JOHAN SOPAN KEITTIVÄT...
Sotien jälkeen maassamme oli voimassa hinta-, palkka ja vuorasäännöstely. Sen ja maltillisen talouspolitiikan ansiosta 1970-luvulle tultaessa, aina Urho Kaleva Kekkosen viimeisiin presidenttivuosiin saakka vallitsi maassamme verrattain vakaa taloudellinen tilanne, jolloin myös kansalaisten tuloerot olivat pienimmillään. Vajaa kymmenen vuotta oli eletty uudistuneen, vahvan markan aikaa, kunnes Jorma Reinin masinoima kuukauden kestänyt lakko vetäisi pohjan myönteiseltä kehitykseltä. Tuo lakkohan oli päätymässsä lakkoilijoiden tappioon, kunnes Kekkosen täytyi neuvostojohdon vaatimuksesta puuttua asiaan, niin ettei ammattiliitto menettäisi kasvojaan ja hanuri repesi. Sama kehitys jatkui 1975 Jyväskylässä pidetyn Sdp:n puoluekokouksen päätettyä, että mm. pankit, vakuutusyhtiöt ja apteekit tultaisiin sosalisoimaan. Luurangon kalistelijoina toimivat tulloin Kalevi Sorsa, Ulf Sundquist ja Paavo Lipponen. Vuonna 1977 tilanne tilanne kärjistyi niin pahaksi, että kyseiset ammattiliitot uhkasivat jo yleislakolla. Maassamme oli tuolloin 90.000 työtöntä, Presidentti Kekkonen julisti hätätilan ja olisi tarvittu vain pieni tönäisy, Suomen kaatamiseksi sosialismiin, kuitenkin kommunistiministeri Arvo Aalto (viettää nykyään eläkepäiviään Espanjassa), kumma kyllä asettui poikittain - kommunisti, ja sai siitä loppuelämäkseen Kremlin vihat.
Kekkonen piti herrat pelossa herran nuhteessa ja uskon, ettei hän olisi hyväksynyt nykyisiä jättipalkkoja ja -eläkkeitä puhumattakaan optioista, tai kultaisista kädenpuristuksista.
Urho Kekosen jälkeen presidentiksi valittu Mauno Koivisto aloitti taantumuskauden ja esiintyi koko kansan presidentin asemesta selvästi puoluasenteisena. Tätä ilmentää hyvin vuoden 1987 vaalien jälkeinen asetelma, kun hän yhdistyneen oikeiston saatua vaalivoiton esti Suomisen ja Väyrysen tekemän yhteistyö - ns. "kassakaappisospimuksen" toteuttamisen pyytämällä kokoomuksen Harri Holkerin pääministeriksi muodostamaan kokoomuksen ja demarien yhteistä "sinipuna-hallituksta". Itse hän jotkoi enemmän levon ja matkustelun puolella, samalla kun vähenteli vastuitaan luovuttamalla presidentille kuuluvaa valtaa vähitellen enenvissä määrin hallitukselle ja ministeriöiden virkamiehille.
Sinipuna-hallituksen aikaansaannokset olivat maallemme tuhoisia, tosin tuolloin julkaistiin kaikille jatettava rauhoittava kirjanen "Verotus kevenee", en tiedä miten se sitten liene keventynyt ja ketkä pääsivät siitä osallisiksi? Koiviston ja silloisen Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg´in toimesta tehty päätös poistaa valuutan tuonti- ja vientisäännöstely oli taloudellisesti kohtalokas ja johti varallisuuden ja työpaikkojen maastapakoon sekä suomalaisen teollisuuden ja liike-elämän ulkomaiseen omistukseen siirtymiseen. Tuolta ajalta peräisin olevilla päätöksillä on sadat suomalaiset tavaramerkit, myös mm. elintärkeältä puolustustarviketeollisuudelta joutuneet ulkomaiseen omistukseen, joista esimerkkeinä mainittakoon mm. Kemiran räjähdysaine-, ammus- ja lannoitetuotanto, Valtran traktorit, Sisu Auton kuorma-autotuotanto, elintarviketollisuudesta mm. Jyväshyvä, Huhtamaäki, Merijal, sadoista muista isommista ja piemmistä yrityksistä puhumattakaan. Tietenkin nämä siirtymiset ovart tapahtuneet nyt, vuosien periodilla, mutta nimenomaan tuolloisten päätösten pohjalta. Muistamme hyvin myös Holkerin kehoituksen "syömään silakoita" ja Koiviston puuttumisen varoitteluillaan Baltian maiden itsenäistymispyrkimyksiin Neuvostoliiton romahtaessa.
