ON MAAMME KÖYHÄ...
Ja siksi jää. Mitenkä lienee Runeberg-vainaa jo aikanaan tullut tehneeksi kyseisen päätelmän, joka hänen aikaanaan näytti erittäin todennäköiseltä. Vaikka tässä välillä näkymät olivatkin toiset ja toivoa antavat, joudumme jälleen katselemaan kovaa totuutta silmiin, jos nyt ei jokainen yksilöinä, niin ainakin yhtenä, eripuraisena kansakuntana. Solidaarisuuden puute, nakertaa pohjaa eikä ihme, jos se on alkanut rakoilemaan ja revennyt liitoksistaan. Vaikka kysymyksessä olisikin kansallinen hätätila, ei sen välttämättä kosketa yksilöä kun yhteinen kokonaisuus ei vaikuta hänen hyvinvointiinsa tai itsenäiseen selvitymiseensä.
Pannaan leipään puolet petäjäistä... Joka päivä saamme kuulla uutisissa, että pettuleivän aika lähenee. Eläminen kallistuu, työttömyys lisääntyy, verotus kiristyy. Katsroofi lähestyy. Kaikkea edellä mainittua on odotettavissa, vai lienenkö niitä, jotka näkevät tulevaisuudessa pelkkää mustaa? Tosin omalta kohdaltani voin olla varma ettei tätä enää sataa vuotta kestä, mutta kysymys onkin siitä jääkö tuleville sukupolville muuta kuin tyhjäksi kaluttu, pilalle saastunut maapalla. Joka ei tuota enää mitään. Ei elätä ketään. Jossa alastomat ihmiset on kiivenneet takaisin puihin, joissa he tappelevat viimeisistä banaaneista, tai jossakin rantakalliolla alstomina roikkivat ravinnokseen myrkyistä vihreinä kimmeltävistä järvistä saasteisiin kuolleita kaloja...
Huh... Lähinnä inhorealismia ja skenario lienee globaali, mutta oikeastaan minun piti pysyä kotimaan kamaralla ja oman elintilamme kurjistumisessa. Ja siinä lienee tarpeeksi asiaa, oma suu on aina lähempänä, kuin kontin suu. Mikä meillä mättää. Kun ajatukset ulottuvat 30-luvun kummiin ja oudontuntuisiin, oman lapsuuden utuisen kauniisiin päiviin ja kun sen jälkeen on nähnyt vielä huonomman ajan - kun mitään ollut ja kun lehdet kertoivat pelkästä vihasta ja niiden takasivut olivat täynnä kuolinilmoituksia - muidenkin kuin sunnuntain lehtien. Että kun ihmiset polkupyörän kumit, tai kumikengät ostaakseen tarvitsivat viranomaisen luvan ja margariiniä, sokeria, tai tupakkaa ostaessaan he joutuivat todistamaan osto-oikeutensa, ei henkilöölisyyskortilla, vaan leikkauttamalla ostokortistaan tietyt kupongit....Ja kun sitten kaiken sekamelskan jälkeen päästiin takaisin rauhan töihin, niin ensimmäiset kahdeksan vuotta jouduttiin kitumaan tekemällä kaikessa köyhyydessä naapurille lahjaksi tavaraa saamatta siitä mitään vastinetta. Ei aneltu tukiaisia eikä vaadittu luontaisetuja enempää kuin muitakaan mukavuuksia, vaan seurattiin toiveikkaina, miten elämä voitti. Yhteiskunta kehittyi, elintaso nousi ja me kaikki saimme osamme siitä työpanoksemme mukaan.
Ei voitane sanoa, etteikö näkemykselläni olisi perspektiiviä.
