ALKUUNLÄHTÖ KOHTI SUURTA TULEVAISUUTTA...!!!
Ensimmäisen työpaikkani, koulun jälkeen oli Rauma-Repola Oy:n Suolahden vaneritahtaan vienti- ja laivauosaston konttori. Kolme miespuolista meitä siellä oli, sittemmin, Lahden tehtailta sosiaalisista syistä saimme tiukkapipoisen naisihmisen. Olen ihmetellyt joskus miten kyseiseen aikaan suurella työnanatajalla riitti ajattelua siirtää työntekijä kyseisestä syystä, nykyään kun vastaavassa tilanteessa hänet olisi pantu kylmästi kävelemään. Joka tapauksessa meitä miehiä oli alunalkaen kaolme, sitten neljä ihmistä. Osastopäällikkö oli ekonomi Erne Aaltonen, hänestä seuraava oli metsänhoitaja Tauno Ilvonen ja kolmantena minä - merkonoonin reppana, ei minulla tosin itsesääliä ollut, kunnianhimoa kylläkin, valitettavasti vaan pidin kauppaopistoa paikkana, jonne mentiin, kun muualle ei päästy, tai kun haluttiin valmistua mahdollismman nopeasti, vaikka ei tuo koulu silti niin mahdottoman helppo ollut, mutta jos kyseisen opinahjon olisi mieltänyt ammattikorkeakouluksi niin kuin sitä nykyään nimitetään olisi opiskelussakin ollut toinen hohto. Kuuloasiani muihin komplekseihini ympättynä saivat aikaan sen etten hakiessani Rauma-Repolaan uskonut omaavani minkään valtakunnan mahiksia, mutta nälkäpalkalla paikan sain ja nälkäpalkalla työstäni leivän revin uskoen joka päivä pääseväni ylöspäin, osastopäälliköksi tai muulle kunnolliselle vakanssille. Ja aivan suotta. Eivät asiamme kuitenkaan kovin huonoisti olleet, saimme tehtaalta pienen asunnon ja syyskylmillä muutimme Suolahteen. Sanoin monikossa: saimme, muutimme, olin nimittäin edellisenä kesänä satummoisin mennyt naimisiin ja talven mentyä - seuraavana keväänä - syntyi seniori. Sekin oli melkoinen tapaus, jonka kokenut muistaa. Oli kaunis huhtikuinen aamu kun luonto kutsui poikaa maailmaan. Kävin ennalta sovitun mukaisesti hakemassa kätilön saattajaksi ja sitten lähdimme Jyväskylän. En alkuunkaan uskonut, että h-hetki olisi todellinen, vaan olin sitä mieltä, että tultaisiin vielä kotiin huilaamaan, mutta ottivat todesta eivätkä päästäneet vaimoa takaisin. Palattuani Suolahteen tein työpäiväni kaikessa rauhassa, ajattellen illalla soittaa sairaalaan saadakseni väliaikatietoja ja ällistyin totaalisesti kuullessani, että ensimmäinen osa nahkaselkäisistä "koottuista teoksistani" oli ilmestynyt jo kymmenen aikaan aamupäivällä. Kuplavolkkarillani lähdin sitten iltatuimaan tohkeissani ajamaan Jyväskylään, - nimenomaan tohkeissani, sillä kymmekunta kilometriä ennen määränpäätä loppui bensa ja auto hyytyi tielle. Asian pelasti pikinokka Mosse, jonka tankista avulias automies lapposi litran verran menovettä, jolla pääsin Palokassa olevalle Unionin huoltoasemalle. Autoradiossa soi "pienet postivaunut", minkä sävelmän omistin tuolloin kuvittelemalleni komealle pojalle, joka sitten synnytysosaston ikkunassa näytettynä muistutti enemmän oravanraatoa...
Anteeksi senori!
