja kalustonsa Saksan rintamalle. Torjuntavoitto oli saavutettu.
Olin Normandien operation aikaan vajaa kymenvuotias. Maihinnousupäivän aamuna kävelin isäni kotitaloon Lähteenmäelle perin apeana ja osallistuin (varsin pikkuvanhanoloisesti) keskusteluun todeten lopuksí optimistisesti, että saksalaiset työntävät heidät vielä kuitenkin takaisin mereen, vaan eivät työntäneet.
Kolme päivää tämän jälkeen alkoi edellä esittämäni suurhyökkäys Kannaksella. Stalin oli luvannut aloittaa ofenssiivin Suomen rajalla yhtäaikaa liittoutuneiden maihinnousun kanssa, mutta katsoi parhaaksi odottaa siksi kunnes länsirintamalla oli asemat varmistettu ja saksalaisten tappiokierre sielläkin alkanut. Itärintamalla puolestaan Leningradin motti oli saatu purettua ja saksalaiset vetäytyneet Baltian maihin, niinpä hän arvelii selustan suojatuksi ja Suomen valloittamiseen tulleen ajankohtaiseksi.
Jatkan tästä
Sattuneiden tiedonkulkuesteiden vuoksi on tämän blogini jatkaminen ollut paussilla, mutta nyt jatkuu ajoittain ehkä hitaasti, mutta varmasti.
Aloitin kansakouluni Pukaran kylän pienessä ns. supistetussa koulussa elokuussa 1941, kun jatkosota oli jo puhjennut. Supistettu koulu tarkoitti sitä, että alakoulua käytiin keväisin ja syksyisin, muistaakseni kuuden viikon jaksoissa kerrallaan kahden vuoden ajan. Sen jälkeen siirryttiin yläkouluun, joka alkoi syyskuun ensimmäisenä päivänä ja kesti jonnekin huhtikuun puoliväliin, niin että uudet alakoululaiset saattoivat aloittaa opintonsa. Koulumatkaa kertyi minulle puolentoistakilometrin verran ja tietenkin se oli raskas taival - lähteä aamuisin ja palata iltapäivisin. Alakoulu ei tosin oikeasti rasittanut, koulupäivämme kun kesti vain yhdeksästä yhteen tai kahteen ja lukemaan kun olin oppinut veljeni lukemista seuratessani ja näytteeksi lukaisin jo ennen kouluun menoani Aleksis Kiven Seitsemän Veljestä kannesta kanteen. Huvittavana muistona mainittakoon, että setäni (Ville Metso) joka tuolloin oli Haapaveden Yhteiskoulun rehtori (tosin silloin sota-aikana vaikutti Kannaksella komppanian päällikkönä ensin luutnanttina, sittemmin kapteenina) aina nähdessään minut kysyi nauraen, että: "mitähän siellä pikku Tallukaisen pussissa mahtoikaan olla", johon asiantuntevasti vastasin - niin kun pitikin: "Mikon, Heikan ja Mörököllin veitset".
Lisäys: Supistetussa koulussa yläkoulu kesti puolestaan syyskuusta huhtikuulle läpi talven.
Aika kultaa muistot, se ei vaan kullannut tuolloin kyseistä aikaa. Olin tarpeeksi vanha käsittääkseni sotatapahtumien koskettavan meitäkin, samoin kuin koko maatamme ja seurasin hyvin aktiivisesti mitä rintamilla tapahtui. Toki olimme kotona saksalaismielisiä, olihan heidän menestyksensä (alkuvaiheessa) meidänkin menestyksemme, joka sitten loppua kohti muuttui luonnollisesti masennukseksi ja epävarmuudeksi.
Siihen aikaan kun miehet taistelivat rintamilla, tekivät naiset kotityöt. Kotirintamalla oli myös lottia, mm. opettajamme Elma Lavonen, siviilipalveluksessa yksi näistä harmaista toimeliaista naisista, mutta meidän - sota-ajan lasten ansiot tuntuvat kaikilta unohtuneen. Mekin osallistuimme yhteiseen työhön yhteiseksi hyväksi. Koulujen yhteyteen oli organisoitu niin sanottu "Nuorten talkoot"- toiminta, jonka puitteissa annettiin joka vuosi ns. talkookirja, johon merkittiin tulokset, joiden perusteella saimme sitten opettajalta kyseistä pistemäärää vastaavan talkoomerkin, mikä se sitten eri vuosina olikin, lapio, muurahainen jne. ensin pronssisena, sitten hopeaisena ja parhaiden tuloksien jälkeen kultaisena. Me keräsimme rautaromua, kuparia, nikkeliä, lasia, lumppuja. Metsän puista me keräsimme käpyjä ja pihkaa, pelloilta jätetähkiä ja tongimme perunapeltoja löytääksemme jäikö ehkä jotakin. Raastoimme maasta voikukan juuria, joista tehtiin korvike-sikuria rukiista paahdetun kahvin lisäkkeeksi. Kuivasimme vadelmapensaan lehtiä teetä varten ja aterian alla voikukanlehtiä salaatiksi. Keräsimme puita ja kiskoimme pajuista parkkia (kuorta) nahkatehtaita varten... Luonnollisesti elintarvikkeiden korvikkeet käytettin kotona, mutta koulun pihalla oleviin looseihin kerääntyi suuret määrät lasia ja erilaista romua, samoin kuin parkkinippuja, käpyjä, jopa autojen puukaasuttimia varten tekemiämme pilkkeitä - koululta jattuihin suuriin paperisäkkeihin pakattuina. Näin me sota-ajan lapset kannoimme osaltamme kortemme kokoon yhteiseksi hyväksi.