Maamme teollistui nopeasti, miin olen jo monaesti todennut. Perinteinen metsäteollisuus investoi ja uusi konetaan, sen lisäksi uusiankin teollisuuden aloja avautui. Tietääneekö monikaan, että Suomessa valmistetiin 40-50 luvulla Sirius-merkkisiä rannekelloja. Että Tikkakosken tehtailta valmistui tuhansittain Tikka-ompelukoneita sotakorvauksiin ja kotimarkkinoille. Muovisten pokkarityyppisten kameroiden valmistustakin yritettin, joskin niiden laatu jäi heikoksi ja tuotanto niin ollen lyhyeksi. Asa ja Salora tuottivat radioita ja äänityslaitteita. Valmet oli varsinainen moniosaaja, jonka tuotantolaitoksilla valmistettiin mm. aseita, ajoneuvoja, koneita, kuljettimia, murskaimia, hissejä, lentokoneitakin. Sisu-auto ja Vanaja olivat suomalaisia kuorma-automerkkejä, joista vain toinen jatkaa enää tuotannossa. Sotakorvauksiin valmistettiin rannikon veistämöillä satoja puisia kuunari-purjelaivoja puhumattakaan muusta laivanrakennusteollisuudesta, joka nykyään torkkuu henkitoreissaan.
Ja kun meillä edellä olevaan viitaten olisi osaamista. Kaikilla aloilla, mutta jostakin systä ne eivät vaan meillä menesty. Kukaan ei varmasti usko, että meillä voitaisiin saavuttaa samaa menstystä elekroniikka-alalla, tai esimerkiksi kameroiden valmistuksessa, kuin japanilaiset, tai korealaiset, kuitenkin esimerkiksi Samsung on meillä tuoreempi tuttavuus, kuin Nokia, jota ei oikeastaan meillä enää ole. Ja vaikeahan se olisi uskoa, lieneekö sitten uskonpuuteta sekin, että jokunen vuosi sitten tietokonelevykkeiden valmistusta suunnitelleet rahoituksen hakijat diskattiin. Asiaan ei nähtävästi uskottu, vaan ajatus lienee katsottu liian ohueksi ja juuri uskon puute estää uusien ajatusten kehittymisen. Meillä on varmasti paljon hyviä ideoita, mutta niiden toteuttaminen on liian työlästä. Monesti yrittäjät lyhytnäköisesti kehittävät ajatuksensa tuotantoon, saavat sen käyntiinkin, kun sitten - yleensä ostaja - usein ulkominen tekee tarjouksen on yhteisön ja työntekijöiden etu toissijainen hetkessä saatavan myyntivoiton rinnalla. Yritystoiminnasta luopuminen ei sinänsä ole ihme kun jokainen (pien)yrittäjä on taipaleensa varrella saanut montakertaa tuta valtion tempoilevasta talous- ja veropolitiikasta, mutta toiminnan jatkaminen entisissä puitteissa, omassa maassa olisi kuitenkin enemmän kuin toivottavaa. Ulkomaisilla ostajilla on tarkoituksena kilpailijan poisostaminen, tai jos tuotantoa on todella jatkamisen arvoista jatketaan sitä jonkin aikaa, ennen pitkää on kuitenkin käsillä sen siirto ostajan kotimaahan, tai johonkin halpatuontimaahan ja paikallisten työpaikkojen menetys. Presidentti Kekkosen aikana harjoitettu teollistava toiminta on nähtävä tietynlaisena sosiaalipolitiikkana, jonka puitteissa työllisyyden lisääminen koettiin tärkeämmäksi, kuin ylimääisen tuloksen tekeminen. Tästä esimerkkinä mm. hiljattain lakkautettu Kemijärven selluloosatehdas ja Uudenkaupungin autotehdas.
Presidentti Kekkonen kirjoitti aikoinaan kirjan "Onko maallamme malttia vaurastua?" Ei ollut. Sen sijaan, että saatu tuotto olisi sijoitettu pääomana uuteen tutotantoon tulokset ulosmitattiin palkkoihin ja siirrettiin kulutukseen. Jos tämä olisi tapahtunut yksinomaan tuotantoprosessin puolella olisi se voitu käsittää jonkoilaiseksi piiloitetuksi osingoksi, mutta kulutukseen siirrettynä se ei kasvattanut puskurirahastoja huonojen aikojen varalle.