Tehtaan laivaushommissa oli aina kiire. Viimeiset lähetyslistat tulivat iltasin aina lastauksen päätyttyä, niin että kun toiset lähtivät kotiin, minä jäin melkein poikkeuksetta osatopäällikön kanssa ylitöihin voidaksemme lähettää laivaustiedot (telexillä) huolitsijalle seuraavaksi aamuksi ja uskoen Rauma-Repolan puiteissa siintävään parempaan tulevaisuuteen puskin pari ensimmäistä vuotta ilman ylityökorvauksia eikä kukaan niitä minulle tarjonnutkaan. Edessäni istuva metsänhoitaja lähti vaneripaaleja laskemasta muihin hommin ja odotellessani uutta vakasnssia tulikin ostollemme uusi ekonomi, myöhemmin taas metsänhoitaja ja kun tämä oli tapahtunut kolme, tai neljä kertaa heitin toiveet ylennyksistä ja aloin kinuta ylityökorvauksia.
Kuten jo mainitsin, eivät asiat muuten olleet mitenkään huonosti. Muutimme pian tehtaan pienestä yksiöstä kauniiseen ja avaran asunntoon, samaan huvilatyyppisen talon - Majaniemeen - yläkertaan, jonka alakerrassa osastopäällikö Erne Aaltonen perheineen asui. Aaltonen oli joviaali, rauhallinen ja meitä kohtaan erittäin myönteinen ja tiedän hänen vaikuttaneen moneen kohdallani tapahtuneeseen positiivisen, mm juuri asunnon saamiseenkin. Kuitenkin staattinen asemani sai minut vähitellen vakuutumaan siitä, että minun ja seuraavan valkokaulustyöläisen välissä oli paitsi pöytä, myös paikallisen tavan luoma ylittämätön porras ja vaikka aikaa myöten palkkani paranikin, alkoi uralla eteneminen vaikuttaa utoopistiselta, mikä puolestaan loi paineita etsiä muualla avautuvia työpaikkoja. Mutta sekään ei tuonut ratkaisua ongelmaan. Mihinkään työpaikkaanhan ei palkollista valita pelkkien hakemusten perusteella ja kun kukaan ei osta sikaa säkissä, niin paikanvaihto toiveeni tyssäsivät viimeistään haastattelussa, kun kuulovammani tuli, esiin minkä jälkeen perin muodolliseksi muuttuneen toimituksen loputtua haastattelija työnsi matkarahat kouraan ja ilmoitti ykskantaan palaavansa myönteisessä tapauksessa asiaan ja kun tiesin tulleeni välittömäti diskatuksi, en mitään yhteydenottoa enää odottanutkaan. Katseeni valui nyt utopiaan ja kaukomaille ja kun Kauko-Itä oli juuri tuolloin voimalla tuomassa halpaa tavaraa markkinoille suurilla resursseillaan kiinnostuin sikäläisistä näkymistä ja asioiden reaalista pohjaa enemmin ajattelematta aloitin kirjeellisen etsiskelyn ja loppujen lopuksi, osuin suoneen.
Japanista ja Honkongista alkoi sataa tarjouksia ja koska Kauko-Idän kauppa kävi maassamme tuolloin vielä alkuaskeleissaan, oli aika mahdollisimman otollinen ja kun lisäksi länsimaiset firmatkin vihiä saatuaan yhtyivät kisaan tarjottiin minulle tavaraa ja edustuksia makeutusaineista lentokoneisiin saakka. Valittavaa oli yllin kyllin eikä pulaa ollut muusta kuin rahasta ja se se olikin sitten suurin pulmani. Monta vaihtoehtoa ei ollut, joko luovuttaa, tai löytää rahat ja kun päättelin ettei kysyminen mitään maksa lähdin Suolahden Kansallis-Osake- Pankkiin Lasse Vesterisen puheille.
Lasse Vesterinen oli edesmenneen Maalaisliiton entisen kansaedustajan ja ministerin Vihtori Vesterisen poika, oloiltaan leppoisa, hyvätuulinen byknikko. Elämäni ensimmäisen kerran seisoin pankinjohtajan edessä hattu kourassa uskomatta tippaakaan mahdollisuuksiini ja kun Vesterinen hetken aikaa kuunneltuaan lupasi antaa lainan olin lentää selälleni pelkästä hämmästyksestä.
Mutta oli muutakin ajateltavaa. Tarkoitukseni oli ensi alkuun hoitaa tuontia sivutoimisesti ja pitää työpaikkani, mutta... Miten tehtaalla asiaan suhtauduttaisiin? Olisiko toimintani siinä tapauksessa tehokasta? Miten asuntokysyksemme ratkeaisi? Ylipäänsä: voisiko hommalla elää? Tein tilaukset ja syksylla 1965 ja odotellessani tavaroiden saapumista antoi johtaja Lehmusoksa puhuttelussaan minulle vapauden valita: joko työ tehtaalla, tai stten kokonaan oma homma. En voinut perääntyä ja valintani oli sen mukainen. Asunnon puolesta olin tosin jo varautunut hankkimalla pienen osakehuoneiston ja ukaasin saadessani olimme asuneetkin siinä jo jonkin aikaa ja kun marraskuun alussa olin irtisanoutunut kasvoi perhevastuu välittömästi.. Koottujen teosteni toinen osa ilmestyi joulukuussa. Juniori syntyi.
Suolahdessa ollessamme tulivat ihmiset ja tavat tutuiksi ja kun nyt Lehmusoksasta tuli puhe, muistuu mieleeni pieni kauppalan valtuustossa syntynyt episodi. Eero Lehmusoksa oli nuorena käyttöinsinöörinä tehtaan laitteita tarkastaessaan pudonnut transportilta alla oleville ratakiskoille "päälleen"- niin sanottiin ja kai hän sitten päällen oli pudonnut, joka tapauksessa hänet oli kyyditetty välittömästi sairaalaan tarkastettavaksi, missä hänelle tehtiin niin fyysiset kuin neurologisetkin tutkimukset ja kun hänet todettiin terveeksi, kirjoitettiin siitä hänelle myös asianmukainen lääkärintodistus.
Lehmusoksa oli toimensa ohella myös kauppalan hallituksen puheenjohtaja, jossa samaan aikaan istui vasenta laitaa adustava Aukusti Kovanen, joka oli erittäin herkkä kantelemaan ja tekemään valituksia, jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Tästä johtuen monet kauppalaa koskevat päätökset siirtyivät ja viivästyivät, asiat ylipäänsä hankaloituivat, ja niin ollen muut valtuutetut, perusteellisesti kyllästyneinä päättelivät ettei Kovasella ollut kaikki kotona ja saadakseen hänet vaiennettua päätettiin yksissä tuumin lähettää hänet Seinäjoelle Törnaävän (mieli)sairaalaan tutkittavaksi. Saattajaksi määrättiin muuan poliisi, joka jätettyään Kovasen tutkimukseen - jonka piti kestää useampia päiviä - otti hänen vaatteensa ja lähti jonkin
paikallisen tuttavansa luokse odotusaikaansa tappamaan. Mutta yllätys - yllätys. Tukimukset loppuvatkin alkuunsa. Kovanen todettiin täysin terveeksi ja oikeustoimikelpoiseksi ja niin ollen päästettiin kotiin, mutta saattajaa ei löytynytkään mistään, ei liioin Kovasen vaatteita. Eikä siinä muu auttanut, kuin että Kovanen palasi sairaalan vatteissa taksilla takaisin Suolahteen ja maksatti kauppalalla kulut.
Siitä Lehmusoksa sai aiheen vetäistä, kun jotkin asiat aiheuttivat valtuustossa skismaa, lentävällä lausahduksellaan, että: olkaa te muut hiljaa - vain minulla ja Kovasella on viisaan paperit!
Jatkan juttua seuraavalla kerralla...
Ensimmäisen työpaikkani, koulun jälkeen oli Rauma-Repola Oy:n Suolahden vaneritahtaan vienti- ja laivauosaston konttori. Kolme miespuolista meitä siellä oli, sittemmin, Lahden tehtailta sosiaalisista syistä saimme tiukkapipoisen naisihmisen. Olen ihmetellyt joskus miten kyseiseen aikaan suurella työnanatajalla riitti ajattelua siirtää työntekijä kyseisestä syystä, nykyään kun vastaavassa tilanteessa hänet olisi pantu kylmästi kävelemään. Joka tapauksessa meitä miehiä oli alunalkaen kaolme, sitten neljä ihmistä. Osastopäällikkö oli ekonomi Erne Aaltonen, hänestä seuraava oli metsänhoitaja Tauno Ilvonen ja kolmantena minä - merkonoonin reppana, ei minulla tosin itsesääliä ollut, kunnianhimoa kylläkin, valitettavasti vaan pidin kauppaopistoa paikkana, jonne mentiin, kun muualle ei päästy, tai kun haluttiin valmistua mahdollismman nopeasti, vaikka ei tuo koulu silti niin mahdottoman helppo ollut, mutta jos kyseisen opinahjon olisi mieltänyt ammattikorkeakouluksi niin kuin sitä nykyään nimitetään olisi opiskelussakin ollut toinen hohto. Kuuloasiani muihin komplekseihini ympättynä saivat aikaan sen etten hakiessani Rauma-Repolaan uskonut omaavani minkään valtakunnan mahiksia, mutta nälkäpalkalla paikan sain ja nälkäpalkalla työstäni leivän revin uskoen joka päivä pääseväni ylöspäin, osastopäälliköksi tai muulle kunnolliselle vakanssille. Ja aivan suotta. Eivät asiamme kuitenkaan kovin huonoisti olleet, saimme tehtaalta pienen asunnon ja syyskylmillä muutimme Suolahteen. Sanoin monikossa: saimme, muutimme, olin nimittäin edellisenä kesänä satummoisin mennyt naimisiin ja talven mentyä - seuraavana keväänä - syntyi seniori. Sekin oli melkoinen tapaus, jonka kokenut muistaa. Oli kaunis huhtikuinen aamu kun luonto kutsui poikaa maailmaan. Kävin ennalta sovitun mukaisesti hakemassa kätilön saattajaksi ja sitten lähdimme Jyväskylän. En alkuunkaan uskonut, että h-hetki olisi todellinen, vaan olin sitä mieltä, että tultaisiin vielä kotiin huilaamaan, mutta ottivat todesta eivätkä päästäneet vaimoa takaisin. Palattuani Suolahteen tein työpäiväni kaikessa rauhassa, ajattellen illalla soittaa sairaalaan saadakseni väliaikatietoja ja ällistyin totaalisesti kuullessani, että ensimmäinen osa nahkaselkäisistä "koottuista teoksistani" oli ilmestynyt jo kymmenen aikaan aamupäivällä. Kuplavolkkarillani lähdin sitten iltatuimaan tohkeissani ajamaan Jyväskylään, - nimenomaan tohkeissani, sillä kymmekunta kilometriä ennen määränpäätä loppui bensa ja auto hyytyi tielle. Asian pelasti pikinokka Mosse, jonka tankista avulias automies lapposi litran verran menovettä, jolla pääsin Palokassa olevalle Unionin huoltoasemalle. Autoradiossa soi "pienet postivaunut", minkä sävelmän omistin tuolloin kuvittelemalleni komealle pojalle, joka sitten synnytysosaston ikkunassa näytettynä muistutti enemmän oravanraatoa...
Anteeksi senori!