Nyt ajatellen paljon unohdettua on jäänyt kirjaamatta ja kuitenkin tuollakin pienellä toiminnalla oli suuri merkitys, niin taloudellisesti kuin moraalisestikin. Me opimme isänmaallisuutta ja saimme optimismia, mitä sitten tarvitsimmekin, nuoruudesstamme lähtien koko elämämme ajan.
Jokaisessa talossa oli karjalaisia evakkoja ja sainkin melkoisen läheltä seurata heidän vaiheitaan, joutuihan isäni - ikänsä vuoksi kotiutettuna nostomiehenäi - Konneveden kansanhuollon johtajana, siirtoväen asuttamisen merkeissä jatkuvasti tekemisiin karjalaisen kansan kanssa joihin hänellä kehittyikin hyvät suhteet. Kaiken kaikkiaan, ainakin kotipaikkakunnallani, evakot, niin kuin sotaorvotkin olivat arvostettuja ja heitä myös mahdollisuuksien mukaan pyrittiin auttamaan.
Kotiimme oli tullut evakoksi Harlusta kotoisin oleva vanha pariskunta, Irinja ja Konsta Naumanen, joiden luona kävi rintamalomilla ollessaan heidän poikansa Nikolai, joka sittemmin sai asutustilan Suonenjoelta. Nikolai piti vanhempiini yhteyttä vielä vanhusten kuoleman jälkeenkin ja muistaakseni 1960 olimme Irinja-mummon hautajaisissa minun tuolloisella ensimmäisellä autollani, joka oli kuplavolkkari FX-62 (kilvet vilahtavat joskus ohi vieläkin, vaikka tuskin sama auto liene kuitenkaan enää kysymyksessä). Kotonamme oli myös aika ajoin joku karjalaistyttökin apulaisena ja heistä muistan erikoisesti Helvi Huurinaisen, naimisiin mentyään Helvi Sirkan, joka sittemmin muutti jonnekin Porin tienoille. Hänessä oli se erikoisuus, että pääsiäisen aikaan hän alkoi saarnata unissaan ja ennenpitkää tupamme täyttyi öisin saarnaa kuuntelemaan tulleista kyläläisistä. Naumasten puheiden mukaan Helvi ei ollut mitenkään erikoisen hyvin perillä raamatusta ja ujo kun vielä oli, olisi hän tuskin pystynyt valveilla selittämään sanaa yhtä aidosti, kuin hän sen nukkuessaan teki ja tätä pidettiin ihmeenä, niin kuin se mielestäni olikin.
Kylällämme, Raja-ahon riihessä oli sotilaiden vartioima vankileiri ja tietenkin me pojat kävimme joskus katsomassa noita vierasta kieltä puhuvia, enimmäkseen synkkiä miehiä, joista muistan tosin erään poikkeuksenkin, luullakseni inkeriläisen, joka osasi muutaman sanan suomeakin. Hän toimi huvimestarinamme ja osallistui leikkeihimme, tosin hieman kovakouraisesti, mutta myönteisen tuntuisesti, emmekä niin ollen pelänneet häntä. Kerran hän otti erään pojan sylipainiin ja heitti hänen hattunsa ilmaan seurauksella, että se päätyi riihen katolle - mistä hän kävi sen sitten kiltisti noutamassa. Rauhan tultua muistan heidän lähtönsä. Miehet lauloivat hilpeinä kuorma-auton lavalla, mutta isäni pudisteli päätään. Hän sanoi, että kotona venäjällä odotti poikia kova kohtalo.
Kotonamme oli jonkin aikaa myös inkeriläinen, n.70-kymppinen nainen, nimeltä Marfa Afanasieff, poikansa, kolmikymppisen Reino kanssa. Reino teki meillä maatöitä, oli härski puheissaan, poltti mahorkkaa ja sai minutkin saunassa polttamaan lupaamalla ettei kertoisi kenellekään ja tietty; meni heti kontimaan äidille.