EU ja monet muut päällekkäiset organisaatiot ovat lisänneet valtioden kuluja ja saaneet aikaan valtavia tulonsiirtoja, joilla ei ole saatu aikaan vaurautta, vaan tasattu kansainvälistä köyhyyttä. Tuhoisia ovat olleet myös etukäteen portaittain nosevista työpalkkoista sopiminen, suhdanteet kun näyttävät lyövän kannattavuuden rajan yli. Näin on tapahtunut tuottavan, aktiivien sektorin puolella, mutta erityisen tuhoisaa yhteiskunnalle on ollut kehityksen kulku julkisella sektorilla jota on alettu rinnastaa aktiivisen sektoriin. Kun näin aktiivisen puolen osaksi on tullut kantaa passiivisen puolen lisääntyvät kustannukset ja kun se on osoittautunut mahdottomaksi on ainoa keino rahoittaa poukkoilevaa hallitsematonta hallinnollista toimintaa lainarahoituksella on selvää, että ennen pitkää tulee pää vetävän käteen. Korkokulut lisääntyvät jatkuvasti, lainat olisi maksettava eikä eurosta johtuen inflaatiostaan ole enää juuri apua.
Veroparatiiseistä puhuttaessa - globaalia yhteeikuntapolitiikkaa leimaa omituinen
kaksinaamaisuus. "Niille ei voida mitään". Maalaisjärki kuitenkin sanoo, että voidaan, mutta ei haluta, isokenkäisillä kun ei ole halua tukkia omaa porsaan reikäänsä. Verosuunnittelu on tänäpäivänä julkinen kansainvälinen häpeätahra, jolla osa vauraasta kansasta kiertää veroja julkisesti tuomittuja veroparatiisejä hyväksikäyttäen ja kun moni näistä kiertäjistä on itse päättämässä veroparatiisien kriminalisoimisesta on ymmärrettävää ettei kielto ole mahdollinen.
Ihanteet ovat kadonneet. Päämisteri Katainen on lopettanut puhumisen pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, minkä jo kirjoittaessani totesin sanahirviöksi. Maallamme oli malttia vaurastua, mutta ei malttia eikä kykyä pitää sitä yllä. Nähtävästi kun kaikki oli pientä kasvoi kaikki toistansa tukien, mutta kun jokin tietty taso oli saavutettu karkasi mopo käsistä. Sukupolvi, joka oli nähnyt vaikeat ajat oli vienyt maan hyvinvointiin, uusi sukupolvi, joka on istunut valmiiksi katettuun pöytään on pitänyt sitä itsestään selvyytenä ja syönyt kuin Huittisten hullu mies, enemmän, kuin on tienannut.
Pannaan leipään puolet petäjäistä... Joka päivä saamme kuulla uutisissa, että pettuleivän aika lähenee. Eläminen kallistuu, työttömyys lisääntyy, verotus kiristyy. Katsroofi lähestyy. Kaikkea edellä mainittua on odotettavissa, vai lienenkö niitä, jotka näkevät tulevaisuudessa pelkkää mustaa? Tosin omalta kohdaltani voin olla varma ettei tätä enää sataa vuotta kestä, mutta kysymys onkin siitä jääkö tuleville sukupolville muuta kuin tyhjäksi kaluttu, pilalle saastunut maapalla. Joka ei tuota enää mitään. Ei elätä ketään. Jossa alastomat ihmiset on kiivenneet takaisin puihin, joissa he tappelevat viimeisistä banaaneista, tai jossakin rantakalliolla alstomina roikkivat ravinnokseen myrkyistä vihreinä kimmeltävistä järvistä saasteisiin kuolleita kaloja...