Tehtaan laivaushommissa oli aina kiire. Viimeiset lähetyslistat tulivat iltasin aina lastauksen päätyttyä, niin että kun toiset lähtivät kotiin, minä jäin melkein poikkeuksetta osatopäällikön kanssa ylitöihin voidaksemme lähettää laivaustiedot (telexillä) huolitsijalle seuraavaksi aamuksi ja uskoen Rauma-Repolan puiteissa siintävään parempaan tulevaisuuteen puskin pari ensimmäistä vuotta ilman ylityökorvauksia eikä kukaan niitä minulle tarjonnutkaan. Edessäni istuva metsänhoitaja lähti vaneripaaleja laskemasta muihin hommin ja odotellessani uutta vakasnssia tulikin ostollemme uusi ekonomi, myöhemmin taas metsänhoitaja ja kun tämä oli tapahtunut kolme, tai neljä kertaa heitin toiveet ylennyksistä ja aloin kinuta ylityökorvauksia.
Kuten jo mainitsin, eivät asiat muuten olleet mitenkään huonosti. Muutimme pian tehtaan pienestä yksiöstä kauniiseen ja avaran asunntoon, samaan huvilatyyppisen talon - Majaniemeen - yläkertaan, jonka alakerrassa osastopäällikö Erne Aaltonen perheineen asui. Aaltonen oli joviaali, rauhallinen ja meitä kohtaan erittäin myönteinen ja tiedän hänen vaikuttaneen moneen kohdallani tapahtuneeseen positiivisen, mm juuri asunnon saamiseenkin. Kuitenkin staattinen asemani sai minut vähitellen vakuutumaan siitä, että minun ja seuraavan valkokaulustyöläisen välissä oli paitsi pöytä, myös paikallisen tavan luoma ylittämätön porras ja vaikka aikaa myöten palkkani paranikin, alkoi uralla eteneminen vaikuttaa utoopistiselta, mikä puolestaan loi paineita etsiä muualla avautuvia työpaikkoja. Mutta sekään ei tuonut ratkaisua ongelmaan. Mihinkään työpaikkaanhan ei palkollista valita pelkkien hakemusten perusteella ja kun kukaan ei osta sikaa säkissä, niin paikanvaihto toiveeni tyssäsivät viimeistään haastattelussa, kun kuulovammani tuli, esiin minkä jälkeen perin muodolliseksi muuttuneen toimituksen loputtua haastattelija työnsi matkarahat kouraan ja ilmoitti ykskantaan palaavansa myönteisessä tapauksessa asiaan ja kun tiesin tulleeni välittömäti diskatuksi, en mitään yhteydenottoa enää odottanutkaan. Katseeni valui nyt utopiaan ja kaukomaille ja kun Kauko-Itä oli juuri tuolloin voimalla tuomassa halpaa tavaraa markkinoille suurilla resursseillaan kiinnostuin sikäläisistä näkymistä ja asioiden reaalista pohjaa enemmin ajattelematta aloitin kirjeellisen etsiskelyn ja loppujen lopuksi, osuin suoneen.
Japanista ja Honkongista alkoi sataa tarjouksia ja koska Kauko-Idän kauppa kävi maassamme tuolloin vielä alkuaskeleissaan, oli aika mahdollisimman otollinen ja kun lisäksi länsimaiset firmatkin vihiä saatuaan yhtyivät kisaan tarjottiin minulle tavaraa ja edustuksia makeutusaineista lentokoneisiin saakka. Valittavaa oli yllin kyllin eikä pulaa ollut muusta kuin rahasta ja se se olikin sitten suurin pulmani. Monta vaihtoehtoa ei ollut, joko luovuttaa, tai löytää rahat ja kun päättelin ettei kysyminen mitään maksa lähdin Suolahden Kansallis-Osake- Pankkiin Lasse Vesterisen puheille.
Lasse Vesterinen oli edesmenneen Maalaisliiton entisen kansaedustajan ja ministerin Vihtori Vesterisen poika, oloiltaan leppoisa, hyvätuulinen byknikko. Elämäni ensimmäisen kerran seisoin pankinjohtajan edessä hattu kourassa uskomatta tippaakaan mahdollisuuksiini ja kun Vesterinen hetken aikaa kuunneltuaan lupasi antaa lainan olin lentää selälleni pelkästä hämmästyksestä.