Jos Kekkonen olisi tuolloin ollut presidenttinä, olisi hän mahdollisesti saanut neuvoteltua sopuratkaisun myös Karjalan kysymyksessä tuolloisen Venäjän presidentti Jeltsinin kanssa, ainakin hän olisi yrittänyt sitä.
Holkerin hallituksen loppuajan huonoja enteitä oli valtiovarainministeri Erkki Liikasen (joka muuten oli mm. luvannut kolminkertistaa lapsilisät) loikkaaminen hallituksesta Brysselin leipiin, kas - rottien tapana kun on jättää uppoava laiva.
Keskustapuolueen voitettua vaalit v. 1991, paljastui Ahon hallitukselle karmea totuus. Rahat olivat loppu ja kansantalous kuralla. Olimme samassa asemassa kuin Kreikka nykyään. Esko Aho ja Iiro Viinanen kokivat totuuden hetket matkustaessaan pyytämässä rahaa USA:sta ja IMF:ltä. Japanistakin he saivat vähän luottoa, loput tehtiin leikkaamalla. Eläkkeet jotka siihen saakka olivat seuranneet palkkaindeksiä, puolitettiin siten, että 50% palkkaindeksin mukaan ja 50% elinkustannusindeksin mukaan. Pankit lyötiin lihoiksi. KOP ja SYP, jotka olivat kiristäneet keskinäisen kilpailunsa keinottelun rajoilla saakka, sulautettiin yhteen. Säästöpankkien annttiin kaatua. Asuvelalliset ajettiin ahdinkoon. Pankit perivät löysäkätisesti antamiaan luottoja ulosottoteitse. Tuhannet yrittäjät tekivät itsemurhan. Heikoimmat luotot siirrettiin roskapankkiin - Arsenaliin, josta sitten - sitä lopetettaessa - kymmenkunta vuotta myöhemmin kommunisti Suvi-Anne Siimes, valtiovarain ministerin ominaisuudessa myi köyhimpien velat ruotsalaisille Aktia-Hansa ja Linddorff perintäyhtiöille. (Myöhemmin Paavo Lipponen ja Johannes Koskinen olisivat voineet päästää ulosottovelelliset kymmenen vuoden maksuajalla, mutta kun eduskunnan piti päättää asiasta, oli Merita-pankin johtaja Kari Jordan kyseisenä päivän paikalla lobbaamassa ja sai em. herrat miniusterit päätymään viidentoistavuoden maksattamiseen). Näin ruotsalaiset saivat viisi vuotta lisää aikaa lypsää entisiä suomalaisten pankkien velallisia.
Aho ja Viinanen saivat tilanteen vakiitumaan ja sitä jatkoi seuraava vaalivoittaja Paavo Lipponen - edelleen leikkamalla. Nyt pantiin paremmaksi. Eläkeet leiikattiin puoliväli-indeksin asemesta nykyiseen taitettuun indeksiin: 20% palkkaindeksin ja 80% elinkustannusindeksin mukaan ja näin saatiin tuloerot kasvamaan. Huomattakoon, että Lipposen allituksen esityksestä SAK hyväksyi sellaisetkin leikkaukset, joihin se ei ollut Ahon hallituksen esityksestä suostunut.
Ahon aikana käydyn kansanäänestyksen pohjalla liityttiin sitten Euroopan Unioniin, mutta Euroon ei liitytty, vasta Paavo Lipposen hallitus päätti siitä itsenäiseti, Lipposen väittäessä kiven kovaan, että Maastrichtin sopimuksen mukaan se oli pakko. Mutta miksi se ollut pakko englantilaisille, tanskalaisille ja ruotsalaisille? He säilyttivät oman rahans ja käyttäen sen ohella myös euroa ja heillä menee nykyään paremmin kuin euroon liittyneillä mailla, Suomi mukaan lukien.
Ahtisaari oli presidenttinä verrattain joviaali, eikä mitenkään näkyvästi tunnustanut puoluväriä , mutta Halosen tullessa presidentiksi puolueväri tuli selvästi mukaan presidentin harjoittamaan politiikkaan. Ensimmäiseksi "virkatehtäväkseen" hän matkusti Chiileen onnittelemaan Pinotchetin oikeistojunatan jälkeen ensimmäistä sosialististitä presidenttiä, hänen valinastaan.
Me sosialistit!
Ja onhan se väri pilkahtanut sieltä vähän väliä, mm. Halonenhan osallistui Dragsfjärdissä punavankien muistojuhlaan kun kansakunta vietti samana päivänä meidän suomalaisten yhteistä, isänmaallista juhlaa. Toki punaiset ansaitsevat arvonsa, mutta kokonaisuuden kannaltahan hekin olivat suomalaisia, näin vaan korostui rouva presidentin punainen taustaväri.
Mutta tämä Euroopan Unioni.
Siihen liityttäessä meille luvattiin maat ja taivaat ja kuitenkin Suomalaisten asiat ovat tänään huonommin, kuin kolme vuosikymmentä sitten. Miksi raha ei riitä niihin palveluihin, joihin se on aikoinaan oli riittänyt? Miksi kaikki yhä vain kallistuu, vaikka vähän joka hankkeeseen saadaan EU-rahaa. Vastaus voi olla vain se, että me maksamme sinne huomattavasti enemmän, kuin saamme. Lisäksi kyseinen organisaatio vie meiltä jatkuvasti rahaa tuhien kokousten ja matkojen myötä. Yksityislentokoneilla lennetään eripuolilla Eurooppaa pidettäviin kokouksiin. (Hyvä esimerkki turhasta matkustelusta - ei tosin EU:n puitteissa on muutaman vuoden takaa, kun presidentti Halonen jakoi päivällä äitienpäivänä ansiomitallit niiden saajille ja istui illalla jääkiekkokatsomossa Moskovassa).
Pienistä puroista syntyy suuri virta.
Ja nytkö meidän pitäisi alkaa maksaa muiden Euroopan maiden velkoja? Kreikan, joka alunperin pääsi väärin perustein unonin jäseneksi. Samoin Italian, Espanjan, Portugalin, Irlannin ja vähitellen vielä nähtävästi muidenkin alijäämäisiksi painuvien eurooppalaisten kansantalouksien velkoja
Nyky hallituksen nuorissa tuskin on monta jotka kokivat 1990-laman, puhutaan vain keveästi ohimenneestä 2008 lamasta. Kuten jo edellä mainitsin me annoime pankkien kaatua ja saimme suurin uhrauksin ja vyönkiristyksin itse maamme jälleen nousuun. Tehköön toiset osaltaan saman, sillä. jos näin jatkuu on Euroopan itälaidalla uusia tulokasehdokkaita valmiina odottamassa koko tulevan yhtenäisen Euroopan kakun jakamista.
Hyvinvointiahan ei voi tasata, köyhyyttä kylläkin.
Urho Kekosen jälkeen presidentiksi valittu Mauno Koivisto aloitti taantumuskauden ja esiintyi koko kansan presidentin asemesta selvästi puoluasenteisena. Tätä ilmentää hyvin vuoden 1987 vaalien jälkeinen asetelma, kun hän yhdistyneen oikeiston saatua vaalivoiton esti Suomisen ja Väyrysen tekemän yhteistyö - ns. "kassakaappisospimuksen" toteuttamisen pyytämällä kokoomuksen Harri Holkerin pääministeriksi muodostamaan kokoomuksen ja demarien yhteistä "sinipuna-hallituksta". Itse hän jotkoi enemmän levon ja matkustelun puolella, samalla kun vähenteli vastuitaan luovuttamalla presidentille kuuluvaa valtaa vähitellen enenvissä määrin hallitukselle ja ministeriöiden virkamiehille.
Sinipuna-hallituksen aikaansaannokset olivat maallemme tuhoisia, tosin tuolloin julkaistiin kaikille jatettava rauhoittava kirjanen "Verotus kevenee", en tiedä miten se sitten liene keventynyt ja ketkä pääsivät siitä osallisiksi? Koiviston ja silloisen Suomen Pankin pääjohtaja Rolf Kullberg´in toimesta tehty päätös poistaa valuutan tuonti- ja vientisäännöstely oli taloudellisesti kohtalokas ja johti varallisuuden ja työpaikkojen maastapakoon sekä suomalaisen teollisuuden ja liike-elämän ulkomaiseen omistukseen siirtymiseen. Tuolta ajalta peräisin olevilla päätöksillä on sadat suomalaiset tavaramerkit, myös mm. elintärkeältä puolustustarviketeollisuudelta joutuneet ulkomaiseen omistukseen, joista esimerkkeinä mainittakoon mm. Kemiran räjähdysaine-, ammus- ja lannoitetuotanto, Valtran traktorit, Sisu Auton kuorma-autotuotanto, elintarviketollisuudesta mm. Jyväshyvä, Huhtamaäki, Merijal, sadoista muista isommista ja piemmistä yrityksistä puhumattakaan. Tietenkin nämä siirtymiset ovart tapahtuneet nyt, vuosien periodilla, mutta nimenomaan tuolloisten päätösten pohjalta. Muistamme hyvin myös Holkerin kehoituksen "syömään silakoita" ja Koiviston puuttumisen varoitteluillaan Baltian maiden itsenäistymispyrkimyksiin Neuvostoliiton romahtaessa.
Jos Kekkonen olisi tuolloin ollut presidenttinä, olisi hän mahdollisesti saanut neuvoteltua sopuratkaisun myös Karjalan kysymyksessä tuolloisen Venäjän presidentti Jeltsinin kanssa, ainakin hän olisi yrittänyt sitä.
Holkerin hallituksen loppuajan huonoja enteitä oli valtiovarainministeri Erkki Liikasen (joka muuten oli mm. luvannut kolminkertistaa lapsilisät) loikkaaminen hallituksesta Brysselin leipiin, kas - rottien tapana kun on jättää uppoava laiva.
Keskustapuolueen voitettua vaalit v. 1991, paljastui Ahon hallitukselle karmea totuus. Rahat olivat loppu ja kansantalous kuralla. Olimme samassa asemassa kuin Kreikka nykyään. Esko Aho ja Iiro Viinanen kokivat totuuden hetket matkustaessaan pyytämässä rahaa USA:sta ja IMF:ltä. Japanistakin he saivat vähän luottoa, loput tehtiin leikkaamalla. Eläkkeet jotka siihen saakka olivat seuranneet palkkaindeksiä, puolitettiin siten, että 50% palkkaindeksin mukaan ja 50% elinkustannusindeksin mukaan. Pankit lyötiin lihoiksi. KOP ja SYP, jotka olivat kiristäneet keskinäisen kilpailunsa keinottelun rajoilla saakka, sulautettiin yhteen. Säästöpankkien annttiin kaatua. Asuvelalliset ajettiin ahdinkoon. Pankit perivät löysäkätisesti antamiaan luottoja ulosottoteitse. Tuhannet yrittäjät tekivät itsemurhan. Heikoimmat luotot siirrettiin roskapankkiin - Arsenaliin, josta sitten - sitä lopetettaessa - kymmenkunta vuotta myöhemmin kommunisti Suvi-Anne Siimes, valtiovarain ministerin ominaisuudessa myi köyhimpien velat ruotsalaisille Aktia-Hansa ja Linddorff perintäyhtiöille. (Myöhemmin Paavo Lipponen ja Johannes Koskinen olisivat voineet päästää ulosottovelelliset kymmenen vuoden maksuajalla, mutta kun eduskunnan piti päättää asiasta, oli Merita-pankin johtaja Kari Jordan kyseisenä päivän paikalla lobbaamassa ja sai em. herrat miniusterit päätymään viidentoistavuoden maksattamiseen). Näin ruotsalaiset saivat viisi vuotta lisää aikaa lypsää entisiä suomalaisten pankkien velallisia.