Huh... Lähinnä inhorealismia ja skenario lienee globaali, mutta oikeastaan minun piti pysyä kotimaan kamaralla ja oman elintilamme kurjistumisessa. Ja siinä lienee tarpeeksi asiaa, oma suu on aina lähempänä, kuin kontin suu. Mikä meillä mättää. Kun ajatukset ulottuvat 30-luvun kummiin ja oudontuntuisiin, oman lapsuuden utuisen kauniisiin päiviin ja kun sen jälkeen on nähnyt vielä huonomman ajan - kun mitään ollut ja kun lehdet kertoivat pelkästä vihasta ja niiden takasivut olivat täynnä kuolinilmoituksia - muidenkin kuin sunnuntain lehtien. Että kun ihmiset polkupyörän kumit, tai kumikengät ostaakseen tarvitsivat viranomaisen luvan ja margariiniä, sokeria, tai tupakkaa ostaessaan he joutuivat todistamaan osto-oikeutensa, ei henkilöölisyyskortilla, vaan leikkauttamalla ostokortistaan tietyt kupongit....Ja kun sitten kaiken sekamelskan jälkeen päästiin takaisin rauhan töihin, niin ensimmäiset kahdeksan vuotta jouduttiin kitumaan tekemällä kaikessa köyhyydessä naapurille lahjaksi tavaraa saamatta siitä mitään vastinetta. Ei aneltu tukiaisia eikä vaadittu luontaisetuja enempää kuin muitakaan mukavuuksia, vaan seurattiin toiveikkaina, miten elämä voitti. Yhteiskunta kehittyi, elintaso nousi ja me kaikki saimme osamme siitä työpanoksemme mukaan.
Ei voitane sanoa, etteikö näkemykselläni olisi perspektiiviä.
Maamme teollistui nopeasti, miin olen jo monaesti todennut. Perinteinen metsäteollisuus investoi ja uusi konetaan, sen lisäksi uusiankin teollisuuden aloja avautui. Tietääneekö monikaan, että Suomessa valmistetiin 40-50 luvulla Sirius-merkkisiä rannekelloja. Että Tikkakosken tehtailta valmistui tuhansittain Tikka-ompelukoneita sotakorvauksiin ja kotimarkkinoille. Muovisten pokkarityyppisten kameroiden valmistustakin yritettin, joskin niiden laatu jäi heikoksi ja tuotanto niin ollen lyhyeksi. Asa ja Salora tuottivat radioita ja äänityslaitteita. Valmet oli varsinainen moniosaaja, jonka tuotantolaitoksilla valmistettiin mm. aseita, ajoneuvoja, koneita, kuljettimia, murskaimia, hissejä, lentokoneitakin. Sisu-auto ja Vanaja olivat suomalaisia kuorma-automerkkejä, joista vain toinen jatkaa enää tuotannossa. Sotakorvauksiin valmistettiin rannikon veistämöillä satoja puisia kuunari-purjelaivoja puhumattakaan muusta laivanrakennusteollisuudesta, joka nykyään torkkuu henkitoreissaan.
Ja kun meillä edellä olevaan viitaten olisi osaamista. Kaikilla aloilla, mutta jostakin systä ne eivät vaan meillä menesty. Kukaan ei varmasti usko, että meillä voitaisiin saavuttaa samaa menstystä elekroniikka-alalla, tai esimerkiksi kameroiden valmistuksessa, kuin japanilaiset, tai korealaiset, kuitenkin esimerkiksi Samsung on meillä tuoreempi tuttavuus, kuin Nokia, jota ei oikeastaan meillä enää ole. Ja vaikeahan se olisi uskoa, lieneekö sitten uskonpuuteta sekin, että jokunen vuosi sitten tietokonelevykkeiden valmistusta suunnitelleet rahoituksen hakijat diskattiin. Asiaan ei nähtävästi uskottu, vaan ajatus lienee katsottu liian ohueksi ja juuri uskon puute estää uusien ajatusten kehittymisen. Meillä on varmasti paljon hyviä ideoita, mutta niiden toteuttaminen on liian työlästä. Monesti yrittäjät lyhytnäköisesti kehittävät ajatuksensa tuotantoon, saavat sen käyntiinkin, kun sitten - yleensä ostaja - usein ulkominen tekee tarjouksen on yhteisön ja työntekijöiden etu toissijainen hetkessä saatavan myyntivoiton rinnalla. Yritystoiminnasta luopuminen ei sinänsä ole ihme kun jokainen (pien)yrittäjä on taipaleensa varrella saanut montakertaa tuta valtion tempoilevasta talous- ja veropolitiikasta, mutta toiminnan jatkaminen entisissä puitteissa, omassa maassa olisi kuitenkin enemmän kuin toivottavaa. Ulkomaisilla ostajilla on tarkoituksena kilpailijan poisostaminen, tai jos tuotantoa on todella jatkamisen arvoista jatketaan sitä jonkin aikaa, ennen pitkää on kuitenkin käsillä sen siirto ostajan kotimaahan, tai johonkin halpatuontimaahan ja paikallisten työpaikkojen menetys. Presidentti Kekkosen aikana harjoitettu teollistava toiminta on nähtävä tietynlaisena sosiaalipolitiikkana, jonka puitteissa työllisyyden lisääminen koettiin tärkeämmäksi, kuin ylimääisen tuloksen tekeminen. Tästä esimerkkinä mm. hiljattain lakkautettu Kemijärven selluloosatehdas ja Uudenkaupungin autotehdas.