Sota-aika sinänsä oli omituista aikaa Yhteenkuuluvaisuuden aikaa, missä talkoohenki ja naapuriapu tulivat leimaa antavina ja konkreettisina esille. Myös kotirintamalla vakiintui käytäntä, ettei kaveria jättetä. Henkeä pidättäen odotimme rintamauutisia. Suomalaisten saavutukset ja saksalaisten menestys olivat ilonaiheita, emmehän silloin tienneet mitään heidän julmuuksistaan, saatika heidän ylläpitämistään keskitysleireistä. Näkyvinä otsikoissa olivat Leningradin piiritys, johon suomalaiset joukot eivät marsalkka Mannerheimin määräyksestä, saksalaisten pyynnöistä huolimatta osllistuneet. Stalingradin tappio ja Kurskin mutka olivat meille suuria pettymyksiä, joita en tässä lähde enemmin analysoimaaan, mutta kotirintaman kestävyys oli kuitenkin ilonaihe, siksi kunnes kesäkuun yhdeksäntenä päivänä 1944 puhkesi Kannaksella tulimysky. Hyökkäämään lähteneet venäläiset olivat keskittäneet koko vanhan rajan pituudelta tykkejä, yksi jokaiselle kahdellesadalle metrille, toisin sanoen puolta tiheämpään, kuin mitä Stalingradissa oli ollut. Kannaksen rintamalla oli asemissa vain kuusi suomalaista divisoonaa ja niitä vastaan venäläiset asettivat kaksikymmentäneljä divisioonaa. Joukkojen komentajaksi oli määrätty kenraali Leonid Govorov, jonka Stalin hyökkäyksen alla nimitti marsalkaksi, pitihän onnistumisen hänen mielestään selvää. Määräys oli kuudessa viikossa Helsinkiin. Kenraali Meretshkov puolestaan lähti samaanaikaisesti häätämään suomalaisia Syväriltä, josta he vetäytyivatkin nopeasti takaisin Kannakselle uudelleen ryhmittymistä varten. Jo kolme päivää aikaisemmin olivat länsiliittoutuneet nousseet maihin Normandiassa missä raivosivat ankarat taistelut.
Sotilaasiantuntijat olivat arvostelleet Mannerheimiä tiedotustelupalvelun huonoista uutisista huolimatta Kannaksen varustelun laiminlyönnistä, pitihän hän suurta osaa miehistöstä tuolloin loppuneen asemasodan ajan reservissä. Jälkeen päin olen ajatellut - ehkä jotkut muutkin, että jos koko suomen sotavoimat olisivat tuolloin olleet sijoitettuina rajalle olisi tappio seurannut välittömästi. Kuitenkin nuo kuusi divisioonaan pystyivät viivyttämään hyökkäjiä koko vetäytymisen ajan aina Vuoksi - Tali - Ihantalan vahvistetulle puolustuslinjalle saakka, missä hyökkääjien voimat ehtyivät mm. huoltoteiden pitentyessä. Vuosalmella komppanian päällikköna toiminut setäni Ville Metso kertoi, että suomalaisella tykistöllä oli ehdoton ylivoima. Vuoksi nielaisi tuhansittain venäläisiä, niin että alajuoksulla vesi värjääntyi punaiseksi ja jos vihollinen onnistui pääsemään yli, tai heidän joukkojenkeskityksestään saatiin tieto, kymmenet tykit keskitettiin tuhoisaan yhteislaukaukseen. Tykistökenraali, matematiikko Vilho Nenosen kehittämä suuntimakaava toimi ja sen avulla lamaannutettiin venäläisten Tali-Ihantalaankin kohdistama suurhyökkäys - tiedustelupalvelun sieppaaman koodin ansiosta. Vielä aivan loppuvaiheessa miehet heräsivät eräänä aamuna hirvittävään jyrinään. Maa vavahteli sen voimasta ja sotilaat luulivat venäläisten aloittaneen lopullisen rutistuksen, kunnes he korsuista noustuaan totesivat ilmiön aiheutuvan Eestissä olevilta saksalaisjoukoilta lainaksi saatujen - lentoryhmä Kuhlmayn - Stuka-syöksypommittajien moottoreista, niiden iskiessä täydellä voimalla venäläisten asemiin. Rintama hiljeni. Venäläiset tarvitsivat joukkonsa ja kalustonsa Saksan rintamalle. Torjuntavoitto oli saavutettu.
Olin Normandien operation aikaan vajaa kymenvuotias. Maihinnousupäivän aamuna kävelin isäni kotitaloon Lähteenmäelle perin apeana ja osallistuin (varsin pikkuvanhanoloisesti) keskusteluun todeten lopuksí optimistisesti, että saksalaiset työntävät heidät vielä kuitenkin takaisin mereen, vaan eivät työntäneet.
Kolme päivää tämän jälkeen alkoi edellä esittämäni suurhyökkäys Kannaksella. Stalin oli luvannut aloittaa ofenssiivin Suomen rajalla yhtäaikaa liittoutuneiden maihinnousun kanssa, mutta katsoi parhaaksi odottaa siksi kunnes länsirintamalla oli asemat varmistettu ja saksalaisten tappiokierre sielläkin alkanut. Itärintamalla puolestaan Leningradin motti oli saatu purettua ja saksalaiset vetäytyneet Baltian maihin, niinpä hän arvelii selustan suojatuksi ja Suomen valloittamiseen tulleen ajankohtaiseksi.
Jatkan tästä
Sattuneiden tiedonkulkuesteiden vuoksi on tämän blogini jatkaminen ollut paussilla, mutta nyt jatkuu ajoittain ehkä hitaasti, mutta varmasti.