Aho ja Viinanen saivat tilanteen vakiitumaan ja sitä jatkoi seuraava vaalivoittaja Paavo Lipponen - edelleen leikkamalla. Nyt pantiin paremmaksi. Eläkeet leiikattiin puoliväli-indeksin asemesta nykyiseen taitettuun indeksiin: 20% palkkaindeksin ja 80% elinkustannusindeksin mukaan ja näin saatiin tuloerot kasvamaan. Huomattakoon, että Lipposen allituksen esityksestä SAK hyväksyi sellaisetkin leikkaukset, joihin se ei ollut Ahon hallituksen esityksestä suostunut.
Ahon aikana käydyn kansanäänestyksen pohjalla liityttiin sitten Euroopan Unioniin, mutta Euroon ei liitytty, vasta Paavo Lipposen hallitus päätti siitä itsenäiseti, Lipposen väittäessä kiven kovaan, että Maastrichtin sopimuksen mukaan se oli pakko. Mutta miksi se ollut pakko englantilaisille, tanskalaisille ja ruotsalaisille? He säilyttivät oman rahans ja käyttäen sen ohella myös euroa ja heillä menee nykyään paremmin kuin euroon liittyneillä mailla, Suomi mukaan lukien.
Ahtisaari oli presidenttinä verrattain joviaali, eikä mitenkään näkyvästi tunnustanut puoluväriä , mutta Halosen tullessa presidentiksi puolueväri tuli selvästi mukaan presidentin harjoittamaan politiikkaan. Ensimmäiseksi "virkatehtäväkseen" hän matkusti Chiileen onnittelemaan Pinotchetin oikeistojunatan jälkeen ensimmäistä sosialististitä presidenttiä, hänen valinastaan.
Me sosialistit!
Ja onhan se väri pilkahtanut sieltä vähän väliä, mm. Halonenhan osallistui Dragsfjärdissä punavankien muistojuhlaan kun kansakunta vietti samana päivänä meidän suomalaisten yhteistä, isänmaallista juhlaa. Toki punaiset ansaitsevat arvonsa, mutta kokonaisuuden kannaltahan hekin olivat suomalaisia, näin vaan korostui rouva presidentin punainen taustaväri.
Mutta tämä Euroopan Unioni.
Siihen liityttäessä meille luvattiin maat ja taivaat ja kuitenkin Suomalaisten asiat ovat tänään huonommin, kuin kolme vuosikymmentä sitten. Miksi raha ei riitä niihin palveluihin, joihin se on aikoinaan oli riittänyt? Miksi kaikki yhä vain kallistuu, vaikka vähän joka hankkeeseen saadaan EU-rahaa. Vastaus voi olla vain se, että me maksamme sinne huomattavasti enemmän, kuin saamme. Lisäksi kyseinen organisaatio vie meiltä jatkuvasti rahaa tuhien kokousten ja matkojen myötä. Yksityislentokoneilla lennetään eripuolilla Eurooppaa pidettäviin kokouksiin. (Hyvä esimerkki turhasta matkustelusta - ei tosin EU:n puitteissa on muutaman vuoden takaa, kun presidentti Halonen jakoi päivällä äitienpäivänä ansiomitallit niiden saajille ja istui illalla jääkiekkokatsomossa Moskovassa).
Pienistä puroista syntyy suuri virta.
Ja nytkö meidän pitäisi alkaa maksaa muiden Euroopan maiden velkoja? Kreikan, joka alunperin pääsi väärin perustein unonin jäseneksi. Samoin Italian, Espanjan, Portugalin, Irlannin ja vähitellen vielä nähtävästi muidenkin alijäämäisiksi painuvien eurooppalaisten kansantalouksien velkoja
Nyky hallituksen nuorissa tuskin on monta jotka kokivat 1990-laman, puhutaan vain keveästi ohimenneestä 2008 lamasta. Kuten jo edellä mainitsin me annoime pankkien kaatua ja saimme suurin uhrauksin ja vyönkiristyksin itse maamme jälleen nousuun. Tehköön toiset osaltaan saman, sillä. jos näin jatkuu on Euroopan itälaidalla uusia tulokasehdokkaita valmiina odottamassa koko tulevan yhtenäisen Euroopan kakun jakamista.
Hyvinvointiahan ei voi tasata, köyhyyttä kylläkin.
