1950 - 2015 vuosien varrelta nähtynä
Ajattelin palata vieläkin menneisyyteen, vuosien taakse, aikoihin jotka soveltuvat melko hyvin nykypäivien negatiiveiksi. Kaikkiea oli vähän ja niinpä ihmisten vaatimukset pitäytyivätkin niissä puitteissa jotka kehystivät jokapäivästä elämää. Päivä kerrallaan. Elintasoa merkitsi jo elanto ja hengissä pysyminen eikä nirsoiluun enempää kuin suuriin vaatimuksiinkaan ollut mahdollisuuksia. Yhteiskuntasopimus oli tuolloin itsestään selvä ilman erillistä sopimistakin, kansakunnan hengissäpysyminen kun ei sallinut miltään ryhmältä suuria irtiottoja. Ei ollut leikattavaa, koska tilanne edellytti kansalta tyytymistä vähään, jopa minimiin ja vaikeudet voitettiin tuolloin - tavallaan itsekseen muodostuneella yhteiskuntasopimuksella, sitäpaitsi eihän nytkään ole kysymys juuri leikkauksista, vaan ihmisille ei anneta niin paljoa kuin he haluaisivat.
Elämän alkaessa vakiintua mainittakoon vielä kerran 40-luvulla setelien leikkauksen muodosssa valtiolle otettu pakkolaina, joka merkitsi tuolloin puolta koko liikkeellä olevan setelistön määrästä, sekä toisena kohtana 400.000 siirtokarjalaisen asuttamisen ja sen vaatimat pakkolunastukset ja Neuvostoliitolle maksetut sotakorvaukset. Kaikki ne hoidettiin enempiä nurkumatta, mutta niiden jälkeen alkoikin elämä verkkaisesti kohota, joskin säännöstely joiltakin osin jatkui vielä 50-luvun puolivälille saakka. Vaika se elintarvikkeiden ja useimpien kulutustavaroiden osalta se jo oli loppunutkin, jatkui valuutan säännöstely vielä 1980-luvulle saakka ja siinä välillä 60-luvulle saakka oli eri asteista palkka-, hinta- ja vuokrasäännöstelyä. Tavaroiden maahantuonti oli niinikään säännösteltyä. Useille tavaroille ja tuotteille tarvittiin tuontilisenssi, mikä merkitsi ulkomaankaupan ja valuuttavarannon jatkuvaa seuraamista. Työttömyys oli alituisena peikkona ja sitä hoidettiin suureksi osaksi siirtotyömaiden avulla, Työttömiä ei avustettu vastikkeetomasti, vaant kun mm. maantieverkostmme uusittiin se tehtiin nimenomaan työttömyystöinä. Kauempaa tulevat työntekijät oli majoitettu parakkeihin, ja tällä tavalla saatiin kaksi kärpästä yhdellä iskulla: Työttömät saivat toimeentulonsa työstä ja liikenneyhteydet saatiin samalla toimiviksi. Tämä käytäntö vallitsi työttömyystöissä vielä 60-luvulla. jonka alkuvuosina pelattiin vielä mummonmarkoilla, jotka vuonna 1963 tehdyssä rahanuudistuksessa ne muutettiin penneiksi. Markasta leikattiin pois kaksi nollaa jolloin sen nimellisarvo nosi satakertaisesti sen edelliseen arvoon nähden.