Presidentti Kekkonen kirjoitti aikoinaan kirjan "Onko maallamme malttia vaurastua?" Ei ollut. Sen sijaan, että saatu tuotto olisi sijoitettu pääomana uuteen tutotantoon tulokset ulosmitattiin palkkoihin ja siirrettiin kulutukseen. Jos tämä olisi tapahtunut yksinomaan tuotantoprosessin puolella olisi se voitu käsittää jonkoilaiseksi piiloitetuksi osingoksi, mutta kulutukseen siirrettynä se ei kasvattanut puskurirahastoja huonojen aikojen varalle.
EU ja monet muut päällekkäiset organisaatiot ovat lisänneet valtioden kuluja ja saaneet aikaan valtavia tulonsiirtoja, joilla ei ole saatu aikaan vaurautta, vaan tasattu kansainvälistä köyhyyttä. Tuhoisia ovat olleet myös etukäteen portaittain nosevista työpalkkoista sopiminen, suhdanteet kun näyttävät lyövän kannattavuuden rajan yli. Näin on tapahtunut tuottavan, aktiivien sektorin puolella, mutta erityisen tuhoisaa yhteiskunnalle on ollut kehityksen kulku julkisella sektorilla jota on alettu rinnastaa aktiivisen sektoriin. Kun näin aktiivisen puolen osaksi on tullut kantaa passiivisen puolen lisääntyvät kustannukset ja kun se on osoittautunut mahdottomaksi on ainoa keino rahoittaa poukkoilevaa hallitsematonta hallinnollista toimintaa lainarahoituksella on selvää, että ennen pitkää tulee pää vetävän käteen. Korkokulut lisääntyvät jatkuvasti, lainat olisi maksettava eikä eurosta johtuen inflaatiostaan ole enää juuri apua.
Veroparatiiseistä puhuttaessa - globaalia yhteeikuntapolitiikkaa leimaa omituinen
kaksinaamaisuus. "Niille ei voida mitään". Maalaisjärki kuitenkin sanoo, että voidaan, mutta ei haluta, isokenkäisillä kun ei ole halua tukkia omaa porsaan reikäänsä. Verosuunnittelu on tänäpäivänä julkinen kansainvälinen häpeätahra, jolla osa vauraasta kansasta kiertää veroja julkisesti tuomittuja veroparatiisejä hyväksikäyttäen ja kun moni näistä kiertäjistä on itse päättämässä veroparatiisien kriminalisoimisesta on ymmärrettävää ettei kielto ole mahdollinen.
Ihanteet ovat kadonneet. Päämisteri Katainen on lopettanut puhumisen pohjoismaisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, minkä jo kirjoittaessani totesin sanahirviöksi. Maallamme oli malttia vaurastua, mutta ei malttia eikä kykyä pitää sitä yllä. Nähtävästi kun kaikki oli pientä kasvoi kaikki toistansa tukien, mutta kun jokin tietty taso oli saavutettu karkasi mopo käsistä. Sukupolvi, joka oli nähnyt vaikeat ajat oli vienyt maan hyvinvointiin, uusi sukupolvi, joka on istunut valmiiksi katettuun pöytään on pitänyt sitä itsestään selvyytenä ja syönyt kuin Huittisten hullu mies, enemmän, kuin on tienannut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti