ELÅMÄNI ALKUTAIPALEELTA
Tässä olen tullut kirjoitelleeksi kaikenlaista, esittänyt mielipiteitäni ja ottanut kantaa erilaisiin asioihin, mutta joskus vain on vaikeaa mielialan vaihtelusta johtuen päättää seuraavasta aihesta, josta sitten voi alkaa muokata sitä luettavaan muotoon, Avausblogissani kertoilin itsestäni jo kaikenlaista, mutta ehkä annan vielä ajatusteni viipyä elämässäni vuosia taaksepäin.
Kotini oli maalaistalo Konnevedellä, kauniin Pukaranjärven rannalla. Isäni oli paitsi maanviljelijä, myös kunnallinen luottamushenkilö, lisäksi hänet 30-luvun alkupuolella oli pyydetty paikallisen voimalaitosyhtiön liikkeenhoitajaksi, missä ominaisuudessa hän nosti tuolloin konkurssikypsän Kellankosken Voima Oy:n kuiville, osin enoni liikennöitsijä Ville Korhosen, osin toisen, Amerikassa asuneen enoni John Korko´n (Jussi Korhonen) takaamilla lainoilla ja heiltä lainaksi saaduilla rahoilla, jotka liiketoiminnan tervehdyttyä vaihtuivat luonnollisesti normaaliksi pankkirahoitteiseksi liikevaihdoksi.
Kotini oli maalaistalo Konnevedellä, kauniin Pukaranjärven rannalla. Isäni oli paitsi maanviljelijä, myös kunnallinen luottamushenkilö, lisäksi hänet 30-luvun alkupuolella oli pyydetty paikallisen voimalaitosyhtiön liikkeenhoitajaksi, missä ominaisuudessa hän nosti tuolloin konkurssikypsän Kellankosken Voima Oy:n kuiville, osin enoni liikennöitsijä Ville Korhosen, osin toisen, Amerikassa asuneen enoni John Korko´n (Jussi Korhonen) takaamilla lainoilla ja heiltä lainaksi saaduilla rahoilla, jotka liiketoiminnan tervehdyttyä vaihtuivat luonnollisesti normaaliksi pankkirahoitteiseksi liikevaihdoksi.
Äitini oli kotoisin Hankasalmelta, Korholan talosta, jossa - erillisessä rakennuksessa sijainneessa kievarissa hän hoiti matkustajien amias- ja ateriatarjoilut ja niissä merkeissä hän oli (toimenkuvansa puolesta) tutustunut mm. myös Juhani Ahoon ja Martti Korpilahteen.
Syntymävuoteni 1934 oli kaikella tavalla poikkeuksellinen. Maailma keinui vielä suuren laman jälkimainingeissa. Eurooppaa hallitsivat diktaattorit. Venäjällä Stalin, Saksassa Hitler, Italiassa Mussoliini. Pari vuotta myöhemmin joukkoon liittyi Espanjanjassa Il gaudillo Francisco Franco... Ajassa oli kumma sävy, jotenkin kuin odottavan levoton. Pelättiin, mutta silti toivottiin ja uskottiin.
Kesät olivat kauniita ja lämpimiä ja talvet kylmiä. Taivas sininen ja omanat suuria; lapsuuden aikanahan kaikki on uutta, outoa ja äärimmäisen ehdotonta.
Vuoden -39 keväällä minua kohtasi ensimmäinen, koko elämääni varjostanut onnettomuus,jota ei voi katsoa omaksi syykseni. Sairastuin tuhkarokkoon, joka muotojaan munneltuaan angiinasta angiinamyrkytykseen vei kuuloni kroonisen keskikorvan tulehduksen muodossa. Toki sitä jäi, mutta perin vähän, kuitenkin niin paljon, että tulin joten kuten toimeen. Sairastuin huhtikuussa ja pääsin sairaalasta elokuussa. Angiinapaiseet levisivät nielussani ja kun ensimmäinen leikkaus epäonnistui ilmoitettiin vanhemmilleni etten eläisi enää seuraavan yön yli. Tohtori Sipilä oli tehnyt leikkauksen, koska tuolloinen ylilääkäri Becker oli tilapäisesti poissa, mutta sattui tulemaan juuri tuona iltana sairaalassa käymään ja vaikka kurkkuni oli jo kertaalleen leikattu ja tulehtunut, oli hän päätellyt ettei olisi mitään menetettävää, jos kaikersta huolimatta vielä yrittäisi ja hän onnistui. Viikkokausia olin puolitajuttomana korkeassa kuumeessa houraillen ja kaikenlaiset harhanäyt olivat alinomaista seuraani, mutta vihdoin kuume alkoi laskea ja elämä voitti.
Olen ajatellut monasti miten helppoa olisi ollut kuolla juuri tuolloin, kun ei ollut vielä ehtinyt edes kunnolla herätä elämään. Olisi nukkunut ilman pelkoa ja säästynyt monelta elämän lyönniltä ja vastoinkäymisiltä. Olisin nukkunut juuri niin kuin japanilainen tankaruno sanoo: "Kuin uni uneen minä synnyin maailmaan ja mieli on niin kevyt: kuin kaste aamuun minä kerran katoan!"
Minä pidän tankarunoista; ne sisältävät tiivistettyä elämän viisautta ja ajatuksen kauneutta.
Eräänä kauniina syyspäivänä, kun olin jo kotiutunut sairaalasta tuli isä kotiin, istuutui penkille ja oli tovin hiljaa. Kiipesin hänen syliinsä, sitten kertoi, että saksalaiset olivat hyökänneet Puolaan. Äiti käännähti lieden ääressä ja katsoi isää säkähtyneenä. Vanhempi veljeni vaistosi jotakin pahaa tapahtuneen ja purskahti itkuun. Jälkeenpäin olen tiedostanut, että tuolloin oli syyskuun ensimmäinen päivä 1939.
Sitten, omana nimipävänäni alkoi talvisota. Vaikka täytin yksitoista päivää myöhemmin vasta viidennen vuoteni, muistan kaiken erittäin hyvin. Muistan kun ensimmäiset sankarivainajat siunattiin Konnevedellä ja yksi heistä oli meillä kotona tilapäistöissä käynyt Antti Moilanen. Antti oli kiva ja iloinen, mutta hautajaispäivänä sää oli kurja ja tiet olivat jäätiköllä. Olimme äitini ja veljeni kanssa hautausmaalla ja jotenkin tuntui niin omituiselta. Taivaskin itki vettä ja räntää...
Kotioloissa en tuolloin vielä paljoa tajunnut minkä uhan alla elimme. Talvisota oli vielä sitä aikaa, että muistan vain huolestuneet ihmiset ja sotilaspuvuissa lomalla käyneet miehet. Elämän niukkuus ei tuntunut eikä maaseudulla tarvinnut pommituksia pelätä, joskin kuudenkymmenen kilometrin päässä sijaitseva Jyväskylä, silloisen suomalaisen aseteollisuuden keskuksena joutui useammankin kerran venäläisten pommitusten kohteeksi.
Jyväskylässähän sijaitsivat tuohona aikaan VMT:n (Valmetin) tykkitehdas Rautpohjassa ja kiväritehdas Tourulassa, lisäksi parinkymmenen kilometrin etäisyydellä sijatsivat sekä Vihtavuoren räjähdysaine- ja ammustehtaat että Tikkakoskella asetehdas ja sen läheisyydessä Luonetjärvellä, suomalaisittain suuri ja keskeinen sotilaslentokenttä. Juuri ennen talvisotaa oli asesuunnittelija Aimo Lahti saanut valmiiksi Suomi-konepistoolin, jota sodan alkaessa oli ehditty valmistaa vasta 900 kappaletta, niin että niitä riitti vain osalle rintamalla olleista ryhmän johtajista joihin mm. setäni Ilmari kuului. Muistiini on jäänyt hänen kertomaansa sen tehosta, joka oli hyökkääjälle tuhoisa ja ampujalle tuskallinen, paitsi moraalisesti myös henkisesti. Konepistooleita oli vähän ja osumatarkkuus ensimmäisissä vielä epävarma ja kun ammuksiakin oli niukasti, piti sydän kylmänä, - se oli määräys - päästää viholliset vähintään kahdenkymmenen metrin päähän ennen tulen avaamista. (aiheeseen liittyy Maire Vaajakallion kirja: Asesuunnittelijana Suomessa).
Ensimmäisessä Jyväskylään kohdistuneessa pommituksessa tuhoutui kauppa, jossa kuoli mm. kyseisen kauppiaan poika. Setäni Unton morsian, Aira, joka oli apulaisena ko. kaupassa sattui onnekseen olemaan juuri tuolloin tilapäisesti poissa työpaikaltaan. Nelisenkymmentä vuotta tapahtuman jälkeen kyseisen rakennuksen alta löydettiin suutariksi jäänyt lentopommi, jonka Luonetjärven varuskunnan asiantuntijat tekivät vaarattomaksi.
Kylältämme kaatui aluksi mainitun Antin lisäksi Vessulan talon ainoa poika Selim Hytönen, hänen serkkunsa Raja-ahon pojista , Anton Hytönen, sekä Kolminniemen talon veljeksistä vanhempi Anton Kolminniemi. Hänen kohtalonsa oli sydäntä riipaiseva. Vaikeasti vatsaan haavoittuneena hän makasi Joensuun sairaalassa ilman minkäänlaisia selviytymisen toiveita ja koko tuon ajan hänen äitinsä Silja valvoi kuolevan poikansa vuoteen vierellä. Niin ikään läheiseltä Rautiomäen kylältä, Raution talon neljästä vejeksestä kaatui kolme, jolloin heistä viimeinen kotiutettiin. Ja kaatuihan pitäjästämme muitakin. pieneksi pitäjäksi Konnevedelläkin on verrattain laaja sankarihauta-alue, jota katsellessa tuntee onttona tunteena sen miten halvalla ahneet ja holtittomat vallanpitäjämme nykyään myyvät ja hävittävät heidän arvokasta suomalaista jäämistöään.
Talvisotaa kesti 104 päivää, sitten seurasi lähes puolentoista vuoden rauha, kunnes jouduimme jälleen sodan pyörteisiin, mutta jatkanpa siitä siitä, sitten kun saan jälleen inspiraation kirjoittaa, toivon vaan, että sellaisiakin löytyyy joitä nämä muistelmani kiinnostavat. Tämähän on vasta alkua, tosin aikomukseni on laittaa väliin muitakin aiheita...
Kesät olivat kauniita ja lämpimiä ja talvet kylmiä. Taivas sininen ja omanat suuria; lapsuuden aikanahan kaikki on uutta, outoa ja äärimmäisen ehdotonta.
Vuoden -39 keväällä minua kohtasi ensimmäinen, koko elämääni varjostanut onnettomuus,jota ei voi katsoa omaksi syykseni. Sairastuin tuhkarokkoon, joka muotojaan munneltuaan angiinasta angiinamyrkytykseen vei kuuloni kroonisen keskikorvan tulehduksen muodossa. Toki sitä jäi, mutta perin vähän, kuitenkin niin paljon, että tulin joten kuten toimeen. Sairastuin huhtikuussa ja pääsin sairaalasta elokuussa. Angiinapaiseet levisivät nielussani ja kun ensimmäinen leikkaus epäonnistui ilmoitettiin vanhemmilleni etten eläisi enää seuraavan yön yli. Tohtori Sipilä oli tehnyt leikkauksen, koska tuolloinen ylilääkäri Becker oli tilapäisesti poissa, mutta sattui tulemaan juuri tuona iltana sairaalassa käymään ja vaikka kurkkuni oli jo kertaalleen leikattu ja tulehtunut, oli hän päätellyt ettei olisi mitään menetettävää, jos kaikersta huolimatta vielä yrittäisi ja hän onnistui. Viikkokausia olin puolitajuttomana korkeassa kuumeessa houraillen ja kaikenlaiset harhanäyt olivat alinomaista seuraani, mutta vihdoin kuume alkoi laskea ja elämä voitti.
Olen ajatellut monasti miten helppoa olisi ollut kuolla juuri tuolloin, kun ei ollut vielä ehtinyt edes kunnolla herätä elämään. Olisi nukkunut ilman pelkoa ja säästynyt monelta elämän lyönniltä ja vastoinkäymisiltä. Olisin nukkunut juuri niin kuin japanilainen tankaruno sanoo: "Kuin uni uneen minä synnyin maailmaan ja mieli on niin kevyt: kuin kaste aamuun minä kerran katoan!"
Minä pidän tankarunoista; ne sisältävät tiivistettyä elämän viisautta ja ajatuksen kauneutta.
Eräänä kauniina syyspäivänä, kun olin jo kotiutunut sairaalasta tuli isä kotiin, istuutui penkille ja oli tovin hiljaa. Kiipesin hänen syliinsä, sitten kertoi, että saksalaiset olivat hyökänneet Puolaan. Äiti käännähti lieden ääressä ja katsoi isää säkähtyneenä. Vanhempi veljeni vaistosi jotakin pahaa tapahtuneen ja purskahti itkuun. Jälkeenpäin olen tiedostanut, että tuolloin oli syyskuun ensimmäinen päivä 1939.
Sitten, omana nimipävänäni alkoi talvisota. Vaikka täytin yksitoista päivää myöhemmin vasta viidennen vuoteni, muistan kaiken erittäin hyvin. Muistan kun ensimmäiset sankarivainajat siunattiin Konnevedellä ja yksi heistä oli meillä kotona tilapäistöissä käynyt Antti Moilanen. Antti oli kiva ja iloinen, mutta hautajaispäivänä sää oli kurja ja tiet olivat jäätiköllä. Olimme äitini ja veljeni kanssa hautausmaalla ja jotenkin tuntui niin omituiselta. Taivaskin itki vettä ja räntää...
Kotioloissa en tuolloin vielä paljoa tajunnut minkä uhan alla elimme. Talvisota oli vielä sitä aikaa, että muistan vain huolestuneet ihmiset ja sotilaspuvuissa lomalla käyneet miehet. Elämän niukkuus ei tuntunut eikä maaseudulla tarvinnut pommituksia pelätä, joskin kuudenkymmenen kilometrin päässä sijaitseva Jyväskylä, silloisen suomalaisen aseteollisuuden keskuksena joutui useammankin kerran venäläisten pommitusten kohteeksi.
Jyväskylässähän sijaitsivat tuohona aikaan VMT:n (Valmetin) tykkitehdas Rautpohjassa ja kiväritehdas Tourulassa, lisäksi parinkymmenen kilometrin etäisyydellä sijatsivat sekä Vihtavuoren räjähdysaine- ja ammustehtaat että Tikkakoskella asetehdas ja sen läheisyydessä Luonetjärvellä, suomalaisittain suuri ja keskeinen sotilaslentokenttä. Juuri ennen talvisotaa oli asesuunnittelija Aimo Lahti saanut valmiiksi Suomi-konepistoolin, jota sodan alkaessa oli ehditty valmistaa vasta 900 kappaletta, niin että niitä riitti vain osalle rintamalla olleista ryhmän johtajista joihin mm. setäni Ilmari kuului. Muistiini on jäänyt hänen kertomaansa sen tehosta, joka oli hyökkääjälle tuhoisa ja ampujalle tuskallinen, paitsi moraalisesti myös henkisesti. Konepistooleita oli vähän ja osumatarkkuus ensimmäisissä vielä epävarma ja kun ammuksiakin oli niukasti, piti sydän kylmänä, - se oli määräys - päästää viholliset vähintään kahdenkymmenen metrin päähän ennen tulen avaamista. (aiheeseen liittyy Maire Vaajakallion kirja: Asesuunnittelijana Suomessa).
Ensimmäisessä Jyväskylään kohdistuneessa pommituksessa tuhoutui kauppa, jossa kuoli mm. kyseisen kauppiaan poika. Setäni Unton morsian, Aira, joka oli apulaisena ko. kaupassa sattui onnekseen olemaan juuri tuolloin tilapäisesti poissa työpaikaltaan. Nelisenkymmentä vuotta tapahtuman jälkeen kyseisen rakennuksen alta löydettiin suutariksi jäänyt lentopommi, jonka Luonetjärven varuskunnan asiantuntijat tekivät vaarattomaksi.
Kylältämme kaatui aluksi mainitun Antin lisäksi Vessulan talon ainoa poika Selim Hytönen, hänen serkkunsa Raja-ahon pojista , Anton Hytönen, sekä Kolminniemen talon veljeksistä vanhempi Anton Kolminniemi. Hänen kohtalonsa oli sydäntä riipaiseva. Vaikeasti vatsaan haavoittuneena hän makasi Joensuun sairaalassa ilman minkäänlaisia selviytymisen toiveita ja koko tuon ajan hänen äitinsä Silja valvoi kuolevan poikansa vuoteen vierellä. Niin ikään läheiseltä Rautiomäen kylältä, Raution talon neljästä vejeksestä kaatui kolme, jolloin heistä viimeinen kotiutettiin. Ja kaatuihan pitäjästämme muitakin. pieneksi pitäjäksi Konnevedelläkin on verrattain laaja sankarihauta-alue, jota katsellessa tuntee onttona tunteena sen miten halvalla ahneet ja holtittomat vallanpitäjämme nykyään myyvät ja hävittävät heidän arvokasta suomalaista jäämistöään.
Talvisotaa kesti 104 päivää, sitten seurasi lähes puolentoista vuoden rauha, kunnes jouduimme jälleen sodan pyörteisiin, mutta jatkanpa siitä siitä, sitten kun saan jälleen inspiraation kirjoittaa, toivon vaan, että sellaisiakin löytyyy joitä nämä muistelmani kiinnostavat. Tämähän on vasta alkua, tosin aikomukseni on laittaa väliin muitakin aiheita...