Tuohon aikaan oli vaihdettavat valuutat sidottu USA:n dollarin johdolla kultakantaan, mikä merkitsi sitä, että maan keskupankilla täytyi olla hallussaan liikkeellä olevaa setelistön määrää vastaava määrä vakuuksia, jotka muodostuivat ensisijaisesti keskuspankin hallussa olevasta kultamääästä minkä lisäksi siihen laskettiin myös tietyt kiinteistöt ja ensisijaiset ulkomasiet vekselit ja muut saatavat. Järjestelmä takasi verrattain vakaan rahan arvon, josta oli osoituksena mm. että uudistuksen jälkeen maamme uudet markat lyötiin hopeaseoksesta ja ensimmäsinä uudistuksen jälkeisenä vuotena vuotena myöskin kupariset yhden pennin rahat käytössä. Hinta- ja palkkatasosta saa jonkinmoista kuvaa, siitä että esim. autokorjaamon tuntitaksa oli vuonna 1964 noin 16,- markkaa, kun se nykyään on 60 euroa, siis palvelyun arvo oli yli 20 kertainen. Markkamme oli tuolloin todella vahva: Valuutoista puhuen, sadalla suomalaisella markalla saimme tuolloin 120 Saksan markkaa ja Sveitsin frangejakin samalla markalla heltisi suunnilleen 110, nythän juuri euroon liityttäessä molemmat mainitsemani valuutat kieppuivat 2-4 kerkaisina Omaan markkaamme verrattuna
Kyseinen rahanuudistus tehtiin vuonna 1963 ja vahvana markka säilyi kymmenisen vuotta, kunnes sitten 1972 paikkeilla tekniset toimihenkilöt ryhtyivat Jorma Reinin johdolla lakkoon. joka kesti kauan ja oli päättymässä lakkoilijoiden tappioon, kun sitten Venäjän painostuksesta oli presidentti Kekkosen puututtava asiaan. Työntekijät saivat suorastaaan kohtuuttomat korotus
vaatimuksensa läpi ja koko työmarkkinakenttä kiehahti. Seuraavina vuosina inflaatio eteni sitten pitkin harppauksin. Ja siitähän se repesi. Siitä lähtien kansantaluoden tuotto syötiin joka vuosi etukäteen, aina arvioidun kasvun mukaan ja kun huonot ajat sitten tulivat ei mitään puskureita ollut varalla ja vaikka hyvän ajan hyödyn mukaan palkkoja oli nostettava, ei niitä matalasuhdanteen tultua saanut siitä huolimatta alentaa saati millään muullakaan tavalla kohtuullistaa.
Entisen pankinjohtajan, Mauno Koiviston tultua presidentiksi rysähti iso vaihde päälle. Ensitöikseen Koivisto alkoi telekoida presidentin tehtäviä keskittyen itse pääasiassa matkailuun.
Kahdeksankymmentäluvulle tultaessa oli uusitun markan ostovoimasta jäljellä vielä suunnilleen 40-60% riippuen talousvyöhykkeiden olosuhteista. Länsimaiset tuotteet olivat kallistuneet jo selvästi Kauko-Idän ja itäblokin tuotteisiin nähden, tosin laatukin noudatteli kyseisisiä rajoja. Japanilaiset tuotteet olivat laatutuotteina edelleen huomattavasti länsimaisia edullisempia, itävyöhykkeeltä tulevat puolestaan olivat jääneet jälkeen niin hinnassa kuin laadussakin. Autoteollisuus on hyvä mittapuu, esimerkiksi 50-60 luvulla tuotiin Neuvostoliitosta Popeda-merkkistä henkilöautoa, joka oli verrattain laadukas ainoa negetiiviseksi mainittu seikka oli muistaakseni sen laiska sivuventtiilimoottori, mutta kun länsituotteet kehittyivät nopeasti, jäivät itätuotteet polkemaan paikallaan, niin laadussa kuin hinnoissakin. On syytä muistaa, että tuolloin itä- ja länsi kauppamme kävi kahdessa eri muodossa: Itä-Euroopan maihin se tapahtui bilateraali- ja clearinkauppana, länsimaihin puolestaan multilateraalikauppana.
Bilateraalikaupassa ei käytetty maksuvälineenä vaihdettavaa valuuttaa, vaan se tapahtui valtioiden välisen kauppasopimuksen puitteissa, jolloin mm. Neuvostoliiton kanssa käytävään kauppaan osallistuvien suomalaisfirmojen oli ensin saatava tuotteensa hyväksytyksi tehdyn, dollarimääräisen tavaranvaihtosopimuksen puitteisiin. Kun sitten esimerkiksi kenkätehdas myi Neuvostoliitton kenkiä, sai Koneliike Tshekkoslovakiasta maksuksi autoja, jolloin Neuvostoliitto ja Thekkoslovakia tekivät keskinäisessä kaupassaan oman selvityksensä ja Suomen Pankki teki suomalaisten firmojen kesken clearingin - selvitti tilit, jolloin (tavallaan) autojen ostaja maksoi kenkien myyjälle. Multilateraalikauppaa käytiin vaihdettavien valuuttojen pohjalta, jolloin hinta määrättiin yleensä dollareina, joskin kaikki vaihdettavat valuutat kelpasivat maksuksi. Itävyöhykkeen valutat eivät kuuluneet vapaasti vaihdettaviin valuutoihin, toisin sanoen niillä ei ollut vastaavaa katetta, ainoastaan sovittu arvo, ja mm. matkailijat saivat ostaa niitä Suomen Pankista. Itäblokin valuuttaa ei saanut myöskään viedä pois kyseistä maasta, vaan se oli vaihdettava maasta poistuttaessa, rajalla siihen hintaa minkä kyseinen maa oli sille asettanut.