Mutta oli muutakin ajateltavaa. Tarkoitukseni oli ensi alkuun hoitaa tuontia sivutoimisesti ja pitää työpaikkani, mutta... Miten tehtaalla asiaan suhtauduttaisiin? Olisiko toimintani siinä tapauksessa tehokasta? Miten asuntokysyksemme ratkeaisi? Ylipäänsä: voisiko hommalla elää? Tein tilaukset ja syksylla 1965 ja odotellessani tavaroiden saapumista antoi johtaja Lehmusoksa puhuttelussaan minulle vapauden valita: joko työ tehtaalla, tai stten kokonaan oma homma. En voinut perääntyä ja valintani oli sen mukainen. Asunnon puolesta olin tosin jo varautunut hankkimalla pienen osakehuoneiston ja ukaasin saadessani olimme asuneetkin siinä jo jonkin aikaa ja kun marraskuun alussa olin irtisanoutunut kasvoi perhevastuu välittömästi.. Koottujen teosteni toinen osa ilmestyi joulukuussa. Juniori syntyi.
Suolahdessa ollessamme tulivat ihmiset ja tavat tutuiksi ja kun nyt Lehmusoksasta tuli puhe, muistuu mieleeni pieni kauppalan valtuustossa syntynyt episodi. Eero Lehmusoksa oli nuorena käyttöinsinöörinä tehtaan laitteita tarkastaessaan pudonnut transportilta alla oleville ratakiskoille "päälleen"- niin sanottiin ja kai hän sitten päällen oli pudonnut, joka tapauksessa hänet oli kyyditetty välittömästi sairaalaan tarkastettavaksi, missä hänelle tehtiin niin fyysiset kuin neurologisetkin tutkimukset ja kun hänet todettiin terveeksi, kirjoitettiin siitä hänelle myös asianmukainen lääkärintodistus.
Lehmusoksa oli toimensa ohella myös kauppalan hallituksen puheenjohtaja, jossa samaan aikaan istui vasenta laitaa adustava Aukusti Kovanen, joka oli erittäin herkkä kantelemaan ja tekemään valituksia, jos asiat eivät menneet hänen mielensä mukaan. Tästä johtuen monet kauppalaa koskevat päätökset siirtyivät ja viivästyivät, asiat ylipäänsä hankaloituivat, ja niin ollen muut valtuutetut, perusteellisesti kyllästyneinä päättelivät ettei Kovasella ollut kaikki kotona ja saadakseen hänet vaiennettua päätettiin yksissä tuumin lähettää hänet Seinäjoelle Törnaävän (mieli)sairaalaan tutkittavaksi. Saattajaksi määrättiin muuan poliisi, joka jätettyään Kovasen tutkimukseen - jonka piti kestää useampia päiviä - otti hänen vaatteensa ja lähti jonkin
paikallisen tuttavansa luokse odotusaikaansa tappamaan. Mutta yllätys - yllätys. Tukimukset loppuvatkin alkuunsa. Kovanen todettiin täysin terveeksi ja oikeustoimikelpoiseksi ja niin ollen päästettiin kotiin, mutta saattajaa ei löytynytkään mistään, ei liioin Kovasen vaatteita. Eikä siinä muu auttanut, kuin että Kovanen palasi sairaalan vatteissa taksilla takaisin Suolahteen ja maksatti kauppalalla kulut.
Siitä Lehmusoksa sai aiheen vetäistä, kun jotkin asiat aiheuttivat valtuustossa skismaa, lentävällä lausahduksellaan, että: olkaa te muut hiljaa - vain minulla ja Kovasella on viisaan paperit!
Jatkan juttua seuraavalla kerralla...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti