AUTOILUA EUROOPASSA

AUTOILUA EUROOPPASSA                                                                                               

Olin hämmentynyt siitä miten Eurooppa oli avautunut.  Olin kolkutellut monille oville ja sisäänpääsy oli tuntunut vaikealta, mutta kun sattumalta hiihtoharrastus oli juuri alkanut leviämässä eikä välineiden tarjoajia vielä ollut montakaan, kysyntää riitti. Elämäni tuntui tuossa vaiheessa onnellisten yhteensattumien summalta, mutta mitä oli mitalin toinen puoli. Alkuun olin saanut tarjota edustamiani tuotteita jokaiselle, jolla riitti mielenkiintoa asiaan,mutta  alkuvaiheesta päästyä jouduin hankalaan välikäteen, kun useampi maahatuoja olisi halunnut yksinmyynnin alueelleen ja niin ollen  jouduin taiteilemaan ettei ketään olisi, ainakaan näkyvästi syrjitty, pysyvät myyntisopimuksethan tein lopuksi niiden firmojen kanssa, jotka tekivät suurimmet tilaukset, ostivat ja myivät eniten.   

Tavallaan ihmettelin muuttunutta tilannetta, mutta luonnollisesti oloni helpottui henkisesti melko paljon.  Autolla ajaminen ei noina vuosina ollut minulle mikään rasite, vaan pidin siitä ja sen suomasta vapaudesta. Euroopan moottoritiet olivat jo tuolloin melkoisia kiitoratoja, vaikka autokanta ei vielä huipussaan ollutkaan. Nopeasti kehittyneet yhteyteni vakiintuivat käsittämään kolme vakituista, parin viikon vuosittaista matkaa. Kevätkauden messumatka helmi-maaliskuussa. Kesämatka tukkukauppiaiden luona, jolloin edellisen kauden saldot tutkittiin, reklamaatiot käytiin läpi ja tulevan kauden ennakkotilaukset kirjattiin. Syys- lokakuussa tuli sitten vielä syysmessujen kierros, joskin satunnaisia,ylimääräisiä käyntejä tuli väistämättä ajoittain ja ne tein yleensä julkisilla kulkuneuvoilla. Useimmiten ajoin yksin ja kun hoitelin sopimuksesta edustamieni firmojen messuosastoja, oli mukanani yleensä aina messuilla käytettävä mainos- ja näyttelyaineisto ei silloin olisi autoon juuri muuta mahtunutkaan. Joskus kuitenkin joku isännistä lähti mukaan, tai sitten olimme liikkeellä hänen autollaan, nimenomaan silloin kun oli kysymys pelkästä messumatkasta.  Noilta matkoilta on jäänyt mieleen niin hauskoja kuin ikäviäkin muistoja, jotka kaikki on aika sulattanut yhteen ja kullannut muistoiksi muistojen joukossa.Vieraat maisemat, vuoristot ja jokien, etenkin Reinin rantojen näkymät. Vanhat linnat, jotka kertovat tarinoitaan vuosituhansien takaa uuden ajan valuessa hektisellä tahdilla moottoriteitä läpi Euroopan. Suuret kaupungit liikenneruuhkineen; kylät - etenkin suosimani pikkuhotellit oluttupineen ja ihmiset, joiden kanssa jouduin tekemisiin. Syntyi ystävyyssuhteita ja tuttavuuksia, joista moni on kantanut yli vuosikymmenten, aina näihin päiviin asti.

Euroopan teillä tapahtuu aina jotakin joskus ja toisinaan siitäkin huolimatta vaikka ei tietä olisikaan. Maailma on kylmää ja kovaa.  Liikenteessä suhtautumisen toiseen ihmiseen sanelee Keski-Euroopan moottoriteille auton hevosvoimat ja niiden mukana kylmä virallisuus, jopa epäystävällisyyskin, samoin on laita moottoriteiden varsillakin,  mutta henkilökohtaisesti olen kohdannut enemmän myönteistä, kuin kielteistä.

Eräänä myönteisimmistä tapahtumista on mieleeni jäänyt juhannuksen alla 1968 tekemälläni matkalla Trentossa, Pohjois-Italiassa sattunut episodi.

Ajaessani Brennerin solasta kohti Milanoa autostani – Isuzusta – hajosi vesipumppu.  Huomattuani moottorin lämmön nousevan pysäytin juuri parhaiksi kohdalle sattuneelle bensiiniasemalle.  Kello oli osapuilleen kuusi, ja omistaja oli parhaillaan sulkemassa jakelupistettään.  Asian selittäminen sujui vähän hankalasti, mutta kaikkia mahdollisia kieliä käytettyämme, joista kai elekieli oli tehokkain, käsitti mies asiani, tai ainakin sen, että katsoi konepellin alle jolloin hän itse saattoi todeta pysähtymiseni syyn.  Vaikka hän olikin ollut sulkemassa asemaansa, menikin hän uudelleen sisälle, veti haalarin ylleen ja palasi työkalut käsissä autoni luo.  Hän irrotti vuotavan vesipumpun, mutta kun hänen varastossaan ei ollutkaan tarvittavaa tiivistettä, ryhtyi hän töihin ja  korjasi entiseen niin hyvin kuin taisi, niin, että vika ainakin väliaikaisesti korjaantui ja jäähdytys alkoi jälleen toimia.  Aikaa häneltä kului puolisentoista tuntia, mutta kaiken huipuksi ei suostunut ottamaan työstään lainkaan palkkiota.  Olin yllättynyt ja yhä edelleen pidän sitä eräänä hienoimmista kohdalleni sattuneista ystävällisyyden osoituksista. Tuo Italiassa sattunut tapaus oli ainutlaatuinen, tosin Ranskassa mopedimatkallani 1958 takapyörän akseli katkesi rautatien ylikäytävällä eikä ranskalainen korjaamo niin ikään ottanut maksua, mutta tällä kertaa mielestäni tilanne oli kokonaan toinen, kuin mopopojan kesäretki.

Olen tähän mennessä maininnut tuon mopedireissuni jo niin monesti, että laitan tähän - sattumalta löytämäni kuvan mopedistani Brysselin messuaukiolla Atominium taustanaan.  Luulen, että tämä on ainoa valokuva. joka on säilynyt kyseiseltä matkalta ottamistani kuvista.  Jouduin ottamaan koerekisterit, koska mm. Ruotsissa ei saanut ajaa yli yhden hevosvoiman mopedilla  ilman rekisteröintiä ja ajopelissäni oli 1,5 hv:aa.

Palaan nyt kuitenkin matkaani kesällä 1968.

Samalla matkalla etsiskelin Torinossa muistaakseni ”Syyskuun 14:nnen päivän tie” numero kymmentä(olikohan se niin) ja ajoin kyseistä katua ainakin kymmenen kertaa edestakaisin ennen kuin huomasin sisäpihalle johtavan kapean porttikäytävän, jonka perältä etsimäni osoite löytyi.  Torinosta lähdettyäni seuraava etappini oli Grenoble ja kun Isuzun vesipumppu alkoi uudelleen oikutella, päätin ajaa lyhintä tietä Susa´aan josta sitten Alppien yli tarkoituksella päästä Annencyn ja Grenoblen väliselle tielle. 

Päivä oli sateinen ja kolea ja koko ajatus itse asiassa turhan uskalias.  Kahdenpuolen tietä oli lumipenkkoja ja ylemmäksi St. Cennis´in solaan noustessani jo alun perin huono tie muuttui täysin kelvottoman oloiseksi kärrytieksi jonka viiva katosi kartalta lopulta kokonaan. 

Jossakin kahden- ja puolen tuhannen metrin korkeudessa ajoura sukelsi puolentoista kilometrin pituiseksi merkittyyn ahtaaseen tunneliin, jonka leveyttä en muista.  Kai siinä olisi ollut tilaa sivuuttaakin, mutta onneksi ketään ei tullut vastaan, kuitenkin jännitin minne tunnelista päätyisin.  Kuvittelin, että toisella puolen olisi kohtisuora pudotus ja ajattelin ulos ajaessani sulkea silmäni, etten ottaisi pakkia olisipa vastassa sitten mitä hyväänsä, mutta ei minun tarvinnutkaan tehdä sitä.  Kun tunnelin suuaukko ilmestyi eteen näin jo etäältä, että vuoren toisella puolen vallitsi hieno kesäsää. Aurinko paistoi ja vuoristoniityn halki alaspäin viettämään lähtevä tie oli kuiva ja huomattavasti parempikuntoinen, kuin luolan toisessa päässä.  Ja tie parani koko ajan.  Jossakin alempana, tienvarressa seisoi pysäköity linja-auto ja suuri joukko kymmenen – kahdentoista ikäisiä tyttöjä, nähtävästi jokin ranskalainen koululuokka oli retkellään pysähtynyt poimimaan vuoren rinteellä kasvavia, minulle outoja kukkia. Tytöt seisoivat auton eteen ryhmittyneinä jonkun opettajan järjestellessä heitä kamera kädessään valokuvaan, niinpä käytin tilaisuutta hyväkseni, pysäytin ja otin minäkin kuvan, jolloin muuan pikkutyttö juoksi tuomaan minulle poimimansa kukkakimpun.

 

Olen sen tuhannen kertaa harmitellut etten pyytänyt koulun, opettajan, 
tai tytön osoitetta.  Ensinnäkin se oli vähän kiittämätöntä, sitä paitsi
olisihan nyt eläkkeellä kiva olla kirjeenvaihdossa kuusikymppisten 
ranskalaisten naisten kanssa

Grenoblessa ei sitten tapahtunutkaan mitään merkittävää, vaikka kevään messuilla oli yhteyksistä alustavasti sovittukin ja kun iltapäivällä lähdin paluumatkalle Geneveä kohti ajoin Annecys´ssä  pimeässä ja kaatosateessa kuusikymmentä kilometriä harhaan ja päädyin Le Bourg du St. Moriz´iin - Alppien keskellä olevaan varuskunta- kaupunkiin.  Vasta perille päästyäni totesin ajaneeni niin täydellisesti pussiin, että – muuta tietä ei ollut jouduin palaamaan takaisin Annecy´iin päästäkseni takaisin Geneveen johtavalle tielle. 

Alppiteillä kohtaa joskus myös odottamatonta, matkaa hidastavaa liikennettä… 

Tuolloisen matkan seikkailut eivät päättyneet vielä siihen.

Lähestyessäni Sveitsin rajaa oli kello jo lähellä puolta yötä, mutta sade oli lakannut ja ajaminen siten helpottunut.  Perehdyttyäni karttaan päätin jouduttaa matkaani ajamalla Geneven järven etelärantaa Evianin kautta St.Qingofin tulliin, josta ei olisi enää pitkä matka Sveitsin puolella olevaan Martigny Ville´iin, missä olevasta kohtuuhintaisesta ja -tasoisesta Hotel Etoile´sta olin varannut huoneen, matkan varrella tuli vaan pieni ongelma ja yritän kehittää siitä juttua ensi kerraksi.