Mutta palaan Mauno Koiviston aikaan. Kehitys jatkui 80-luvuvun puoliväliin nousujohtaisena. Palkat nousivat ja hinnat tietysti mukana, kunnes sitten uudet mahdollisuudet uudistettujen valuuttamääräysten muodossa antoivat varakkaille keinottelumahdollisuuden viedä rahansa ulkomaille. Valuuttapakoa torppaamaan tarvittiin järeitä keinoja mm. korkoase jouduttiin ottamaan tilapäiseen käyttöön, ja niinpä tuohon aikaan lainojen ja vekseleiden korot laskettiin päivittäin Suomen Pankin noteerauksen mukaan jolloin korko käväisi josakin vaiheessa peräti
40:ssä prosentissa.
Vuoden 1987 vaaleissa Kansallinen Kokoomus sai, (vielä tähänkin asti) parhaimman tuloksensa, kun 53 sen edustajaa valittiin eduskuntaan. Oikeisto menestyi tuolloin kokonaisuudessaan hyvin. Keskustapuolue sai 40 paikkaa ja Ruotsalainen Kansanpuollue 13 paikkaa, yhdistyneellä oikeistolla oli niin ollen 106 paikkaa, mikä merkitsi eduskunnan enemmistö. Vaalien edellä puheenjohtajat Ilkka Suominen ja Paavo Väyrynen olivat tehneet ns. "kassakaappisopimuksen", jonka puitteissa he olivat sopineet oikeistohallituksen perustamisesta, mutta kun presidentti Koivisto sai siitä vihiä, hän pyysi kokoomuslaista Harri Holkeria muodotamaan hallitusta sosialidemokraattien kanssa, jolloin tehty sopimus mitätöityi ja aikaansaatu sini-punahallitus ajoi suomalaiset kulutusjuhlista lamaan ja sodanjälkeisen ajan syvimpään talouskriisiin.
Taloudessa 80-luvun alusta lähien vallinnut talouden noususuhdanne jatkui, mutta sini-punahallituksen toteuttamat valuuttauudistukset muuttivat ratkaisevasti kehityksen suuntaa. Hallituksen päätös poistaa valutan vienti ja tuonti rajoitukset ja lisäksi sallia liike-elämälle ja yhteisöille oikeuden ottaa velkaa suoraan ulkomaisesta pankeista kuumensivat rahamarkkinat hetkessä ja pankkien lainantarjonta räjähti. Tavaraa tarjottiin luotolla ja vähittääismaksulla - myös ilman käsirahaa ja kansa velkaantui. Valtiovaranministerinä oli tuolloi nykyisen Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen ja valtion butjetit paisuivat etenkin sosiaalimenojen osalta. Hallitusohjelmaansa Liikanen oli ottanut mm. lapsilisien nostamisen nelinkertaiseksi, mutta kyseinen uudistus jäi tekemättä taloudellisen tilanteen synkistyessä.
Vuosi 1990 muodostui synkäksi. Luottohanat pantiin kiinni ja annettuja luottoja alettiin periä voimallisesti takaisin. Pankit asettiin vastuuseen ja lopullisen selvityksen yhteydessä joutuvat Kansallis-Osake-Pankki ja Suomen Yhdyspankki lyömään hynttyyt yhteen Merita-Pankiksi, eikä se vielä riittänyt. Apua piti saada Ruotsista ja niinpä Merita naitettiin loppujen lopuksi sikäläisen Handelsbankenin kanssa. Säästöpankit puolestaan lyöytiin lihoiksi ja sen filiaalien johtajia ja hallintoneuvostoja haastettiin käräjille ja henkilökohtaisiin korvauksiin. Osuuspankit selvisivät kuin koira veräjästä. Pankkiliittona ne säilyttivät itsenäisyytensä, mutta alueelliset Osuuskassoina alkaneet osuuskunnat yhdistettiin saman otsikon alle ja niin Osuuspankeista tuli yksi, suuri liikepankki, jolloin mutamat vakaavaraiset paikalliset erosivat ja muodostivat yhdessä entisillä periaatteilla toimivan Paikallisosuuspankki-järjestön. Postisäästöpankki myytiin tanskalaisille Danske Bank' in osaksi ja kokonaan uusi Arsenal-Pankki aloitti toimintansa jätteiden siivoajana ja luottotappioiden sulatusuunina, joka sittemmin selvitystyön loputtua lakkautettiin.
Yksityissektorilla ja liike-elämässä vararikot seurasivat toisiaan. Ylivelkaantuneiden - useinkin juuri kahden asunnon luokkuun jääneiden kohtalo ei jaksanut kiinnostaa ketään. Ulosmittauksia seurasivat pakkohuutokaupat ja pakkohuutokauppoja 10 vuoden velkavankeus, tai itsemurha. Kaikkensa menettäneiltä ulosmitattiin vielä kymmenen vuoden ajan pankkien saatavia, jotka useinkin muodostuivat pelkistä vanhentuneiden lainojen korkokuluista. Kun sitten lopullisesti päätettiin perintäajan pituudesta oli Nordean johtaja Kari Jordan eduskunnassa lobbaamassa, perinnälle viiden vuoden jatkoaikaa, johon Paavo Lipposen demarihallistus, oikeusministerinä Johannes Koskinen taipuivat ja antoivat pankeille viiden vuoden jatkoajan velallistensa kurittamiseen ja niinpä ne jatkoivat perintää ja velallistensa lypsämistä, tosin hyvä-veli ystävät saivat erillisarmahduksen. Jossakin vaiheessa lypsämiseen kyllästyttiin ja siirrettiin jämät Arsenalin hoiviin, joka muutamaa vuotta ennen kuin perintäoikeus olisi kokonaan loppunut myi loput,lähinnä koroista muodostuneet saatavansa 600 miljoonalla markalla (100 milj.euroa) ruotsalaiselle Lindorff-perintäyhtiölle, joka hoiteli loput voitot kotiin.
Valtion kassatilanne oli Holkerin hallitusta seuranneelle Ahon hallitukselle täysi yllätys. Laman tekijät olivat liuenneet kuka minnekin, mm.valtiovarainministerinä toiminut Erkki Liikanen luiskahti Brysseliin komissaariksi, sieltähän nykyään meidän epäonnistuneet politiikkomme saavat suojatyöpaikan. Holkerin hallitus oli saanut laman aikaan, mutta Esko Ahon hallitus, joka joutui hoitamaan sen suraukset, sai siitä syyn. Suomen valtion luottokelppoisuuskin oli niin huono, että vain vaivoin valtiovarainministerinä toiminut IiroViinanen, Ahon kumppanina saivat Amerikasta rahaa. IMF antoi vähän, myös Japanista saatiin jotakin ja niiden vähien rahojen ja edellä kerrottujen teurastustoimien kautta Suomi saatiin nousuun.
 |
SUOMALAISIA SETELEITÄ ENNEN EUROON LIITTYMISTÄ |
Ajatellessani kulunutta aikaa olen miettinyt miksi Kreikalle ollaan antamassa nyt rahaa pankkien pelastamisaeen, vaikka itse kävimme kenenkäään auttamatta läpi samat vaikeudet, tosin siellä tilanne on nyt vielä vailkeampi kuin mitä meidän tilanteemme 1990 oli. Olen jatkuvasti sitä mieltä, että huonosti asiansa hoitavien valtioiden olisi syytä erota EU:sta, tai sitten oliusi Suomen viisainta lähteä. Kreikka käveli Euroopan Uniooniin vilpillisin tiedoin ja tasein, amerikkalaisen Goldman Sachs-pankin avustamana ja nyt amerikkalaiset neuvovat Euroopan Unionia auttamaan Kreikkaa, lieneekö heillä sitten siltä saatavia, jotka he nyt aikovat maksattaa EU:n jäsenmailla, samalla tavoin kun EU:n jäsenvaltiot 2008-lamana aikana pelastivat Saksan ja Ranskan pankit. Nyt tosin on olemassa jotenkin selvä suunnitelma, mm. Kreikan valtion omaisuuden myymisellä kattaa suurin osa lainaa ,mikä lienee ajatus kuitenkin kohtuullinen, mutta kun Italia ja Espanja ovat lipumassa samaa tietä, niin kysyisin, mitä meille jää kun joskus vuorostamme seisomme rahattomina rannalla, sillä sekin on vielä vallan hyvin odotettavissa. Mielestäni tästä auttamisesta me emme hyödy mitään, suuret maat hyötyvät jollakin tavalla, kenties ainakin se joka pystyy ostamaan Piraeuksen sataman, mutta välittömästi ainoa selvästi hyötyvä on Luxenburg, josta suunnitelman mukaan tulee Kreikan "pesän hoitaja" ja jonka pankkeihin sen varat talletetaan. Vaikka tämä lama nyt voitettaisiinkin, on mielestäni perusteita odottaa, että vastaisuudessa ne - lamat ja nousukaudet tulevat ja menevät yhä nopeutuvalla syklillä eikä ainakaan päivänkakkaralla voi ennustaa kumpi jää vallitsevaksi, kuitenkin joskus se viimeinen tulija on uskoakseni lama, josta ei ole pääsyä ja viimeistään silloin EU hajoaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti